tiistai 5. marraskuuta 2013

Uusi blogi

Enhän enää osaa olla kirjoittamatta, kerran kun alkuun on päässyt.

Elämä jatkuu täällä, erilaisena mutta kuitenkin ihan tavallisena.

Ihanan tavallista


sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Nyt

Ihmeparantumista ei tullutkaan. Ikävä ja suru eivät muuttuneetkaan kauniiksi kaipaukseksi taustalle. Minä en olekaan melkein niinkuin ennen. Pieni sisko kaikessa ihanuudessaan muistuttaa niin kovasti kaikesta siitä, mitä vuosi sitten menetimme. Tätä emme pikkusiskosta saaneet. Emme saaneet ihmetellen ympäristöään katselevia nappisilmiä. Emme saaneet vaativia huutoja kun nälkä yllättää. Emme saaneet vauvaperheen arkea. Ikävä kaunista taivaanlastani kohtaan on ihan järjetön, kyyneleet ovat tulleet päivittäin. Mutta ilman pikkusiskoa tämä uusi pieni ei olisi täällä. En saisi nyt tutustua häneen. Ilman pikkusiskoa olisi tämä yksi ihana pieni vähemmän rakastettavana. Kun katson tuota pientä tummatukkaista mutruhuulta olen niin täynnä rakkautta, etten kuitenkaan haluaisi minkään olevan toisin. Mutta jos pikkusisko olisi saanut jäädä, en tietäisi ikävästäni häntä kohtaan, enkä osaisi kaivata tätä uutta pientä. Ei sellaisia valintoja pysty tekemään, tavallaan onneksi ne tehdään puolestamme.

Nyt käännän uuden lehden elämässämme. Se ei ole ihan sellainen, kun kuvittelin sen olevan. Kuvittelin pelkojen hälvenevän pienen synnyttyä, kuvittelin kaiken olevan helpompaa. Mutta ei se niin ole mennyt. Kun kerran on ne vaaleanpunaiset lasit otettu silmiltä ja sydän on tallottu tuhansiksi palasiksi. Kun on nähnyt mitä kaikkea elämä voi eteen tuoda, on vaikea enää sinisilmäisesti katsoa tulevaisuuteen ja uskoa että on turvassa maailman pahalta, että ne pahat asiat tapahtuvat vain muille. Pelkojen keskellä on vain yritettävä uskoa, että kyllä me pärjäämme. Kyllä särkynytkin sydän voi olla onnellinen.

Tämä blogi on ollut minulle ehdoton henkireikä tämän elämänmittaisen matkani alulla. Olen saanut uskomattoman paljon tukea lukijoilta ja kohtalotovereilta, enkä tiedä kuinka olisin ilman tätä kirjoittamista jaksanut. Ainakin tämä polku olisi ollut huomattavasti raskaampi ja kivisempi kulkea. Haikeana laitan nyt blogilleni pisteen. Eteenpäin on mentävä, vaikka menneisyyteen onkin jäänyt jotain uskomattaman arvokasta ja rakasta.

Blogini jätän ainakin toistaiseksi tänne, ehkä se jollekin tuo vielä uskoa siihen, että kohtukuolemankin jälkeen elämä jatkuu ja on elämisen arvoista. Ehkä joskus palaan vielä, kun joku askaruttaa mieltä. Ehkä joskus itsekin pystyn vielä lukemaan vanhoja tekstejäni, vielä en siihen pysty. Tai ehkä aloitan uuden blogin, tylsästä ja tavallisesta lapsiperheenarjesta. Sähköpostiini voi laittaa viestejä ja kovasti haluaisin kuulla kanssasisarien kuulumisia.

Sinua rakas taivaantyttöni en unohda ikinä. Rakastan aina ja ikuisesti niin että sydäntäni vihloo kun en saa sinua sulkea syliini. Minun sydämessäni sinä elät.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Syntymä

On vaikea uskoa, että koko kamala, pitkä odotus on nyt takana päin. Nyt hän vihdoin on täällä, uusi pieni sisko. En osaa puhua hänestä pikkusiskona, pikkusisko on keskimmäisemme, vaikka onkin nyt isosisko. Pieni sisko päätti kuitenkin tulla itse tähän maailmaan, käynnistykseen ei siis jouduttu. Pieni sisko päätti  syntyä käynnistystä edeltävänä yönä täysin spontaanisti.

Fyysisesti helppo synnytys. Kunnon supistukset alkoivat keskiviikkoyönä 00.30 ja pieni sisko saapui maailman kello 03.08, naama edellä kovaa huutaen.  Ihana huuto. Maailman paras ääni. Pieni tahmea olento rintani päällä, silmiään varovasti siristäen. En voinut uskoa, että vihdoin hän oli siinä. En meinaa vieläkään uskoa, että nyt hän on oikeasti täällä.

Koko synnytyksen ajan olin äärettömän huolissani, pelkäsin että sydänäänet yhtäkkiä vain loppuvat. Koko ajan seurasin sykettä ruudulta. Pyysin ääntä lujemmalle ktg laitteesta, että kuulen sykkeen kun lukema saattoi välillä näytöltä hävitä.  Samalla kun minua pyydetään ponnistamaan, kuuntelen kauhuissani sydänäänten laskua. ( Mikä on normaalia ponnistusvaiheessa ja mistä hoitaja minua varoitti etukäteen.) Mutta vihdoin hän oli siinä. Voi sitä tunteiden myräkkää, onnea ja ihanuutta. Ja sitä kamalaa haikeutta mikä puski kaiken onnen läpi. Tämä oli se hetki mitä emme viimeksi saaneet.

Kotiin pääsimme jo reippaassa puolentoista vuorokauden iässä. Huomaan tarkkailevani pienen hengitystä hieman turhan usein, mutta uskon että se helpottaa, on jo kenties tässä muutamassa päivässäkin hieman helpottanut.  Pieneltä löytyi hento sivuääni sydämestä kotiinlähtötarkastuksessa, mikä on kaiketi kovinkin yleistä. Mutta lastenlääkäri vielä ultrasi sydämen ja kaikki rakenteet olivat kunnossa. Jospa sitä uskaltaisi pikkuhiljaa uskoa, että tällä kertaa elämä kantaa.

En ole ihan vielä valmis päästämään tästä blogista irti. Vielä on ajatuksia mitkä pitää kirjoittaa auki. Mutta tässä pikkuhiljaa aloittelen loppuelämäämme. Kolmen lapsen äiti, joista kahta saan rakastaa täällä ja sitä yhtä erityistä sinne tähtien taakse.

Hurjasti suukkoja taivaanprinsessani. Äidillä on ollut aivan erityisen hurja ikävä. Kaunis pieni isosisko.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Hän

Onni on tässä ja nyt. Tämä hetki. Hän on täällä ja nyt vain se on tärkeää.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Niin lähellä

Huomenna. Voisiko tosiaan olla niin, että huomenna me vihdoin kohtaamme? Voisiko olla, että tällä kertaa saisimme sen onnellisen lopun? Saisinko tällä kertaa katsoa silmiin? Se on niin hurjan lähellä ja silti en uskalla vieläkään luottaa. Huomenna aamupäivällä synnytys käynnistetään, kohdunsuu oli jo sen verran auki, että kalvot päästään suoraan puhkaisemaan. Ellei nyt ottaisi reippaasta sisätutkimuksesta vauhtia ja käynnistyisi itse. Nyt on kovasti supistellut. Katsotaan loppuvatko taas vai kuinka käy.

En nyt osaa kirjoittaa. Jännittää. Ei siis niinkään itse synnytys vaan se mihin se päättyy? Vielä pitää yksi yö vahtia. Tunnustella jokaista töytäisyä. Vain yksi yö ja kaikki voisi olla toisin. Vielä yksi yö. Toivon niin hurjasti että en ikinä ennen. Kunpa huomenna kaikki olisi toisin ja loppuelämä voisi alkaa.

Suukkoja taivaantyttöni. Katsothan pienen perään että hän pääsee turvallisesti tänne luoksemme? Oma rakas suojelusenkelimme.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Odottavan aika on pitkä

Kyllä se jälkeenpäin tuntuu, että aika on mennyt nopeasti. Kun ajattelee kevättä ja mennyttä kesää ja nyt ollaan jo tässä. Mutta miten nyt tuntuukaan, että päivät ei etene, ei sitten millään. Tiistai ei tule ikinä.   Vaikka melkeinpä joka päivälle olen haalinut jotain ohjelmaa, että aika kuluisi. Haluan sen maagisen päivämäärän. Jokainen hetki on nyt liikaa. Jokainen hetki voi taas olla liian myöhään. Miksi ihmeessä pitää läpi käydä tällaista piinaa, ihan kuin kulunut vuosi ei olisi ollut tarpeeksi. Tottakai ymmärrän, vaikka en haluaisi. Vauvan parasta ajatellaan. Mutta mitä jos vauvan paras ei olekaan kohdussa vaan sen ulkopuolella? Kuka siitäkään voi olla varma? Mieli on niin ihmeellinen asia. Jos vauva ei hetkeen liiku, olen tietenkin heti aivan äärettömän huolissani, enkä pysty mitään tekemään ennen kuin saan jonkin merkin. Mutta yhtälailla jos vauva liikkuu hurjasti ja tuntuu, että se  ei lepää ollenkaan, pelkään että sillä on jokin kamala stressitila. Vauvalla on usein hikka, monta kertaa päivässä. Jos hikkaa ei pitkään aikaan tunnukkaan, pelkään taas, että jotain on pielessä. Samoin kyllä pelkään, jos hikka tulee todella usein, välillä ihan tunnin välein. Tuntuu, että kaikki voi merkitä kaikkea. Hyvässä ja pahassa. Millä ihmeellä tämän mielen saisi rauhoittumaan.

Kävin taas vyöhyketerapiassa, missä  nyt tehtiin "käynnistävä" hoito. Ja seuraavana yönä supistelikin jo parin tunnin ajan niin kivasti, että ehdin jo toivoa että päästäisiin tosi toimiin, kunnes taas loppuivat kuin seinään. Ei ymmärrä vauva, että nyt olisi hyvä aika tulla ulos, täällä niin kovasti odotellaan!

Suukkoja sinulle taivaanprinsessa. Älä hetkeäkään kuvittele että äiti sinua unohtaisi, vaikka hermoileekin muita asioita.  Olet mielessä joka ikinen päivä.

torstai 3. lokakuuta 2013

Pettymyksiä, nimiä ja hankintoja

Meillä mies on ollut se, joka nyt on alkanut haalimaan vauvatavaraa ja patistaa minuakin hankintoihin. Mies on hankkinut ystäviltään pinnasängyn, sitterin ja muutakin. Miehen aloitteesta olemme miettineet nimiä, molemmilla on jo oma suosikki olemassa, mutta se yhteinen on vielä löytymättä. Olen hetkittäin ollut innoissani ja minusta on tuntunut, että meille ihan oikeasti tulee vauva! Tiistaina ennen äitipolikäyntiä ostin ensimmäiset pienet vaatteet. Ostin vaippapaketin ja ensitutit. Ja ostimme kaukalon autoon. Että saadaan vauva sitten kotiin.

Toivoa täynnä marssimme äitipolille, varmoina siitä, että ensi viikolla saamme vauvan kotiin. Mutta ei. Tällä kertaa lääkäri oli kliinisin ikinä. Tuntuu, ettei kiinnittänyt minuun ja minun vointiini mitään huomiota. Vauvalla on oikeus syntyä täysiaikaisena oli hänen kommenttinsa. (Minkä toki ymmärrän) Nyt kun tuntuu siltä, että jokainen päivä on liikaa. Jokainen aamu voi olla se liian myöhäinen. Vauva on iso, painoarvio oli jo 3,6 kg viikolla 36+0. Synnytys on ollut ainoa asia, mitä en tässä ole pelännyt ja nyt olen alkanut jännittämään myös sitä. Toki synnytyksen riskit kasvavat mitä isompi vauva on. Toivo lepää nyt siinä että synnytys käynnistyisi itsestään. Lääkäri oli sitä mieltä että niinkin voi käydä. Välillä supistelee, kohdunsuu oli jo pari senttiä auki ja kanava lyhentynyt 1,5 senttiin. Vauva oli myös laskeutunut ja kiinnittynyt. Seuraava lääkärikäynti 38+0 ja silloin sovitaan käynnistysaika. Voi kun vauva päättäisi tulla itse ennen sitä. Tuntuu, että kaikki toivo hävisi. Eihän kaksi viikkoa ole pitkä aika, mutta tällä hetlkellä se on minulle paljon pidempi kun jaksan. Tällä hetkellä nukun ehkä n. 5 tunnin katkonaisia yöunia. Tuntuu että en vain jaksa. Vielä kaksi viikkoa! Tungin hankitut tavarat varastoon piiloon. En pessyt pieniä vaatteita niinkuin oli suunnitellut. Nyt kävelen ja siivoan ja kävelen taas vähän lisää. Painan akupisteitä. Olen valmis tekemään mitä vaan että saisin vauvan syntymään mahdollisimman pian. Vinkkejä otetaan vastaan ;)

Suukkoja taivaantytölle. Kunpa sinusta tulisi isosisko oikein pian!

maanantai 30. syyskuuta 2013

Äitiys

Tänään olen ollut viisi vuotta äiti. Voi tuota viisivuotiasta, niin hurjan iso ja kuitenkin vielä ihan pieni. Lapsen kasvussa huomaan, että jokainen ikä on se paras ikä. Aina voisin sanoa että nyt, juuri nyt meillä on kaikkein hauskinta, juuri nyt on paras ikä ikinä. Äitiys kasvaa yhdessä lapsen kanssa. Poikaa odotimme neljä pitkää vuotta, mutta silti kaikki kipu ja kaipaus tuntui pyyhkiytyvän pois siinä hetkessä, kun sain vaaleanpunaisen silmiään siristelevän pojan rintani päälle. Vaikea uskoa, että siitä on jo viisi vuotta!

Äitiys tuntuu olevan monimutkainen käsite. Raskaana olevista usein puhutaan "tulevina äiteinä".  Tarkoittaisiko se, että en olisi äiti pikkusiskolle? Totta on, että en saanut pikkusiskosta huolehtia kohdun ulkopuolella ja tuntuu, että en kohtuhuolehtimisenkaan kanssa kovin hyvää työtä tehnyt, mutta koen silti olevani myös pikkusiskon äiti. Pystyn keskustelemaan raskaudesta ja synnytyksistä niinkuin muutkin äidit. Kuka voisikaan sanoa, etten olisi myös pikkusiskon äiti, sillä kannoinhan häntä sydämeni alla, synnytin ja pienen hetken sylittelin. Silti mietityttää, miksi raskaana oleva on "vain" tuleva äiti. Jonkun blogista, kommenttikentästä luin miten tämä tilanne oli mahdottoman hyvin kuvattu, pahoittelen etten muista mistä tämän luin, mutta minäkin kohtuvauvan menettäneenä tunnen nyt olevani äiti kolmelle, vaikka lapsia minulla on vain yksi. Toivottavasti pian saan olla äiti kolmelle, jolla on lapsia kaksi. Tässä en missään nimessä tarkoita, että äitiys alkaisi vain raskaudesta. Yhtälailla adoptio ja sijaisäidit ovat äitejä, siihen äitiyteen kasvetaan vain hieman erilaisen prosessin kautta.

Suuri rutistus taivaanprinsessalle. Tiedän, että sieltä jostain seuraat isoveikkasi juhlapäivää ja välillä taidat istua olkapäällä että saat olla hieman lähempänä.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Hemmottelua ja pelkoa

Kävin tällä viikolla elämäni ensimmäisen kerran vyöhyketerapiassa. Psykologin mielestä oli hyvä jos keksisin jotain, millä pystyisin hieman rentouttamaan itseäni. Päädyin kokeilemaan siis vyöhyketerapiaa. En ole siihen kauheasti perehtynyt, enkä sen tarkemmin edes oikein tiedä mihin se perustuu, muuta kun tiettyjen pisteiden hierontaan. Ilman suurempia ennakkoluuloja kävin siis ensimmäisen hoidon läpi ja voin kyllä suositella lämpimästi. Vaikka peittojen välissä maatessani yhä tunnustelin liikkeitä ja vaikka en pystynyt täysin päästämään jännityksesta ja pelosta, pakostinkin huomasin rentoutuvani ja mielestäni tuo rentous kesti useamman päivän hoidon jälkeen, vaikka ei toki pelkoa poistanutkaan. Omaan mieleeni ei tullut ollenkaan, että näinkin voisin löytää edes hetkellistä helpotusta olooni. Tuntuu, että kaikesta pitää ohjeiden tulla ulkopuolelta. Olen jo varannut seuraavan hoitokerran reilun viikon päähän, vaikka toivonkin, että joutuisin sen perumaan paremman tekemisen tieltä...

Tällä hetkellä pelko on läsnä melkeinpä joka hetki. Erityisesti öitä pelkään. Pelkään, että juuri tämä yö on se, jolloin vauva kuolee. Pelkään, että huomenna on jo myöhäistä. Nukkuminen on muutenkin jo huonoa ison vatsan vuoksi, ja jokaisen kääntymisen yhteydessä jään lisäksi tunnustelemaan vauvaa. En usko kovin montaa tuntia yössä nukkuvani. Ja muutenkin liikkeiden tunnustelu on mennyt äärimmäisyyteen, en voi lähteä kotoa ennekuin tunnen liikkeitä. Autossa ajaessa tunnustelen, missä tahansa hetkeksi istahdan alas, en voi nousta ennen kuin pieni antaa jonkin merkin. Väsymys on läsnä koko ajan, välillä tuntuu että kohta nukahdan pystyyn.  Toivon niin kovasti, että yhdessä pienen kanssa pääsemme tällä kertaa loppuun asti. Toivottavasti se ei olisi enää kaukana. Kyllä se palkinto on kaiken tämän arvoinen vaikka välillä tuntuu, että kohta en enää jaksa hetkeäkään. Nyt vauva on vielä kääntänyt selkänsä vatsaani päin ja potkuttelee selkääni päin, joten kaikkea liikettä en tunne, mikä lisää vielä omaa hysteerisyyttäni. Mutta edelleen, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan.

Suukkoja taivasprinsessalle

tiistai 24. syyskuuta 2013

Äitiyslomalla

Tänään alkoi virallinen äitiysloma. Viimeksi en pääsyt ihan tähän asti, viimeksi äitiysloma alkoi kaksi viikkoa ennen aikojaan pikkusiskon syntymästä. Tuntuu, että olen jo niin kovin lähellä ja silti yksi silmänräpäys voi muuttaa kaiken. Muistan kuinka pojasta jäin aikanani kotiin, vaikka paljon olikin jo valmiina, äitiyslomasta se todellinen tohina alkoi. Pienien vaatteiden pesua, silitystä ja järjestämistä. Pinnasänky pedattuna odottamassa uutta perheen jäsentä. Vaunut koottuna odottamassa ensimmäistä kävelylenkkiä. Nyt valmiina ei ole mitään. Ei ole mitään mitä sinne pesukoneeseen laittaa. Ei ole mitään koottavaa, pinnasänkyä tai hoitopöytää. Mutta askel eteenpäin on otettu. Nyt on suunnitelmia. Tiedän mistä pinnasänky tulee, tiedän mistä hankin vaunut. Sitten kun vauva syntyy. En millään usko, että etukäteen kuitenkaan mihinkään pystyn, en vaikka kuinka haluaisin. Mutta minusta on hyvä, että suunnitelmat ovat valmiina. Ne on helppo sitten toteuttaa. Yhden pienen vaatekerran aion ostaa. Jotain ikiomaa tälle pienelle ennen syntymää. Pian.

Viime viikolla äitipolilla otin ensimmäistä kertaa puheeksi synnytyksen. Olin valmistautunut vuodattamaan kaiken, mutta nuori mieslääkäri pisti minut hieman tolaltaan. En jotenkin osannutkaan avata itseäni ihan täysillä itseäni nuoremmalle mieslääkärille. Joka kuitenkin loppujenlopuksi oli aivan mahdottoman sympaattinen ja kaikesta pinnistelystäni huolimatta en saanut kyyneleitä pidäteltyä. Joka tapauksessa, kevyin perustein ei aikaiseen käynnitykseen suostuta. Minkä arvasinkin. Mutta sanoi kyllä, että asia ei ole pois suljettu äidin psyykkisen jaksamisen vuoksi. Äidin kun pitää myös jaksaa synnyttää ja hoitaa vauvaa synnytyksen jälkeen. Ja asian puolesta puhui myös se, että takana on jo kaksi hyvin mennyttä alatiesynnytystä. Puhetta oli 37-38 viikoista. Raskausviikkoon 37 olisi enää kaksi viikkoa. Vain kaksi viikkoa! Se on niin kovin lähellä... Mutta tuntuu vieläkin saavuttamattomalta. Mitään lupauksia tai sopimuksia ei lääkäri vielä ollut valmis tekemään. Ehkä ensi viikon käynnin jälkeen minulla olisi jo lupalappu. Tai ehkä pelaavat aikaa, ja odotuttavat viikko kerrallaan. Yhtäkaikki, loppua kohden. Kunpa tämä loppu olisi erilainen kuin viimeksi.

Suukkoja tähtitytölle.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Kuolleiden lasten muistopäivä

Tänään vietämme virallista kuolleiden lasten muistopäivää. Vaikka me lapsen menettäneet emme lapsiamme muutenkaan unohda, on minusta mahdottoman hyvä, että askel askeleelta hiljaisuutta rikotaan ja lapsen kuolemastakin voidaan puhua ääneen sen sijaan että se pitäisi "unohtaa".  Emme me eläviä lapsiammekaan unohda. Varsinkin kohtukuolema ym pienen vauvan kuoleman tapauksissa, missä lapsi ei ole ehtinyt olla osa koko sukua, tuntuu että asia pitäisi vain lakaista maton alle ja antaa olla. Ei se kuitenkaan niin mene. Pikkusisko on silti tänäkin päivänä täysivaltainen perheenjäsenemme omalla tavallaan, vaikka ei ikinä kotiin kanssamme tullutkaan. Meille hän on aina perheemme toinen lapsi. Hänen kuvansa tulee aina olemaan hylllyssä pojan kuvan vieressä. Tänään pikkusisko saa oman kynttilänsä haudalle ja kotona sytytämme kynttilän kaikille pienille, aivan liian aikaisin päättyneille elämille. Pojan pyynnöstä myös koira saa omansa.

Paljon suukkoja taivaantytölleni. Olet tänään oikein erityisesti mielessä. Äiti niin kovasti sinua rakastaa.

torstai 12. syyskuuta 2013

33+0

Tiistaina ohitin tuon maagisen rajapyykin. Nyt  olen hieman pidemmällä kuin pikkusiskosta. Tuntuu, että en nukkunut koko yönä, enkä seuraavanakaan. Odotin vain seuraava pientä merkkiä siitä, että tämä pieni ei jättäisi meitä samalla hetkellä kuin pikkusisko. Toistaiseksi olen vielä noita pieniä, ihania merkkejä saanut. Toivottavasti ne eivät yllättäen lopukaan. Tuntuu vaikealle kuvitella, että mahassani on jo jotain niin valmista ja täydellistä kuin pikkusisko syntyessään oli. En malta enää odottaa, että saisin hänet syliini. Itkevänä, huutavana ja ympäristöään haparoivasti katselevana. Synnytyksestä ei ole puhuttu vielä ollenkaan, ohi mennen olen siitä yrittänyt kysellä, mutta kunnolla asiaa ei ole pohdittu. Olen ajatellut ottaa sen vihdoin puheeksi seuraavalla käynnillä ensi viikolla. Henkisesti en ikinä tule jaksamaan loppuun saakka. Itken ja huudan kunnes suostuvat mahdollisimman aikaiseen käynnistykseen. Olen suunnattomasti iloinnut öiseen aikaan saamistani jo kohtalaisen kipakoista supistuksista. En todellakaan usko että vauva on lähelläkään syntymistä, mutta jos nuo supistukset hieman kypsyttelisivät paikkoja jotta käynnistykseen suostuttaisiin. Päivä kerrallaan. Muuta vaihtoehtoa ei taida olla, vaikka pitkiltä nämä päivät tuntuvatkin.

Suukkoja taivaan prinsessalleni.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Ensimmäinen vuosipäivä

Tänään siitä on vuosi. Tänään siitä on tasan vuosi, kun aamuyön tunteina sain kuulla pienen sydämen pysähtyneen. Tänään siitä on tasan vuosi kun illan hämärässä sain tyttäreni rintani päälle ohikiitäväksi hetkeksi. Avain liian lyhyeksi, vain hyvästeltäväksi. Iho ihoa vasten. Äiti ja tytär. Niin pienen, mutta kuitenkin elämänmittaisen hetken.

Silti tässä minä vielä olen. Ensimmäisestä vuodesta selvinneenä. Yhä seison omilla jaloillani, hengitän ja yhä näen auringon aamuisin nousevan. Erilaisena, muuttuneena, mutta silti yhä olen tässä. Helvetin läpi käyneenä, jopa kuolemaa toivoneena, mutta pahimmasta selvinneenä, taakan kantamaan oppineena. Yhtä rakasta aarretta rikkaampana. Hyväksynyt en ole tapahtunutta, enkä osaa sanoa tulenko koskaan hyväksymään. Mutta tästä kaikesta on tullut osa minua. Pikkusisko tulee aina olemaan tärkeä osa minua, hän on tehnyt minusta sen mitä tänään olen. Hän jatkaa yhä minun muokkaamistani. En ole vahvempi. Herkempi taidan olla. Ehkä kyynisempi. Sinisilmäisyys elämää kohtaan on kadonnut. Kaikki on mahdollista meistä jokaiselle, hyvässä ja pahassa. Mutta toisaalta pienet asiat ovat tärkeämpiä. Perheen yhteiset hetket, aurinkoinen syysaamu. Asiat, jotka ennen olivat itsestään selvyyksiä.

Kateudesta ja katkeruudesta tahtoisin jo päästää irti, mutta se tuntuu olevan vaikeaa. Yhä tekisi mieli ravistaa koko maailmaa, että myös teille voi käydä näin. En minä sitä ansainnut, en sen enempää kuin kukaan muukaan, se vain osui minun kohdalleni. En osaa ajatella mitä minulla olisi, millainen pikkusisko olisi. Minun mielessäni pikkusisko pysyy aina pienenä pyöreäposkisena vastasyntyneenä. Minun muistoni nitoutuvat niihin pieniin hetkiin, jotka yhdessä saimme. Pienet välähdykset jotka tuosta lyhyestä yhteisestä matkastamme muistan. Niistä pienistä hetkistä tulen pitämään kiinni siihen hetkeen asti kunnes ehkä tapaamme uudelleen. Vaikka tunnen jo ohittaneeni pahimman ja vaikka tunnen oppineeni elämään tämän surun kanssa, ei silti hetkeäkään mene, etten toivoisi lopputuloksen olleen toisenlaisen. Etten toivoisi pikkusiskon olevan nyt tässä, juhlimassa ensimmäistä syntymäpäiväänsä yhdessä meidän kanssamme sen sijaan, että muistamme häntä kukkasin haudalla. Suru ja ikävä eivät katoa minnekään. Välillä ne pysyvät piilossa, välillä ne puskevat pintaan yhtä vahvoina kuin aivan tuoreena. Mutta sen kanssa olen oppinut olemaan.

Hyvää ensimmäistä taivassyntymäpäivää kauniille tähtiprinsessalleni. Äiti ei ikinä sinua unohda, vaikka muu maailma niin tekisikin. Äidille olet todellinen ja aina olemassa. Minä rakastan sinua aina taivaantyttöni.

Haluan tähän laittaa vielä minua paljon koskettaneen runon:

Sinä puutut pöydästämme.

Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät, enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin, mitä he tarkoittavat.
Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.

Eteenpäin ja taaksepäin.

Olen kutonut sinut itseeni. Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.

Maaginen lanka, joka muistuttaa minua perspektiivistä.
Ja antaa minulle uusia aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli. Miksi olisinkaan?

Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä,
että sinä kosketit minua ja muutit minut kyynel kyyneleeltä.
Uskon, että se on sinun lahjasi maailmalle.

- Kristina Grahn -


torstai 5. syyskuuta 2013

Jos sua ei ois ollut



Kaija laittoi taas sanat suuhuni. Yhtä tunnemyrskyä nämä päivät, ehkä liikaa aikaa istua kotona yksin ajatuksiin eksyneenä. Kaunista ja kamalaa, surua ja ikävää ja samalla tulevaisuuden odotusta, jonkinlaista kiitollisuutta siitä, että pikkusisko on näin meitä koskettanut. Kaikkea tätä yhtä aikaa. Vuosi sitten huominen oli päivä jota en ikinä olisi halunnut kohdata.

Tahdon susta kiinni pitää,
vaikken sua oikeesti enää nää.
En tahdo irtikään päästää
taas ilmestyt vierellein.

Ei sua minusta voi erottaa,
jäit osaksi mieleni maisemaa

Kiitos kun olit totta hetken,
nyt mun täytyy tästä jatkaa.
Vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Kateudesta

Jostain syystä kateus on nostanut päätään suuresti viime päivinä. Nyt lähinnä kateus raskaana olevia kohtaan. Niitä kohtaan, joilla ei ole huonoja kokemuksia. Olen niin kateellinen niille, jotka voivat suunnitella, hankkia ja toteuttaa. Olen niin hurjan kateellinen niille, jotka hankkivat vaunut ja sisustavat vauvan huoneen ajoissa ennen syntymää. Olen kateellinen niille, jotka pesevät pieniä vaatteita ja suunnittelevat mitä pakkaavat sairaalakassiin. Olen kateellinen niille, joille järjestetään vauvakutsut ja jotka osaavat niistä iloita. Olen jopa kateellinen niille, jotka joutuvat viettämään viikkoja siellä osastolla. Heidän pelkonsa on se, että vauva joutuu ehkä keskolaan. Ei se, että vauva ei pääsisi hengissä edes tähän maailmaan. Tunsin itseni hulluksi idiootiksi niiden keskellä, jotka ovat osastolla syystä. Tuntuu, että omat huoleni ovat ihan mitättömiä niiden tarinoiden keskellä. Silti osastolla olevat luottavat siihen, että heidän vauvansa syntyvät elävänä. Silti heillä on pienet vaatteet kotona pestynä ja pinnasänky pedattuna. Ja minä yhä pelkään pahinta, vaikka mitään oikeaa syytä ei olisikaan.

Osastolla aikaa tappaessa päädyin ensimmäistä kertaa lukemaan keskustelupalstoja. Niitä joissa tulevat äidit joilla on laskettuaika samassa kuussa vaihtavat kokemuksiaan. Jotenkin surullisimmalta tuntuu, etten pysty tuohon maailmaan samaistumaan ollenkaan. En osaa pohtia vaunumerkkejä tai nukkumajärjetelyjä. Jotenkin ne asiat joiden kuuluisi tässä vaiheessa olla niin tärkeitä, tuntuvat niin mitättömille. Mitä väliä on vaunuilla tai sillä halutaanko vauvan nukkuvan pinnasängyssä vai perhepedissä jos vauva ei tulekaan kotiin? Ja tuo on juuri sitä mitä minun nyt pitäisi tehdä. Suunnitella, unelmoida, valmistautua. Varsinkin kun nyt aloitin sairasloman kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua, niin aikaa olisi. Hankkia kotiintulo vaatteet. Mutta en uskalla. Mitä jos tämäkään vauva ei tule kotiin.

Kunpa minäkin voisin luottaa. Voisin hankkia ja valmistautua. Eihän minua mikään oikeasti estä. En vain kerta kaikkiaan pysty.

Suukkoja kaunis enkelini.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Sydänkäyrä

Pieni on ollut laiskalla päällä.  Kontrollikäynnillä ei ultrassa ensin hievahtanutkaan, vasta kun lääkäri hieman tökki tuntui äkäisesti heilauttavan että jättäkää minut rauhaan. Joten ultran jälkeen otettiin vielä käyrää. Hyvä käyrä, mutta yhä liikkui laiskasti. Ja minähän tietenkin ihan paniikissa, koska vauva on ollut minusta hieman laiska jo jonkin aikaa. Joten ottivat osastolle, pääosin "äidin henkisen jaksamisen vuoksi". Toinenkin käyrä oli oikein priima, en ymmärrä miksi en meinaa liikkeitä tuntea. Mutta nyt taas onneksi otetaan henkinen puoli huomioon. Saan itse päättää kuinka haluan täällä olla. Ehkä kuitenkin olen yön yli, ehkä vauva taas aktivoituu ja on oma itsensä ja uskallan lähteä huomenna kotiin. Ja ehkä hiljaisuus johtuu siitä, koska tunnustellen ihan liikaa. Ei kai se nyt voi kuitenkaan liikkua 24/7 ja onhan ne päivätkin erilaisia.

Enkä osaa sanoa, että rauhoittaako osastolla oleminen oikeastaan. Toisaalta tulee viime vuosi niin vahvasti mieleen. Silloinkin olin osastolla ja käyrät olivat priimaa ja silti kävi niinkuin kävi. Yritän itselleni sanoa, että nyt ei ole viime vuosi, nyt ei tarvitse käydä niinkuin silloin.  Nyt ei ole hepatoosia riesana. Mutta silti sitä piirtää niitä pelottavia painajaisia mieleensä. Mutta ehkä tämä osastovierailu nyt rauhoittaa minut. Ehkä sen voimalla jaksan taas hieman eteen päin. Kyllä tämä tästä, pakkohan sen on.

Suukkoja prinsessa, äidillä on ihan hurja ikävä.

perjantai 30. elokuuta 2013

Pettävällä jäällä

Tuntuu kun minut olisi laitettu juoksemaan heikoille jäille ja pitää vaan toivoa että vastarannalle pääsee uppoamatta. Alkaa vaan tuntua siltä, että en jaksa enää juosta. Eilen tuli totaalinen romahdus ja paniikki ja olin varma että vauva kuolee. Soitin itkien päivystykseen(taas parin tunnin jahkaamisen jälkeen)  ja kohtasin juuri sellaisen hoitajan jonka takia soittaminen on niin vaikeaa. Tuntui että mitätöi hätääni ja sanoi että soita neuvolaan jos siellä kuuntelisivat sydänäänet. Ymmärrän kyllä, että heillä on kiirettä ja on tärkeämpiä oikeasti heti hoidettavia asioita, mutta olisin halunnut päästä vain käyrälle ja todeta että vauva voi hyvin. Ja sen että hätäni otetaan todesta. Mutta toisaalta sehän tuon tekee vaikeaksi, on vaikea aina selittää koko tarina ja miksi olen paniikissa ja miksi haluaisin että minua kuunnellaan. Kohtelu tuntuu riippuvan niin paljon siitä, kuka puheluun sattuu vastaamaan. Kyllä hoitaja oli ystävällinen ja sanoi että jos jostain syystä neuvolaan en pääsisi niin sitten voin ottaa uudelleen yhteyttä. Mutta toki se on eri asia neuvolassa kuunnella sydänäänet kun maata kunnon käyrällä puolisen tuntiakin. Ja kun kaikki muu kohtaamani henkilökunta on aina sanonut, että rohkeasti ota yhteyttä, sitä varten he siellä ovat. Nyt taisi kynnys kasvaa entisestään.

Onneksi ihana terveydenhoitajani otti minut vastaan, kuunteli huoleni ja ymmärsi. Totesi että vauva potkii selkään päin, siksi liikkeet ovat vaimeampia. Laittoi jopa lähetteen sairaalaan, ei nyt kaikkein kiireellisintä, mutta kuitenkin että toivoisin tiheämpää seurantaa kun kolmen viikon välein, että stressi alkaa olla jo kestämätöntä. Nukuttua en enää saa, enkä pysty oikein mihinkään keskittymään. Tuntuu, että odotan vain vauvan kuolemaa, koska en pysty uskomaan että saisin sen elävänä syliini.
Maanantaina on joka tapauksessa kontrolliaika äitipolille. Eilen se tuntui ihan liian kaukaiselle. Katsotaan ottavatko tänään sairaalasta edes yhteyttä, vai jättävätkö suosiolla odottamaan maanantaita. Uskon nyt kyllä kestäväni maanantaille, vaikka eilen ei tuntunut siltä  mutta olisi mukava jos edes olisivat yhteydessä. Anteeksi purkautuminen, tuntui vain siltä että piti päästää höyryt pihalle, eiköhän fiilis tästä taas kohene.

Suukkoja omalle taivaantytölle.

torstai 22. elokuuta 2013

Huoli

Sairaalan sisätautilääkäri soitteli, että hieman olivat sappihapot nousseet sunnuntaista. Ei mitenkään hälyyttävästi vielä, mutta jatkuva kutinan takia otetaan kokeet taas huomenna uudelleen. Sunnuntaina arvo oli 3,7 ja tiistaina siis noussut 6,9. Mikä kait raskaana olevalle lasketaan vielä normaaliksi, mutta historian takia testataan mikä on suunta. (vai onkohan se raja 6) Mutta itselle tämä on kamala huoli ja paniikki. Kutina kun yhä jatkuu. Minulle uusiutuva hepatogestoosi on yhtä kuin kuolemantuomio tälle vauvalle. Kaikki yrittävät lohduttaa, että olet hyvissä käsissä, sinua seurataan tarkasti. Mutta ei se auta. Niinhän tehtiin viimeksikin ja silti kävi niinkuin kävi.

Olen ihan varma, että tämä on nyt tässä. Nyt arvot jatkavat nousuaan ja menetämme tämänkin lapsen. En pysty keskittymään mihinkään. Miten pystyn odottaamaan huomiseen, että kuulen missä mennään? Mitä jos arvot oikeasti nyt alkavat nousta? Huoli on ihan mahdoton.

Suukkoja enkelille. Ethän ota tätä toista vielä luoksesi, ethän?

tiistai 20. elokuuta 2013

Vauva

Eilen otin syliini pienen, hieman vajaa kolmikuisen vauvan. Ihan itse, omasta tahdostani. Ensimmäinen vauva pikkusiskon kuoleman jälkeen. Olin pelännyt, olin vältellyt. Kun saavuin ystäväni luokse ensin välttelin vauvaa. En katsonut edes päin. Sitten katsoin. Ja otin syliin. Turhaa olin vältellyt ja pelännyt. Suloinen, ihana pieni poika. Jonkun toisen lapsi. Ei minun, ei pikkusisko. Hetken sylittelin  ja sitten annoin pois. Malttamattomuus kasvoi, haluaisin jo omani syliin. Jos siinä olisi pieni paremmassa turvassa kuin kohdussani, sydämeni alla.

Viikonloppuna päädyin ensimmäisen kerran päivystykseen. Kutinat kasvoivat ja mieleni ei saanut rauhaa. En olisi pystynyt odottamaan edes yhtä päivää kontrolliverikokeisiin. Soitin ja en itkultani meinannut saada asiaani sanottua. Olin varma että vauvani tekee kuolemaa. Onneksi siellä ymmärtävät. Ottivat verikokeet päivystyksessä, olin tunnin käyrillä ja lääkäri ultrasikin vielä. Kaikki hyvin. Ihmeteltiin mistä kutina voi johtua, vaikka arvot eivät ole nousseet. Varmuuden vuoksi otettiin vielä tänään uudelleen. On vaikeaa olla näiden pelkojen kanssa. Itsellä kynnys pyytää apua on aina ollut korkea. Sunnuntaina istuin puhelin kädessä yli puolitoistatuntia ennen kuin soitin. Ajattelin että pitävät ihan idioottina. Mutta kaikki sanoivat moneen kertaan, että aina saa soittaa, aina saa tulla käyrille. Minulla on ihan oikea syy, yhteyttä otetaan pienemmistäkin. Ei anneta pelolle yliotetta. Silti se on aina niin vaikeaa.

Seuraavat kolme viikkoa elän viime vuotta. Seuraavat kolme viikkoa olivat pikkusiskon viimeiset. Viime vuonna juuri nyt, hepatogestoosi sai vallan ja jouduin osastolle ensimmäisen kerran.Tunnustelen liikkeitä ihan koko ajan ja toivon niin hirveästi ettei viime vuosi toista itseään.

Suukkoja rakas taivaantyttö. Täytät taas äidin mielen ihan kokonaan.

perjantai 16. elokuuta 2013

Varhainen vuorovaikutus

Istun tässä kotisohvalla etätöitä tehden. Vatsa ei enää oikein pidä töissä istumisesta, joten yritän näin pysyä vielä mukana työmaailmassa ja saada muutakin ajateltavaa.Ja silti tässä ihan koko ajan tunnustelen vauvaa, liikkuuko se nyt tarpeeksi? Kuullostelen kutinoita, tuntuu että taas joka paikassa kutisee, kontrollit olisivat vasta tiistaina. Ehkä menen jo maanantaina. Olisi varmasti parempi vielä olla toimistolla, mutta fysiikka ei enää anna periksi vaan pitkä istuskelu saa aikaan supisteluja ja uudelleen synnyttäjänä kun kaikki paikat retkottaa jo valmiiksi hieman löysällä niin ne eivät kovin toivottavia ihan vielä ole. Tuntuu taas, että mitenköhän tästä selviää järjissään.

Nykyään paljon puhutaan varhaisesta vuorovaikutuksesta, suhteesta lapseen ennen ja heti syntymän jälkeen. Mielikuvia, niitä pitäisi luoda. Huomaan, että omat pelot vaikuttavat suoraan tähän. Niinä hetkinä, kun tuntuu että nyt kaikki on hyvin, uskallan varovasti kurkistaa tulevaisuuteen ja yrittää nähdä millaista kahden lapsen arki olisi. Niinä hetkinä suunnittelen seuraavalla kauppareissulla hankkivani ne ensimmäiset pienet vaatteet ja uskaltaudun suunnittelemaan vaunuja. Tällaisina hetkinä kuin nyt, kun tunnen kutisevani ja mietin liikkuuko vauva tarpeeksi, en uskalla tulevaisuutta ajatella yhtään. Yritän selvitä vain tämän hetken läpi.

Mietin, aiheutanko jo ongelmia tulevaan suhteeseemme? Uskallanko kiintyä? Neuvolasta tarjosivat meille kovasti perhetyöntekijän tekemää varhaisen vuorovaikutuksen haastattelua. Menin suostumaan, ja nyt ahdistaa. Jotenkin tuntuu, että pakotetaan luomaan niitä mielikuvia mihin en ole valmis. En osaa enkä uskalla ajatella millainen vauva tulee olemaan. Minkä näköinen? Itkeekö se paljon? Onko huono nukkumaan? En halua luoda näitä mielikuvia. Mitä jos ne eivät toteudu? Enkä siis välitä itkeekö vauva todellisuudessa paljon vai vähän vaan siitä itkeekö se ollenkaan?

Suukkoja taivaanlapselle.

perjantai 9. elokuuta 2013

Erilainen odottaja

Tämä raskaus ei ole erilainen vain minulle, vaan tuntuu olevan sitä myös kaikille ympärilläni. Tai paremminkin tuntuu, että raskautta ei huomioida juuri ollenkaan. Kukaan ei kysy. Kukaan ei puhu. Ihan kuin en raskaana olisikaan. Yksi ainoa ystävä, joka ei raskaudesta tiennyt ennen kuin näki minut vatsani kanssa tuli halaamaan ja sanoi kuinka iloinen on puolestani. Toki oma asennekin on se, että en usein raskautta ja tulevaisuutta ota puheeksi. Mutta olisi se mukava jos joku kysyisi joskus kuinka minä jaksan. Joku kysyisi, miltä se tuntuu olla raskaana kohtukuoleman jälkeen, ja voisin siitä kertoa. Kun saisin välillä jauhaa pelkojani ja tuntojani ääneen. Tai kyllähän kuuntelijoita olisi, jos itse ottaisin asian puheeksi. Tiedän, että vaadin ympäristöltäkin ihan liikaa, eivät he voi tietää koska haluan puhua ja koska en, jos en sitä itse mitenkään ilmaise, onhan heille helpompi vain olla hiljaa kun mitään ei olisikaan. Tuntuu, että ihmiset ympärillä eivät välttämättä ymmärrä, kuinka paljon tämä odotus eroaa "tavallisesta" odotuksesta. Että en odota rutiinilla, vaikka kyseessä on jo kolmas raskaus, kaikkea muuta. Monet eivät myöskään tiedä lapsettomuustaustastamme. Eivät tiedä, että pikkusiskoa ja tätä uutta pientä ei ole perinteisesti saatu alulle. Varsinkin vielä kun tämä uusi raskaus alkoi niin pian edellisen jälkeen, että tottakai kaikki olettavat, että pyöräyttelemme näitä lapsia tuosta vaan.

Henkinen puoli alkaa olla aika kovilla. Nämä kaksi raskautta jotenkin nitoutuvat yhteen, välillä jopa huomaan ajattelevani tästä pienestä pikkusiskon  nimellä. Mikä ei missään nimessä ole sitä mitä haluan, niin vain jotenkin huomaamatta välillä käy. Ensimmäinen vuosipäivää lähenee ja sekin aiheuttaa jo aikamoista tunteiden kuohuntaa, vuoden takaiset tapahtumat pyörivät mielessä todella paljon ja koska tämä raskaus etenee lähes käsikädessä viime vuotisen kanssa, nuo viime vuotiset tapahtumat yhdistää mielessään kovin helposti myös tähän raskauteen. Toivon, että tämä raskaus olisi jo ohi ja saisin pienen syliini. Vaikka heti, olen vakuuttunut, että pieni olisi paremmassa turvassa kohtuni ulkopuolella kuin kohdussani. Mutta vielä taidan joutua odottamaan.

En edelleenkään osaa kuvitella tulevaisuutta, suunnitella. En osaa kuvitella millaista olisi taas pitää pientä vauvaa. Millaista se olisi kuulla lapsen ensiparkaisu. Mielessä päällimäisenä on vain se hiljaisuus kun sitä parkaisua ei tullutkaan. Se tyhjä syli mikä jäi jäljelle, kun se juuri syntynyt lapsi kannettiin pois eikä sitä saanutkaan kotiin. Pari kertaa olen kaupoilla pysähtynyt pienten vaatteiden eteen. Katsellut niitä kauempaa, koskematta. Vieläkään en ole uskaltanut. Kunpa jo uskaltaisin, kunpa jos luottaisin että tämän pienen saamme kotiin.

Suukkoja prinsessani. Äidillä on sinua aina ikävä.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Uusi raskaus kohtukuoleman jälkeen

Tämä uusi raskaus on minulle suunnaton ihme ja pelastus. En osaa ajatella miten rikki olisin vieläkin, jos en olisi tätä mahdollisuutta saanut. Mutta tämä ei ole mikään ihmeparantuminen. Tämä ei kokonaan korjaa sitä mikä on mennyt rikki. Ehkä arpeuttaa haavat vähän nopeammin, antaa toivoa tulevaisuudesta. Pikkusiskon kuoleman jälkeen en pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kuin uutta raskautta. Pelko siitä, että se ei koskaan toteutuisi oli suunnaton. Silloin en osannut kuvitellakaan miten vaikeaa tämä itse raskausaika voi olla. En pysty hetkeksikään unohtamaan että kannan uutta tulevaisuutta sisälläni. Pelko pysyy vierellä koko ajan. Monta kertaa on tullut tunne, että miksi ihmeessä halusin itseni taas tähän tilanteeseen. Mitä jos pelot toteutuvat ja emme saa tätäkään lasta kotiin? Välillä tekisi mieli luovuttaa, koska en usko että selviäisin enää toisesta menetyksestä. Se tunne yöllä, pimeässä kun makaan ja odotan pientä potkua ja sitä ei ihan heti tulekaan. Se saa kädet tärisemään ja kyyneleet silmiin. Mitä jos joku kerta sitä ei enää tule? Niin on kerran käynyt, kukaan ei voi luvata ettei niin käy uudelleen.

Minulle ei riitä, että kaksi tuntia sitten ultrassa kaikki oli hyvin. Minulle ei riitä että hetki sitten vauva liikkui kovasti. Koska nyt voi olla jo aivan eri tilanne. Pikkusiskokin voi hyvin kaksi tuntia ennen kuolemaansa. Siksi tuntuu etten voi hetkeksikään höllätä, että koko ajan pitää olla varpaillaan ja kuullostella. Mitä pidemmälle raskaus etenee, sen vaikeampi minun on olla. Kohta ollaan niillä viikoilla kun hepatogestoosi alkoi. Kohta ollaan jo niillä viikoilla kun pikkusisko kuoli. Onneksi sairaalan ja neuvolan tuki on mahtavaa. Ja kohta pääsen taas purkamaan tuntojani psykologille kesätauon jälkeen. Olen äärettömän kiitollinen kaikesta tuesta, mitä täällä päin on minulle tarjottu ja kaiken mitä tarjotaan olen vastaan ottanutkin. Tunteet ovat paljon enemmän taas läsnä. Itku ja ikävä on herkässä.

Tulevaisuutta en osaa ajatella. Tulevaisuutta en uskalla ajatella. Mitä jos se ei ole sellainen kun toivon sen olevan? Koska uskallan valmistautua vauvan tuloon? En usko, että pystyn mitään isompia hankintoja tekemään etukäteen. Eihän pieni vauva paljon mitään tarvitsekaan. Kyllä me pärjäämme, kunhan tämä pieni vain tulee kotiin. Nyt pieni potkii kovasti. Nyt hän voi hyvin. Yritän olla läsnä tässä hetkessä enkä liikaa murehtia huomista.

Suukkoja sinulle taivasprinsessa. Äiti rakastaa sinua aina.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Raskaushepatoosi, raskauskolestaasi, hepatogestoosi

Rakkaalla lapsella tuntuu olevan monta nimeä, itse en tiedä mitä noilla nimityksillä on eroa, kaikista olen omallakin kohdallani kuullut puhuttavan. Faktojen mukaan n. 1% raskaana olevista naisista sairastuu tähän raskaudenaikaiseen maksan toimintahäiriöön. Kohtukuoleman riski on 1% tuosta yhdestä prosentista. Ja joka paikassa toitotetaan kuinka riski on olemassa vasta lasketun ajan lähellä. Siksi minä en pelännyt. En hetkeäkään ajatellut, että en saisi pikkusiskoa kotiin hepatogestoosin takia. Lähinnä säälin itseäni kamalan kutinan kourissa ja toivoin että synnytys käynnistettäisiin mahdollisimman aikaisin. Ehkä sitä oli mietitty, näin yksi lääkäreistä sanoi sivulauseessaan jälkikäteen. Että juteltiin tästä ylilääkärin kanssa. Mitään ei kuitenkaan tehty. Ehdin kuitenkin saada vauvan keuhkoja kypsyttävän kortisonin. Tosin sen yhteydessä ei puhuttu vauvan syntymisestä, vaan siitä että joissain tapauksissa se saattaa kuulemma laskea sappihappotasoa, joka minulla oli tuossa vaiheessa kohtalaisen korkea, 176,6. Mitään ratkaisuja ei tehty ja tuona yönä pikkusisko vastoin kaikkia odotuksia kuoli. Vaikka niin ei pitänyt käydä.

Yksi suurimpia pelkojani onkin nyt että hepatogestoosi uusii. Siihen on kuitenkin aika suuri mahdollisuus olemassa. Kuvittelen oireita,vaikka niitä ei ehkä ole siellä. Kyllä minä vielä muistan millaista se kutina oikeasti oli, kun raavin nilkat, vatsan ja reidetkin verille. Mutta tiedättehän tunteen, kun jossain vähän kutisee ja sitä ei pysty raapimaan. Yhtäkkiä kutisee joka paikassa, missä äsken ei kutissut mikään. Sellaista on nyt iltaisin. Viime raskaudessa oireet alkoivat rv30. Sappihapot nousivatkin heti niin korkeiksi että jouduin pariksi päiväksi osastolle. Silloin ne saatiin vielä lääkityksellä laskemaan. Mutta lääkityksestä huolimatta arvot taas nousivat ja sitten kävi niinkuin kävi. Vaikka kohtukuoleman riskin pitäisi olla pieni hepatogestoosissa, vaikka se olemassa onkin.

Olen paljon miettinyt, että jos olisin ollut toisessa sairaalassa, olisiko nopeammin päädytty erilaiseen ratkaisuun? Vaikka turhahan näitä on jossitella. Nyt minulle sanottiin, että jos tauti uusii ja sappihapot nousevat yli 40, tulisi heti miettiä raskauden päättämistä, eli vauvan syntymää. Nyt olen valinnut synnytyssairaalakseni eri sairaalan kun pikkusiskon ja pojan kanssa. En tiedä onko sillä mitään merkitystä, mutta jotenkin luotan että tässä toisessa sairaalassa asia hoidettaisiin eri tavalla.

Tässä raskaudessa ensimmäiset turvakokeet otetaan vasta rv30. Oman mielenterveyden takia joudun ehkä pyytämään että ottavat kokeet jo aiemminkin. Mitä jos en kutise ja arvot ovat silti koholla? Mitä jos hepatogetoosi uusi, vauva kuolee enkä huomaa sitä ajoissa? Tottakai hepatogestoosin uusimisen lisäksi pelkään, että vauva kuristuu napanuoraan, tai kuolee kohdunsisäiseen kätkytkuolemaan. Pelot tuntuvat voimistuvan, mitä enemmän viikkoja tulee kasaan. Pelkään myös ennenaikaista synnytystä, mitä jos vauva päättää syntyä juuri nyt ja selviytyminen olisi aikamoista onnenkauppaa. Jokainen viikko on plussaa, jokaisesta viikosta olen kiitollinen. Mitenköhän pysyn järjissäni vielä tämän pitkän loppuajan?

Suukko taivaantyttöni, olet äidin ajatuksissa

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Pikkusiskon hauta

Vaikka minun ei tulekaan niin usein enää käytyä pikkusiskon haudalla, kuin silloin kun olin vielä kotona äitiysvapaalla, yritän päästä sinne aina silloin tällöin. Yhä tuntuu, että haudalla olen sen pienen aavistuksen verran lähempänä pikkusiskoa. Tuntuu, että se on ainoa konkreettinen asia, mitä voin hänen vuokseen tehdä, vaikka eihän hän siellä ole. Hauta ei ole vain pikkusiskoa varten, vaan siellä on myös esimerkiksi minun isovanhempani ja muitakin sukulaisia yli sadan vuoden ajalta. Jotenkin on lohdullista ajatella, että ehkä he siellä katsovat pienen perään, hoitavat lapsenlapsenlastaan. Että siellä pikkusisko on turvassa sukunsa, perheensä keskellä. Vaikka en osaa sanoa uskonko mihinkään kuoleman jälkeiseen. Uskonko siihen, että joskus me kohtaamme vielä. Välillä leikittelen ajatuksella että uskon, ja kyllähän se lohduttaa ja tuntuu hyvälle. Olisi ihana olla varma siitä, että kerran saan vielä pikkusiskon syliini lämpimänä ja pystyn häntä katsomaan silmiin. Mutta eihän sitä kukaan tiedä ennen kuin itse tuon rajan ylittää. 

Kesäinen hautausmaa on kaunis, rauhallinen paikka. En koe sitä enää paikaksi mihin menen suremaan pikkusiskoa, ennemminkin käyn siellä nykyisin tervehdyskäynnillä. Vaikka yhä se silti tuntuu vaikealle uskoa, että sinne maan sisään me olemme oman pienokaisemme tuhkat laskeneet. Että pian lapsestamme ei ole jäljellä edes sitä tuhkaa, on vain se pienen pieni hiustupsu liimattuna sairaalasta saatuun korttiin. Haudalla äänettömästi juttelen pienen tyttäreni kanssa, kerron mitä elämässämme tapahtuu. Vaikka samalla lailla voin toki tehdä missä vain, mutta haudalla se tuntuu todellisemmalle. Sinne menen vain häntä varten. Välillä tervehdykseni jälkeen kuljeskelen hautausmaan käytäviä ja luen sitä elettyä elämää mitä kivet kertovat. Paljon näkyy myös pieniä lapsia, paljon myös näitä jotka eivät koskaan silmiään aukaisseet. Jotenkin tuntuu hyvälle pysähtyä hetkeksi niiden hautojen eteen ja ajatella juuri sitä pientä enkeliä. Heistä jokainen ansaitsee sen pienen ajatuksen, myös tuntemattomilta.

Suukkoja paljon prinsessani. 




perjantai 5. heinäkuuta 2013

Äitiyspakkaus

Tänään haimme pojan kanssa postista äitiyspakkauksen. Se tuli ihan pelottavan nopeasti. Täytin kaikki KELAn hakemukset samantien kun tarvittava viikkomäärä oli täynnä.Ihan varmuuden vuoksi, että jos tämäkin pieni kuolee niin saan ainakin surra äitiysvapaan ajan taas kohtaloani. En olisi halunnut pakkausta vielä, mutta tuossa se nyt on, keskellä olohuonetta. Kantta hieman raotin pojan painostuksesta, mutta en vielä enempää sisältöä ihmetellyt. En halua vielä hypistellä, mitä jos joudun ne kaikki tunkemaan varaston perälle käyttämättä? Mitä jos taas jään ilman? Pakkauksen tulo ei millään lailla realisoinut vauvan tuloa, ennemminkin lisäsi taas pelkoa että mitä jos...

Pikkusiskosta en pakkausta ottanut, koska siskoni oli tuon edellisvuoden pakkauksen saanut ja olisin sieltä perinyt kaikki pakkauksessa olleet tavarat joka tapauksessa. Nyt minulla on pakkaus, mutta ei vielä vauvaa. En saa silmiäni irti tuosta laatikosta, vaikka sen kotona olo nyt ahdistaakin. Tuntuu, että tuossa yhdessä laatikossa on koko tulevaisuus. Tuo yksi laatikko määrittää mihin minun elämäni tästä menee.

Suukkoja tähtityttöni. Olet ollut taas paljon äidin ajatuksissa.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Muutoksia

Olen jotenkin alkanut enemmän ja enemmän huomaamaan millaisia muutoksia pikkusiskon kuolema on minussa aiheuttanut. Vaikka pahin suru ja tuska on väistynyt, tuntuu että sellainen pieni alakuloisuus on muuttanut minuun jäädäkseen. Tuntuu, etten millään pysty aidosti iloitsemaan muiden onnesta. Ei välttämättä edes vain lapsiin liittyvistä vaan muistakaan onnistumisista. Se ei ole kateutta silloin, kun kyse ei ole raskauksista tai vauvosta. Ehkä muut asiat tuntuvat vain vähäpätöisiltä? Samalla, vaikka toki iloitsen arjen pienistä asioista, auringon paisteesta, suklaajäätelöstä ja lomapäivistä, en silti enää iloitse niistä niinkuin iloitsin ennen. Jokin on vain erilaista. En osaa sanoa mikä.

Enää ei raskausmahat niin pahasti kirpaise, mutta silti minun on vaikea ymmärtää, miten joku ostaa vaunuja ja tarvikkeita vaikka laskettuun aikaan olisi vielä matkaa. Vaikka täysin normaaliahan se on. Valmistautua. Miksi ihmeessä sitä valmistautuisi siihen, että se odotettu lapsi ei jostain syystä tulekaan kotiin? Välillä niin haluaisin jo itsekin suunnitella hankintoja, mutta uskallus ei vielä anna periksi. Onhan tässä vielä paljon aikaa. Pienet vastasyntyneet yhä kirpaisevat. Se on se, mitä minulta otettiin pois. Niitä minun on vaikea kohdata. Enkä muutenkaan enää lepertele ja hymyile vieraille vauvoille, välillä tuntuu että hieman kylmästikin jätän vauvat huomiotta. Vauvat muistuttavat siitä mistä minä jäin ilman. Kateus muiden onnistumisista lapsensaannissa. Se ei ole väistynyt. Yhä tuntuu, että elämä on epäreilua.

Kaikkein suurin ja harmittavin muutos on ehkä läsnäolo arjessa. Tuntuu, että en ole ihan täysillä läsnä, en pojan kanssa, en työpaikalla, en normaali perhe-elämässä. Jokin pieni osa tuntuu aina olevan jossain muualla. Se harmittaa, tuntuu että ei ihan täysillä pääse mukaan arjen asioihin.Tuntuu, että on väärin poikaa kohtaan, kun äiti ei osaa olla ihan täysillä läsnä. Eikä se enää tarkoita sitä, että pikkusisko olisi mielessä ihan jatkuvasti, vaikka monta kertaa päivässä ajatukset hänessä käväisevätkin. Nykyään ne ovat useimmiten pieniä hetkiä, pieniä viivähdyksiä siinä mitä oli ja mitä olisi pitänyt olla. Ehkä se on jotain alitajuista, joku jossain koko ajan huomaamatta muistuttaa että ei elämän näin pitänyt mennä.

Ja toki menetyksen myötä on tullut pelko muiden läheisten, ennen kaikkea pojan menetyksestä. Pienetkin kuumetaudit saavat varpailleen ja huoli arjessa on jatkuvasti läsnä.Jotenkin sitä odottaa koko ajan pahinta. Ehkä tässäkin aika auttaa, ehkä usko siihen että elämä myös kantaa pikkuhiljaa palaisi.

Pikkusiskon kuolemasta tulee vasta kymmenen kuukautta. Nämä asiat tulevat varmasti vielä muuttumaan ajan mennessä eteenpäin. Nyt olen tällaisessa tilanteessa itseni kanssa.

Suukkoja prinsessalle.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Kohtukuoleman raja

22 raskausviikkoa. Minulle tärkeä etappi. Nyt en enää voi saada keskenmenoa vaan kysessä olisi taas kohtukuolema. Olen moneen otteeseen törmännyt ennenkaikkea lääkäreihin ja muihinkin terveydenhoitoalan ihmisiin, jotka puhuvat kohdallani keskenmenosta. En missään nimessä väheksy (varhaisen)keskenmenon tuomaa kipua ja surua. Mutta itsestäni on tuntunut pahalle lääkäreiden puhuessa keskenmenosta. Olen aina korjannut että en ole koskaan kokenut keskenmenoa vaan kyseessä oli kohtukuolema. Siinä olen ollut onnekas, että en ole joutunut koskaan luopumaan haaveesta, kun se on jo todeksi todettu mutta kuitenkin vielä alussa. Mutta uskallan tässä nyt kuitenkin sanoa, että on varmasti erilaista pitää sylissään jo täysin valmista lasta. Sitä lasta jonka sait syliisi vain hyvästeltäväksi. Sitä lasta joka oli jo ihan todellinen ja oikea, ei vain ihana unelma ja haavekuva.

Pelko on muuttanut muotoaan. Rakkaus tähän uuteen pieneen ihmeeseen on löytynyt. Pelko on sen myötä syventynyt, se on erilaista. Se pysäyttää sydämen ja salpaa hengityksen. Enää en menettäisi unelmaa uudesta lapsesta. Nyt menettäisin juuri tämän lapsen. Tämän uuden pienen siskon, joka kovasti jatkaa matkaansa meidän luoksemme. Mutta olen löytänyt myös muuta. Olen löytänyt toivon. Toivon siitä että tämä pieni sisko tulee kotiin asti. Välillä,itsekseni kotona uskallan jo vähän haaveilla. Millaista se olisi kun olisi kaksi lasta kotona? Millaista olisi hoitaa taas pientä vauvaa? En vielä julkisesti. En hipelöi vauvanvaatteita tai suunnittele hankintoja. Mutta itsekseni, aina välillä, hieman uskallan jo haaveilla.

Aluksi kovasti toivoin, että tämäkin lapsi olisi pieni tyttö. Tämä pieni tulisi ja ottaisi pikkusiskon paikan ja kuluneen vuoden voisi ikäänkuin pyyhkiä pois ja elämä jatkuisi niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ei se niin mene. Tämä ei ole pikkusisko. Tämä pieni sisko on oma itsensä, täysin eri. Elämä ei ole niinkuin se olisi ollut viime vuonna. Tämä on tässä ja nyt. Meillä on oma rakas enkelimme, sitä ei saa pyyhittyä pois. Enkä missään nimessä haluakaan. Mutta meillä on myös tämä uusi pieni. Ja jokaisesta päivästä jonka hän on luonamme olen äärettömän kiitollinen.

Suukkoja rakas tähtiprinsessa. Kyllä sinäkin olisit tänne meidän syliimme mahtunut. Äiti kovasti rakastaa, aina.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Muiden onni

Ei, eihän se ole minulta pois se muiden onni. Silti se ärsyttää. Leikkipuistossa sisarusparvet juuri oikealla ikäerolla. Kumpujensa kanssa vauvanvaateosastolla ostoksilla olevat tulevat äidit. Miksi tuntuu, että kaikilla muilla elämä menee niinkuin suunnitellaan. Lapset tehdään kalenteri kädessä ja usein ne vielä tulevatkin suunnitellusti, siltä se ainakin siellä puistossa näyttää. Kukaan ei kuole ennenaikaisesti, kenelläkään ei ole lapsenteossa ongelmia, eikä sellaiset vaihtoehdot tule edes mieleen. Toki eihän sitä pysty ulkonäön perusteella sanomaan mitä joku on käynyt läpi, sitä vain olettaa että muiden maailma on särkymätön. Olen huomannut, että puistossa ja ihan nyt missä vain välttelen muita äitejä. Välttelen tilanteita, missä joku saattaisi kysyä vatsasta. En halua kertoa tarinaa sen takana. Mutta en myös halua olla kertomatta. Eikä sitä enää piiloon saa, ei vaikka yhä muka piilottelen.

Yhä raskaudesta täällä kirjoittaminen on tavallaan vaikeaa.Yhä tuntuu, jos siitä äänen puhun se otetaan pois. Vieläkään en siitä kenenkään kanssa puhu (paitsi psykologin). Joten minulle on tärkeää, että on tämä yksi kanava, missä pystyn ajatukseni jäsentämään. Minulla pikkusiskon elämä ja hänen kuolemansa tuoma suru kuuluvat yhteen tämän uuden raskauden kanssa. Tätä raskautta ei olisi ilman pikkusiskon kuolemaa. Tai ainakin se olisi hyvin erilainen. Pelot ja ajatukset nivoutuvat väistämättä yhteen pikkusiskon kanssa. Omassa mielessäni en pysty niitä ainakaan vielä erottelemaan, siksi niistä erikseen kirjoittaminenkin olisi vaikeaa. Tai vain raskaudesta kirjoittamatta jättäminen. Suru olisi varmasti hyvin erilainen jos uusi raskaus ei olisi alkanut. Nyt nämä kaksi kuuluvat yhteen. Elämän päättyminen ja uuden elämän alku.

Suukkoja prinsessani

torstai 6. kesäkuuta 2013

Hetken hyvä mieli

Nyt olen paistatellut auringon paisteessa. Ollut hyvillä mielin ja uskonut tulevaisuuten. Joka päivä pieniä pelon hetkiä tulee, varsinkin öisin kun yritän pieniä potkuja tunnustella ja niitä ei kuulukaan. Mutta silloinkin yritän pitää uskosta kiinni. Nyt kaikki menee hyvin. Kävin eilen sisätautilääkärin puheilla synnytyssairaalassa. Kävimme läpi viime raskautta ja tätä raskautta. Kuinka tätä raskautta toki myös varjostaa mahdollisuus hepatogestoosin uusimisesta. Minä takerruin lupaukseen, että tälla kertaa reagoidaan eri lailla, jos se uusii. Tällä kertaa vauvaa ei sen takia menetetä. Ja toki on olemassa ihan yhtä suuri mahdollisuus, että hepatogestoosi ei uusi. Toivon, että näin käy. Jännittää saa ihan tarpeeksi ilmankin.

Huomaan, että kun raskaus pikkuhiljaa etenee, vertailen sitä väistämättä enemmän ja enemmän viime raskauteen. Käyn päässäni läpi viime raskautta todella paljon, ja tuntuu että haluan tehdä kaiken erilailla. Minusta on kuoriutunut todellinen hysteerikko. En uskalla mennä uimaan tulehduksien pelossa, pesen vihanneksia liiankin kanssa, noudatan kaikkia "sääntöjä" pilkunviilaukseen asti. Kaikkea sellaista, mistä en aimmissa raskauksissa ole ollut moksiskaan. Viikon päästä oleva rakenneultra on alkanut jo jännittämään. Olen hirveän malttamaton, haluaisin jo pienen taas nähdä ja samalla pelottaa. Aiemmin kirjoitinkin, että minulla ei ole pelkoa siitä, että vauva olisi sairas, mutta väistämättä lähenevä ultra-aika saa nuokin ajatukset päähän. Ehkä kaikki kuitenkin olisi hyvin?

Suukkoja enkelini. Olet ollut äidin mielessä ihan hurjan paljon!

torstai 30. toukokuuta 2013

Heittäytyisinkö?

Olisinko rohkea ja heittäytyisin jo mukaan tälle matkalle? Uskaltaisinko jo hieman haaveilla erilaisesta lopputuloksesta? Eilinen psykologin kanssa keskustelu sai minut miettimään, että olisiko jo aika antaa tälle pienelle mahdollisuus? Psykologin mukaan olisi. Tämä pieni ei ole enää vain alkio, vaan jo joku jonka olemassa olon satunnaisesti tunnen. Joku, joka päivittäin muistuttaa, että täällä kasvan jo kohisten. Päivä päivältä isommaksi ja lähemmäksi sitä hetkeä kun hän on valmis tulemaan luoksemme. Tämä pieni ansaitsee kaikki samat mahdollisuudet pyytteettömälle rakkaudelle kuin sisaruksensakin. Tämäkin pieni ansaitsee äidin alusta asti. Eilen jotain murtui, jotain mitä olen pitänyt sisälläni pitkään. Pitkästä aikaa itkin. Itkin psykologin luona, itkin koko automatkan kotiin, itkin aamuyöllä sängyssä valvoessani. Nytkin itkettää. Itku alkoi siitä, kun kerroin psykologille, kuinka pakon edessä jouduin raskaudesta ystävilleni kertomaan ja siitä kuinka tylysti kuittasin ystävien onnittelut sillä, että onnitelkaa vasta syksyllä, jos siihen on jotain syytä. Miten minusta onkaan tullut näin he***in tunnevammainen, miten en uskalla alkaa rakastaa omaa lastani? Aamuöisin kun makaan hereillä ja yritän tuntea pienen töytäisyn palaan vain koko ajan siihen yöhön kun en tuota odottamaani töytäisyä tuntenut. Eikö tämäkin pieni ansaitsisi kaiken rakkauden, myös siinä tapauksessa, että jostain syystä ei hänkään koskaan päivänvaloa näkisi?
'
Olen asettanut itselleni aikarajan, jonka jälkeen minun täytyy uskaltaa. Jos kahden viikon päästä rakenneultrassa näen pienen, joka kovasti tekee vielä matkaansa meidän luoksemme, lupaan yrittää ihan oikeasti. Sitten yritän uskoa todennäköisyyksin, uskoa siihen että tämä pieni on tulossa jäädäkseen.
Sitten ostan äitiyshousut ja annan vatsan näkyä. Sitten, kunhan kaikki on silloin vielä hyvin. Psykologi antoi minulle ohjeeksi kirjoittaa paperille joka ilta kolme positiivista ajatusta raskaudesta. Joka ilta jotain positiivista. Ei niin, että onneksi vauva ei ole kuollut vaan onneksi vauva elää ja voi hyvin. Miten pieni käännös lauseessakin vaikuttaa sen koko sisältöön. Pitää opetella kääntämään ajatusmaailma positiivisemmaksi.

Suukkoja sinulle taivasprinsessani. Äiti on kovasti sinua ajatellut.

torstai 23. toukokuuta 2013

Vieläkään ei usko riitä

Tuntuu, että ei ole mitään kirjoitettavaa. Tai olisihan sitä. Sitä samaa pelkoa, päivästä toiseen. Välillä hetken jaksaa uskoa ja iloita, sitten taas tuntuu että epäusko täyttää mielen. Kuvittelen jo tuntevani pieniä potkuja. Sitten ajattelen, miten voin muka tuntea mitään, sikiöhän on tietysti jo kuollut. Tiedän, että edessä oleva istukka pehmentää liikkeitä vähän liiankin kanssa. Pikkusiskosta tunsin tässä vaiheessa liikkeet jo ihan selvästi. Tosin pojan kanssa oli sama tilanne, mutta silloin odotinkin ensimmäistäni, enkä edes tiennyt miltä liikkeet tuntuvat. Pojan kanssa meni reippaasti yli puolen välin. Nyt välillä luulen jotain pientä tuntevani ja sitten ajattelen saman tien että en voi, koska kukaan ei enää liiku.

Pikkusisko on ollut mielessä taas enemmän. Jotenkin se todellisuus on taas ollut enemmän läsnä. Minä tosiaan sain pienen tytön viime syksynä. Ihanan pienen tytön, jonka en koskaan kuullut itkevän. Kevään ajan pikkusisko on ollut kuin pahaa unta, ei todellista ollenkaan. Mutta nyt se todellisuus on tullut takaisin. Niin tosiaan tapahtui.  Öisin olen nähnyt paljon unia liittyen viimeisiin sairaalahetkiin pikkusiskon kanssa. Paljon unia siitä, kuinka tämän raskauden kanssa olenkin samassa tilanteessa.

Pakon edessä jouduin kertomaan raskaudesta ystävilleni. Jo viime vuoden lopulla olimme sopineet tyttöjen risteilyn nyt toukokuulle, ja toki kaikki arvasivat, kun viini ja drinkit eivät maistuneet. Töissä en ole kertonut. Eilen kävin esimiehen kanssa pitkän keskustelun tulevaisuuden suunnitelmista ja kuinka mielelläni jatkan vielä lyhennettyä työpäivää. En vain saanut sanottua että jos kaikki menisikin tällä kertaa hyvin, jäisin taas äitiyslomalle syksyllä. Se tuntuu vielä niin kovin kaukaiselle, saavuttamattomalle. En ole hankkinut vielä äitiysvaatteita. Enää yhdet housut mahtuvat päälle. Mutta vieläkään en uskalla äitiyshousuja ostaa. Typerää ja älytöntä, tiedän. Mutta tätä se nyt on.

Suukkoja taivaantyttöni. Ihana kaunis enkelini.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Suurien tunteiden päivä

Päällimmäisenä tunteena on varmastikin kiitollisuus. Että tuossa on tuo yksi aivan mahdottoman ihana. Tuo kaikkein tärkein joka teki minusta äidin ensimmäistä kertaa. Poika, joka on jo viikon ajan yrittänyt saada minut ottamaan takanpäällä piilossa olleen päiväkodissa tehdyn äitienpäiväkortin esiin, koska ei ole malttanut odottaa sen antamista. Ihana poika joka säästelemättä jakaa rakkaudenosoituksiaan joka päivä, halaa ja kertoo kuinka paljon rakastaa. Ihana poika, joka on juuri valmistamassa minulle pihalla mullasta ja kivistä äitienpäivänlounasta.

Syksyllä tulin äidiksi toisen kerran. Tänä äitienpäivänä heitä piti olla täällä kaksi. Piti olla kaksi käsiparia kaulan ympärillä. Nyt tuon toisen paikalla on vain loputon ikävä. Tuolta toiselta lapseltani en koskaan saa itsetehtyä äitienpäivänkorttia, enkä koskaan saa tuntea pienten tahmeiden käsien kiertyvän kaulani ympärille. Tuolle lapselleni vien tänään kukat haudalle kiitokseksi siitä, että hän teki minusta äidin toistamiseen. Se oli jo enemmän kuin uskalsin odottaa. Joskus en uskonut, että minulla koskaan olisi biologisia lapsia. Nyt heitä on kaksi. Molemmat rakkaita, molemmat tärkeitä omalla tavallaan.

Oikein erityisiä suukkoja tänään sinulle kaunis taivaantyttöni, tämä on ensimmäinen äitienpäivä sinun äitinäsi.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Pitkät päivät

Päivä kerrallaan eteenpäin. Välillä päätän että nyt kaikki on hyvin ja hetken jopa nautin olostani. Sitten taas epätoivo valtaa ja olen aivan varma, että pieni on jättänyt leikin kesken ja luovuttanut. Se on kamala tunne, kun olet olevinasi AIVAN varma että tämä oli nyt tässä. Ja toisaalta ethän voi mistään sitä tietää. Viime viikolla neuvolassa lääkäri ei saanut sydänääniä kuulumaan. Kädet tärisivät ja olin aivan paniikissa. Terveydenhoitajakin joutui niitä pitkään etsimään ennenkuin vihdoin sai tuon ihanan pumpumpum äänen kuuluville. Se oli niin pysäyttävä hetki.  Ajattelin vain, että en selviä tästä. En uudestaan Jotenkin sen takia nyt pelkään koko ajan, että ehkä ne ihan oikeasti ovat yhtäkkiä lakanneet. Pelkään taas mennä perjantaina neuvolaan, mitä jos niitä ei tällä kertaa kuulukkaan? Mitä minä sitten teen? Ärsyttää, kun kukaan ei ota mitään kantaa yhä jatkuvaan tiputteluvuotoon. Kun joku edes yrittäisi miettiä mistä se voi johtua. Kun joku ottaisi sen asiakseen. Tuntuu ettei kukaan halua, kun syytä ei löydy. Tai eihän sitä löydy kun kukaan ei etsi. Mutta senkin takia olen koko ajan varpaillani, enkä vaan pysty rentoutumaan vaikka kuinka yritän itseäni välillä komentaa. Tuntuu, että vatsa ei kasva, housut eivät kiristä. Kyllä nyt saisi jo alkaa kiristämään. Tarkoittaakohan sekin, että pieni on lopettanut kasvunsa? Kaikesta löydän vain merkit siitä, miten en taas pääsen loppuun asti. Miten tämä taas jää keskeneräiseksi.

Olen blogisisareni Miilosan tavoin alkanut miettimään blogin laittamista salaiseksi. Tällä eräällä kyseenalaisella keskustelupalastalla oli kovalla kädellä arvosteltu lapsettomuutta ja sitä kuinka "me vialliset" väen väkisin näitä vauvoja haluamme yrittää tähän maailmaan. Toki tänne mahtuu kaikennäköistä tallaajaa, eikä kaikkea pidä ottaa henkilökohtaisesti, itsehän olen tehnyt päätöksen että blogini (ainakin toistaiseksi) on julkinen. Mutta jotenkin sitä toivoisi, että ihmiset osaisivat kunnioittaa toisten elämäntilanteita, tai jos eivät niin ymmärtäisivät pysyä hiljaa. Omalle kohdalleni ei ole osunut kun aivan ihania lukijoita joiden tuesta olen äärettömän kiitollinen ja joka antaa minulle todella paljon. Tuo kyseinen keskustelu oli palstalta poistettu ennenkuin itse sen huomasin joten en tiedä sen tarkemmin itseeni ja tähän blogiin kohdistunutta krittiikkiä, mutta kanssakulkijan blogi ei sitä kaikkein parasta kritiikkiä ollut saanut. Tähänkin blogiin kun oli sitä kautta eksynyt useampikin vierailija. Tuntuu, että tämän hetkistä elämäntilannettani olisi mukavampi ruotia niiden lukijoiden kanssa, jotka tätä vilpittömästi jaksavat seurata. Toisaalta harmittaisi se tehdä, koska itse surun alkuaikoina sain aivan mahdottoman tärkeää vertaistukea blogien kautta ja toivon, että ehkä tämä minunkin blogini on tuonut apua jollekin saman kokeneelle. Aika näyttää.

Suukkoja hurjasti sinulle taivaantyttöni, tänään olisit jo kahdeksankuinen, iso tyttö!

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Viallinen

Olen löytänyt yhden positiivisen asian, yhden asian mitä en raskauden suhteen pelkää. En pelkää että lapsi olisi sairas. Uskon, että jos tämän lapsen saan elävänä syliini, hän on terve. En pelkää sairauksia enkä kromosomihäiriöitä. Siinä suhteessä minulla on vaaleanpunaiset lasit silmilläni. Se varmaan johtuukin siitä, että siinä suhteessä minulla ei ole huonoa kokemusta. Molemmat lapseni ovat olleet terveitä. Siksi uskon, että tämäkin on, jos loppuun asti pääsemme. Pelko on siis sitä, että oma korppani taas pettää. Että kohtuni ei pysty pitämään pientä turvassa. Että minä ja viallinen vartaloni myrkyttävät tämän lapsen. On asioita mille en voi mitään. Perussairauden takia joudun käyttämään jatkuvaa lääkitystä. Mikä taas vaikuttaa maksaan. Mikä taas vaikuttaa kaikkeen. Pelkään hepatogestoosin uusimista.Yritän ruokavaliolla pitää painonnousun minimissä. Olen aiemmissa raskauksissa lihonut todella paljon ja nopeasti, mikä sekin rasittaa maksaa. Nyt on pakko hillitä mieliteot ja olla terveellinen, ei oman ulkonäön takia, siitä viis. Mutta että en tieten tahtoen tätä pientä myrkyttäisi. Niinkuin myrkytin pikkusiskon. Silti aina vaan pelottaa. Huomenna saan toivottavasti taas kuulla pienen sydänäänet ja uskaltaisin taas hetkisen hengittää. Toivottavasti kaikki on vielä hyvin.

Suukkoja taivasprinsessani! 

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Rakkaus

Miilosa juuri blogissaan pohti, milloin rakkaus lapseen alkaa? Alkaako se positiivisesta testistä vai mistä? Itse olen miettinyt todella paljon tuota samaa viime aikoina. En muista kuinka se on ollut edellisissä raskauksissa, koska sitä alkaa rakastaa itse lasta eikä vain ajatusta lapsesta. Tuntuu ehkä kylmälle, mutta en voi sanoa rakastaneeni tätä pientä vielä lapsena, minulle se on tähän asti ollut ehkä enemmänkin se pelastava köysi, se kadonnut usko tulevaisuuteen. Mutta jotenkin eilinen osittain muutti sitä. Vaikka olen tuon pienen jo kolme kertaa aiemminkin nähnyt ultralaitteen ruudulla, eilen tunsin katsovani ensimmäistä kertaa tulevaa lastani. Ensimmäisen kerran purskahdin itkuun, kun näin pienen olevan elossa ja voivan hyvin. Aivan suunnaton helpotuksen aalto meni lävitseni, niin varma olin ollut, että pieni ei olisi ollut enää mukana. Aiemmin olen vain ruutua tuijottanut ja ajatellut, että no onpa hyvä että hengissä ollaan. Nyt kuva näyttikin jo enemmän oikealle sikiölle kun ne aiemmat tummat pallukat. Nyt tuo pieni jo kovasti liikkui ja poseerasi vaikka pienen pieni vielä onkin. Mutta nyt taas kuitenkin hieman todellisempi. En tiedä uskallanko vieläkään täysin ehdoitta rakastua, kai se on aina vaikeaa kun on kerran saanut nenilleen. Mutta ehkä olisi pikkuhiljaa jo aika ainakin yrittää. Peikkoja kummittelee vielä takaraivossa, onnistuneen ultran kunniaksi tiputtelua esiintyi taas loppupäivän. Nyt pelkään hirveästi tulehduksia, varsinkin kun tuo typerä tiputtelu vaan jatkuu. Tuntuu, että kun yhden mörön selätän, seuraava kurkistaa jo kulman takaa. Ei auta, näillä mennään eteenpäin.

Suukkoja sinulle kaunis taivasprinsessani!

torstai 18. huhtikuuta 2013

Usko koetuksella

Päivitystahti on kovasti hidastunut. Tuntuu että ei ole mitään sanottavaa. Tai sanottavaa olisi paljonkin, mutta jotenkin tuntuu, että haluan olla tästä raskaudesta hiljaa ihan joka puolella. Minusta tuntuu, että jos hehkutan ja olen kovasti raskaana, se menee pois. Ja tällä hetkellä kun elämääni ei tunnu juuri mahtuvan mitään muuta. Olen kuin sitä ei olisikaan ja silti se täyttää mielen lähes koko ajan. Menen päiväkerrallaan eteenpäin, katson kelloa koska voin mennä illalla nukkumaan ja yksi päivä on taas takanapäin. Usko on taas ihan nollassa, olen aivan varma, taas kerran, että sisälläni ei ole enää mitään elämää. Vähäisetkin oireilut ovat kadonneet kokonaan, vatsa ei tunnu pyöristyneen yhtään. Kyllä muissa raskauksissa tässä vaiheessa housut ovat jo hieman alkaneet kiristää. Nyt ei mitään.  Pientä vuotoa yhä esiintyy aina välillä. Yleensä aina silloin,kun annan itseni hengähtää että nyt se on loppunut. Maanantaina olisi edessä ensimmäinen "virallinen" ultra. Jos ihme tapahtuu ja kaikki olisikin kunnossa, olen luvannut itselleni, että sitten on pakko vähän höllätä. Jotenkin vaan takaraivossa on nyt sellainen tunne, että kaikki ei kuitenkaan ole hyvin, vaikka kuinka yritän itselleni uskotella, että on sekin vielä mahdollista. Miksi pitää olla sellainen tunne tuossa sydämen päällä rintaa puristamassa, ihan koko ajan? Miksi ei voisi uskoa että kaikki on ihan niinkuin pitääkin. Jos ei ole, se selviää maanantaina ja kirpaisee silloin. Turha murehtia etukäteen. Ja silti jatkan murehtimistani.

Eilen kauppakeskuksessa törmäsin työkaveriini, siihen kenen tyttövauvan laskettuaika oli kaksi viikkoa pikkusiskon jälkeen. Päädyin kahville heidän kanssaan, koska en kehdannut kieltäytyäkään. Välttelin katsomasta tuota pientä tyttöä. Tunsin itseni tylyksi ja kylmäksi, kun en mitään vauvasta puhunut tai kysynyt. Sellainen minullakin olisi kuulunut olla, siinä rattaissa vieressäni. Kiukuttelisi kun ei haluaisi olla vaunussa vaan tahtoisi äidin syliin katsomaan maailmaa. Repisi tavaroita pöydältä ja häiriköisi kahvihetkeä. Tiedättekö miten onnellinen olisin ollut, kun en kahviani olisi saanut rauhassa siinä juoda?
Kun joku olisi temppuillut ja venkoillut sylissäni ja vaatinut huomiota? Nyt sain istua rauhassa ja katsella kattoa ja seiniä kun pieni tyttö vinkui äitinsä huomiota.

Kyllä minä sinua mietin joka päivä kaunis taivaantyttöni. Joka ikinen päivä ikävöin ja rakastan.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Peloista

Minun pitäisi päästä viikottain ultraan, jotta pystyisin pitämään pelkoni jotenkin kurissa. No, siihen ei toki ole mahdollisuutta, joten on pakko pärjätä näillä eväillä mitä minulla on. Huomenna tulee viikko edellisestä ultrasta ja nyt taas olen jo varma, että sisälläni ei ole enää elämää. Onneksi torstaina pääsen neuvolaan kuuntelemaan sydänääniä. Pahoittelen, että tekstit ovat tällaisia, mutta minun on johonkin näitä pelkojani saatava purkaa. En tahdo vaivata niillä niitä muutamia ihmisiä, jotka asiasta tietävät. Onneksi neuvolantäti on mahtava. Minulla on aikoja jopa hieman vajaa parin viikoin välein, että pääsen sydänääniä kuuntelemaan. Eilen soittivat synnytyssairaalasta ja laittoivat jo pinon aikoja kesälle. Minun teki mieli sanoa, että miksi nyt jo näitä annatte, eihän sitä tiedä pääsenkö koskaan sinne asti. Minua pelottaa, että en pääse noita aikoja käyttämään. Haluan päästä rakenneultraan asti, kontrolliultraan ja kaikkeen muuhun. Mitä jos en pääse? Koko ajan ajattelen vain huonointa vaihtoehtoa. Vitamiinit ovat lopussa. Ajattelen, että ostan lisää vasta neuvolan jälkeen, jotta tiedän onko enää syytä miksi niitä söisin. Jotenkin taikauskoisesti uskon, että jos iloitsen liian aikaisin, niin jotain pahaa tapahtuu. Että jos kuvittelen syksyllä saavani uuden lapsen, sitä ei silloin tule. Jos ostaisin äitiyshousut, maha lakkaa kasvamasta. Lista on ihan loputon. En halua puhua raskaudestani kenellekään (en toki ole yleisesti tästä vielä kertonutkaan, kerron vasta sitten kun on pakko) mutta ne muutamat, ketkä tietävät, heidän kanssaan välttelen aihetta. Ikäänkuin en raskaana olisikaan. Ohitan kysymykset tai vaihdan puheenaihetta. Niinkuin aikaisemminkin olen todennut, ei menetys olisi varmasti yhtään sen helpompi vaikka hieman hölläisin näiden pelkojeni kanssa. Mutta nyt sen jotenkin käsittelee niin, että on parempi olla kun koko raskautta ei olisikaan, vaikka toisaalta se pyörii mielessä ihan koko ajan. Voi kun sen pystyisikin pistämään kokonaan sivuun, edes muutamaksi viikoksi. Kuten aiemmin laitoin, analysoin tuntemuksiani ihan liikaa. Pientä tiputtelua esiinty yhä vielä välillä, ei joka päivä, mutta kun sitä ilmaantuu, tuntuu että hengitys pysähtyy. Kuvittelen omavani kaikki mahdolliset tulehdukset, jotka voivat aiheuttaa keskenmenoa. Millä ihmeellä sitä osaisi hieman rentoutua ja jättäytä virran vietäväksi. Mitään kun en pysty itse tekemään. Aiheuttaakseni mitään tai estää mitään tapahtumasta.

Suukkoja kaunis enkelini. Voi kuinka toivonkaan että olisit täällä.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Suru löytää paikkansa

En usko, että olisin suruni kanssa lähellekään näin "pitkällä" ilman tätä uutta raskautta. Uusi raskaus pitää mielen kiireisenä, en pysty keskittymään pelkästään suremiseen ja itsesäälissä rypemiseen. Toisaalta mietin, jos uusi raskaus ei olisi ollut kovan työn takana ja olisi ollut melkeinpä kuin itsestäänselvyys, keskittyisinkö yhä vielä enemmän myös suremiseen? Jos tämä raskaus ei olisi eräänlainen ihme, antaisinko sen edetä painollaan ja surisin vielä voimakkaammin pikkusiskon menetystä? Nyt tämä uuden raskauden stressaaminen vie sen ajan. Välillä mietin pääsenkö liian helpolla? Tulin kuitenkin taas raskaaksi " helposti", ensimmäisestä yrityksestä. Että ehkä tämän raskauden kuuluukin päättyä keskenmenoon, etten luulisi elämän olevan liian helppoa. Vaikka eihän tämä helppoa ole edes nyt uuden raskauden kanssa. Joka toinen päivä uskallan hieman hengittää ja sitten taas jokin asia saa minut miettimään mikähän nyt on vialla ja uskomaan keskenmenoon. Löydän itsestäni outoja oireita ja tuntemuksia, tiedän analysoivani kaikkea ihan liikaa. Välillä, huonoina hetkinä mietin miksi ikinä edes ryhdyin tähän. Että henkisesti en vain kestä, en kestä jos jotain tapahtuu. Vaikka tiedän, että olisin henkisesti varmasti vielä enemmän hajalla, jos en tätä mahdollisuutta olisi saanut.

Kyllä minä yhä suren pikkusiskoa, tottakai. Yhä ajattelen häntä joka ikinen päivä. Mutta suru on erilaista. Suru on sellaista jonka kanssa pystyn olemaan. Välillä se on vielä kipeämpää, pieninä hetkinä se vielä pistää suoraan sydämeen. Mutta suurimman osan ajasta se on sellaista, jonka haluankin pitää mukanani. Ainoa asia mikä minulla hänestä on, ainoasta tyttärestäni. En vieläkään ole katsonut hautajaiskuvia. Muistokirjan tekeminen on jossain suunnitteluasteella. Hautakiven kunnostus on jäänyt taka-alalle, olen siitä syyttänyt talvea, eihän nyt mitään edes tehtäisi. Joka päivä silti hetkeksi pysähdyn kirjahyllyssä olevan kuvan eteen ja katson kaunista tytärtäni. Ihmettä ei tapahdu, ne silmät pysyvät aina vaan suljettuina.

Suukkoja prinsessani. Äiti rakastaa sinua aina.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Haluaisin olla onnellinen

Haluaisin niin kovasti uskaltaa iloita. Haluaisin niin kovasti uskaltaa olla onnellinen. Haluaisin suunnitella ja unelmoida. Mistä ihmeestä ne vaaleanpunaiset lasit taas löytyisi? Edes sellaiset lasit jotka olisivat vähän sinne päin?  Miksi pitää koko ajan vain pelätä pahinta ja tuntea pelkoa? Enkö saisi yrittää nauttia onnen tunteista? Tänään tunsin pienen onnen hetken, kun näin pienen ihmisen siemenen liikkuvan ensimmäistä kertaa. Pienen hetken uskalsin luottaa siihen että tästä kasvaa meille lapsi kotiin asti. Nyt kun en pientä siementä enää näe, en uskalla taas ihan ehdoitta luottaakaan.

En tunne syyllisyyttä siitä, että koin pienen onnen tunteen. Se että osasin hetken olla onnellinen siitä että ainakin vielä tämä pieni siemen yrittää kovasti jatkaa matkaansa ihan oikeaksi lapseksi, ei vie mitään pois pikkusiskolta. Vielä en tunne tätä uutta siementä niinkuin tunsin pikkusiskon. Nyt vielä olisin valmis vaihtamaan kaiken siihen, että saisin pikkusiskon takaisin. Mutta koska niin ei tapahdu, toivon hurjasti, että tämä pieni siemen tulisi kotiin asti. Tulisi meille ihan oikeaksi lapseksi.

Suukkoja rakas taivaantyttöni. Sinusta tulee varmasti maailman paras enkelisisko. Yritetään yhdessä uskoa siihen, että sinusta nyt tulisi isosisko tälle pienelle siemenelle.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Tieto lisää tuskaa

En ikinä ole ollut näin hermostunut ja neuroottinen ja paniikissa. Maanantaina juoksin yksityiselle. Kyllä siellä hengissä oltiin. Ihan susi lääkäri, joka ei tehnyt edes sisätutkimusta, vaikka tipputteluvuodosta kerroin. Alkio vastasi 8+3 vaikka olisi pitänyt olla 8+6. Mahtuu toki virhemarginaalin rajoihin ja tiedän että kun alkiot ovat näin pieniä mittaajasta riippuu paljon, millikin muuttaa tulosta. Silti pelko jäi kytemään onko alkio kuihtumassa pois... Eilen ensimmäisellä neuvola käynnillä terveydenhoitaja sai sykkeen kuulumaan hetkittäin, ei vielä kunnolla, onhan alkio vielä niin pieni. Syke oli 124-127 silloin kun lukema laitteeseen tuli. Neuvolassa olin vain onnellinen että syke kuului, eikä terveydenhoitaja mitään siitä kommentoinut. Itse kotona tietenkin tutkin mitä sykkeen noilla viikoilla pitäisi olla. Hurjasti korkeampi, tasoittua sitten vasta kun alkio on jo sikiö ja hieman isompi. Nyt olen kiukkuinen ja äkäinen ja surullinen ja varma että meidän pelastava köytemme ja uusi ihmeemme on kuihtumassa pois. Tieto lisää tuskaa. Pitäisi vain pystyä olla olemaan, eikä etsiä lisää tietoja joka paikasta. Kaikki ahdistaa. Olen varannut jo seuraavan yksityisen lääkärin ensiviikolle, koska minun on päästävä näkemään jatkaako tämä yksilö kasvuaan vai onko se sitä lopettelemassa. Anteeksi typerä vuodatus, jonnekin tätä pahaa oloa on purettava.

Voi sinua rakas taivaanlapseni. Olen taas niin hirveästi toivonut, että sinä olisit täällä ja meidän keväämme olisi aivan toisenlainen.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Loputtoman pitkät päivät

Tunti kerrallaan, päivä kerrallaan. Tahtoisin niin vaipua johonkin horrokseen ja herätä kun kaikki on ohi. Tavalla tai toisella. Kai kaikki on ok. Tai sitten ei. Tiputtelu vuotoa aina välillä tulee ja joka kerta se saa sydämen melkein hypähtämään ulos rinnasta. Tuntuu että mitään muuta elämää ei ole. On vain juuri tämä hetki ja tämä kamala pelko. Vaikka yritän olla ajattelematta mitään, hyvää tai huonoa , ei se onnistu. Minä en millään kaipaa näitä kokemuksia, pärjäisin ilmankin. Kaipaan vain sitä onnistunutta lopputulosta. Toivon hulluja asioita. Toivon, että jos tulee keskenmeno, se olisi keskeytynyt keskenmeno ettei minun tarvitsisi kestää tätä vuotojen aiheuttamaa epätietoisuuttaa. Näiden typerien vuotelujen takia en uskalla yhtään rentoutua. En ajatella yhtään eteenpäin. Nyt on vain tämä hetki yksi tappavan hidas päivä kerrallaan. En ole osannut kirjoittaa. Ei ole mitään sanottavaa. On vain tämä pelko ja liian hitaasti eteenpäin menevät päivät.

Suukoja rakas taivaantyttöni. Äiti ajattelee ja ikävöi sinua joka ikinen päivä ihan hurjan paljon.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Hermoraunio

Onkohan minusta tähän? Jos tätä enää kohta edes on. Olihan sitä huoletonta aikaa jo lähes kaksi vuorokautta. Eilen illalla alkoi kohtalaisen kova kipu alavatsassa. Ajattelin, että ovat vain kohdun kasvukipuja. Ihmetyttää tosin, että kipu on jatkuvaa ja tuntuu oikeastaan koko ajan. Kasvukivut kai ovat lyhyt kestoisempia? Sen lisäksi tänään on ollut taas hieman tiputtelua. Sitä ei nyt pariin viikkoon ole ollut, kun taas yhtäkkiä se ilmaantui alavatsakipujen kaveriksi. Tuntuu, että järki lähtee. Ei minusta taida henkisesti olla tähän. Kyllähän kaikki voi vielä olla hyvin. Tai sitten ei. Kun kaikki oireet aina kertovat kummastakin vaihtoehdosta. Olen henkisesti ihan riekaleina. Eikö joskus voisi asiat mennä vaan helposti? Eikö se riittänyt, että emme saaneet pikkusiskoa kotiin? Eikö se riitä että emme saa lapsia itse tehtyä?

Voi rakas enkeli, kuinka taas olenkaan tänään niin kovasti ikävöinyt sinua. Ihmetellyt miksi sinun ikinä piti lähteä. Voi kuinka toivon, että asiat olisivat toisin.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Kel onni on se onnen kätkeköön

Kovasti sykkivä pieni sydän. Miten ihanalta se tuntuikaan nähdä siinä ruudulla. Miten ihanalta se tuntuikaan kun hetkeksi se kivi vierähti sydämeltä ja hetken oli ihanan kevyt ja huoleton olla. Tänään toki kaikki huoli on palannut moninkertaisena ja kovasti yritän olla analysoimatta jokaista vatsan nipistystä ja väännettä. Tähän ei auta nyt mikään. Pitäisi nyt vaan yrittää rentoutua, pitäisi yrittää olla odottamatta sitä pahinta. Itseä ihan ärsyttää tämä jatkuva negatiivinen asennoituminen, mutta sitä on niin suunnattoman vaikea kääntää pois päältä. Vaikka kuinka yrittäisi olla asiaa ajattelematta, niin mahdotontahan sekin on. Pitää nyt ottaa tämä sellaisena kun se tulee. Laskettu aika on neljä päivää myöhemmin kuin se oli pikkusiskosta. Kaikkien kolmen lapsemme laskettu aika on ollut lokakuussa. Kaksi ensimmäistä ovat syntyneet syyskuussa. Mitenköhän nyt käy. Toivottavasti päästäisiin ainakin sinne syyskuulle saakka. Toivottavasti tämä tämänvuotinen uusintakierros nyt päättyisi siihen onnelliseen loppuun.

Kiitos ihana enkelini, sinun taivaankodin taikasi on toiminut! Suukkoja hurjasti.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Tulisilla hiilillä

Aika menee kuin meneekin eteenpäin, myös silloin kun se tuntuu olevan kokonaan pysähdyksissä. Nautin suunnattomasti lyhennetystä työpäivästä, pojan kanssa meille jää paljon aikaa touhuta omiamme ja nauttia aurinkoisista keväthangista päiväkoti ja työpäivän jälkeen. Toki ensimmäisen palkkapäivän jälkeen huomaa myös pienen loven arkeen käytettävissä rahavaroissakin, mutta silti en tätä vaihtaisi. Aika tosin on mennyt eteenpäin niin hurjan hitaasti viimeaikoina. Tuntuu, että päivät eivät vähene. Tuntuu, että ensimmäinen etappi on ollut koko ajan ihan hurjan kaukana. Ja nyt se vihdoin on käsillä. Huomenna selviää missä mennään. Huomenna vihdoin selviää onko pieni siemen kasvattanut itselleen sydämen jonka niin kovasti toivon näkeväni sykkimässä. Olen varautunut (tottakai) kaikkiin vaihtoehtoihin. Tuulimunaraskauteen, kohdun ulkoiseen raskauteen. Jotenkin ehkä kaikkein vähiten olen varautunut siihen normaaliin raskauden mahdollisuuteen. Jotenkin en vieläkään uskalla ajatella että nyt voisimme olla sillä tiellä kohti onnellista loppua. Elämä kun on näyttänyt miten kuoppainen se tie voi olla. Toivon, että huomisesta tulisi oikein aurinkoinen päivä, ihan joka suhteessa. Vaikka tiedän, että silti ollaan vielä kaukana siitä onnellisesta lopusta, mutta ensimmäinen etappi olisi saavutettu. Se onnellinen loppu voisi olla ihan pikkuriikkisen lähempänä. Minä niin kovasti toivon.

Suukkoja rakas taivaanlapseni. Äiti ajattelee sinua ihan joka ikinen päivä ja ikävöi sinua kovasti.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Puoli vuotta

Huomenna pikkusisko olisi puolivuotias. En voi millään uskoa, että jo puoli vuotta on mennyt. Siitä on jo puolivuotta kun pikkusisko sai siipensä. Jotenkin tämä kulunut puolivuotta on jo todistanut monet kliseet oikeaksi. Suru muuttaa muotoaan. Niin se on tehnyt jo tässä puolessa vuodessa ja  varmasti se tulee muuttumaan paljon vielä jatkossakin. Suru ei ole enää jatkuva musta pilvi eikä suunnaton ahdistus rinnan päällä, suru on alkanut ottaa omaa paikkaansa tässä uudenlaisessa elämässä. Aika auttaa ja parantaa. Sekin tavallaan niin totta, mutta tavallaan taas kuitenkin ihan väärin. Kyllä aika on auttanut, paljonkin. Useimpina päivinä on jo hyvä olla, eikä suru ole koko aikaa läsnä niinkuin se ensimmäisinä kuukausina oli. Paranna se ei silti varmasti ikinä. Niinä päivinä kun paha olo iskee ja ikävä on kova, on se ikävä ja suru ihan yhtä tuoretta kun kaikki olisi tapahtunut eilen. Silloin ajan kulumisella ei ole merkitystä.

Jostain syystä olen viimepäivinä paljon yrittänyt miettiä millaista kaikki olisi nyt jos asiat olisivatkin toisin. Ja jostain syystä minun on ihan hirveän vaikea kuvitella millaista elämä olisi ollut. Millaista meidän kahden lapsen perheen arkemme olisi. En osaa kuvitella millaista olisi kasvattaa pientä tyttöä. En tiedä mitään pienistä tytöistä. Tiedän vain millaisia pienet pojat ovat. En näe itseäni pukemassa pieniä mekkoja, enhän niitä ole koskaan pukenut. Osaan kuvitella vauva-arkea vain sellaiseksi kun se pojan kanssa oli, mutta eihän se nyt olisi ollut samanlaista. Pikkusisko olisi ollut se toinen lapsi. Toki on nytkin, mutta niin erilaisella tavalla. Toivon niin kovasti että saisimme vielä sen uuden mahdollisuuden kahden lapsen arkeen.

Suukkoja kaunis enkelini. Sinä olisit jo niin iso tyttö jos olisit täällä.

torstai 28. helmikuuta 2013

Paikallaan junnausta

Eteenpäin mennään, yksi kiduttavan hidas päivä kerrallaan.  En pysty ajattelemaan yhtään eteenpäin. En ole surrut pikkusiskoa, en koiraa, en myöskään ole osannut iloita. Pelko taitaa yhä olla päivän sana. Aina kun uskallan hieman hymyillä, seuraavalla vessareissulla huomaan muutaman veritipan. Sitten sitä ei taas ole ja meinaan uskaltaa jo taas hymyillä ja sitten sitä taas on. Tämä on ihan yhtä helvettiä. Toki olen siitä äärettömän kiitollinen että olen edes tässä pisteessä. Että taika hoitojen toimimattomuuteen on löydetty. Mutta ei tämä helppoa ole, ei ollenkaan. Toivon että voisin mennä peiton alle piiloon ja herätä kun syksy olisi jo pitkällä. Ja huomata että kaikki on mennyt hyvin. Mutta kun sitä ei voi tehdä. Kukaan ei voi luvata, että tällä kertaa kaikki menee hyvin, sitä ei voi kukaan tietää. Pitää vain odottaa ja ottaa päivä kerrallaan niinkuin ne annetaan.

Eilen olisi ollut myös vertaistukiryhmän tapaaminen. En osannut mennä sinne, koska pikkusisko on ollut nyt niin taka-alalla ajatuksissa. Ja tänään taas on kaduttanut, että en mennyt. Ihan harmittaa, että pikkusisko jää tämän pelon jalkoihin. Että pikkusisko ei saa ansaitsemaansa huomiota. Pelko runnoo alleen kaiken muun elämän tällä hetkellä. Tämä ei toki tarkoita, etten pikkusiskoa lainkaan ajattelisi. Siihen en pystyisi enkä edes haluaisi. Pikkusisko on yhä ajatuksissa monen monta kertaa joka ikinen päivä. Ehkä ensi kerralla ajatukset ovat taas jotenkin selkeämmät ja saan ryhmään taas lähdettyä.

Suukkoja kaunis taivaanlapseni. Äiti kovasti rakastaa sinua.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Tämä hetki

En osaa ajatella tätä päivää pidemmälle. En uskalla ajatella yhtään tästä hetkestä eteenpäin. Jokaisella vessareissulla pelkään että tulevaisuus valuu ulos. Yritän pitää pelkoa kurissa, ei jatkuva pelko ole hyväksi. Silti en osaa vielä iloita tai ajatella tulevaisuutta, nyt on vielä niin kovin aikaista. Pysyn tässä hetkessä. En kauheasti ole nyt miettinyt menneisyyttäkään. Pikkusisko on toki koko ajan läsnä, mutta nyt vain kevyinä ajatuksina. Mitä olisinkaan valmis antamaan niistä vaaleanpunaisista laseista. Miten ihanaa olisi olla siinä kuplassa missä ei osaisi ajatella niitä huonompia vaihtoehtoja. Kuplassa missä voisi jo varovasti unelmoida ja suunnitella. Varhaisultraan on vielä kolme viikkoa. Kolme pitkää viikkoa, jos mitään ei tapahdu sitä ennen. Psykologi hyvin asian minulle kiteytti. Putoaisinko yhtään korkeammalta jos vähän jo unelmoisinkin? Sattuisiko se minua vähemmän, jos kieltäisin kaiken enkä asiaa yhtään miettisi? Jos nyt kävisikin huonosti, olisiko se sen helpompaa tai vaikeampaa vaikka olisin antanut itseni uskoa hetken? Varmasti ei. Pettymys olisi ihan yhtä suuri, olisin antanut itseni iloita tai en. Mutta ihan vielä en uskalla. Pysyn tässä hetkessä, se on parasta mihin nyt pystyn.

Hurjasti suukkoja kaunis enkelini. Äiti rakastaa sinua ihan aina.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Sinnepäin

Kyllähän se pitää täällä jakaa. Olen sen ihanille ja tärkeille tukijoilleni velkaa. Pelkäämäni soitto tuli. Hyviä uutisia, sanoi sairaanhoitaja. Tämän mukaan olet raskaana. Hcg oli 114. Minun mielestä hieman turhan matala. Pikkusiskosta se oli 167. Pientä tiputtelua on ollut. Pelottaa niin hirveästi että loppuuko tämä ennen kuin ehti alkaakaan. Pelottaa että taas hieman annetaan ja sitten otetaan pois. Ollaanhan nyt niinkuin ei oltaisikaan, ei puhuta tästä. Taas pelottaa sanoa tämä ääneen. Pelottaa että se ääneen sanominen ottaa sen pois. Mennään päivä kerrallaan, eikä ajatella tätä ollenkaan. Katsotaan missä ollaan minkäkin päivän jälkeen.

Sirotathan rakas pieni sieltä tähtien takaa sitä enkelin tähtipölyä että tämä pieni siemen tekisi sinusta isosiskon?  Äiti on ajatellut sinua paljon tänään. Suukkoja.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Huomisen pelko

Tänään on viimeinen päivä kun voin yrittää ajatella parempaa huomista. Tämä on päivä ennen sitä huomista kun unelmat rysähtävät alas. Kaikki menkkaoireet ovat ilmassa niinkuin aina tavallisestikin. Mikään ei ole erilailla, kaikki on niinkuin aina. Siksi lopputuloskin tulee olemaan niinkuin aina. Harmittaa jo nyt. En ole hankkinut testiä, käyn aamulla verikokeessa ja odotan että klinikka soittaa tulokset. Sitten varmaan romahdan kesken työpäivää kun puhelu tulee. Olen kyllä jo mielessä sitä harjoitellut. Että en romahtaisi. Että jaksaisin loppupäivänkin. Tähän päivään asti olen jaksanut pitää pienen pientä toivoa yllä. Tänään sitä ei enää ole, koska mikään ei ole toisin. Kaikki on niinkuin aina. Huomenna on se päivä, jota toisaalta en vielä olisi halunnut. Olisin halunnut tätä toiveikkuutta hieman pidempään. Nyt on tapahtunut niin paljon, että pelottaa ihan oikeasti kuinka huomenna reagoin. Vaikka sitä kuinka harjoittelisi, vaikka sen tietäisi niin silti sitä pettyy niin hirveästi.

Eilen myös kuulin ystäväni raskaudesta, laskettu aika jo toukokuussa eikä minulle ole kerrottu. Vaikka tieto satuttaakin, enemmän satutti että minulle ei oltu kerrottu. Ja nytkin tieto tuli kolmannelta osapuolelta. Tämä oli ensimmäinen raskausuutinen lähipiirissäni pikkusiskon kuoleman jälkeen. Ja kyllä se satutti. Ja minua pelottaa, kun en ihan täydestä sydämestä vain pysty olemaan onnellinen heidän puolestaan. Olen vain niin hirveän kateellinen ja katkera siitä miksi toiset tekemällä niin helposti saavat. Minua pelottaa, meneekö välimme pilalle. Menetänkö kaikki ystäväni jotka tulevat raskaaksi ennen minua? Jos sitä minulle ikinä enää edes tapahtuu? On niin vaikea ymmärtää miten kamalasti ihminen voi muuttua. Miten minusta on tullut kaikkea sitä mitä ennen en oikein voinut ymmärtää. En vaikka lapsettomuus taustalla on ollutkin.

Niin hurjan suuri rutistus ihana taivaantyttöni. Voi kuinka minä joka päivä toivon että sinä et olisi lähtenyt. Että olisit täällä meidän luonamme ja minä en tietäisi tästä surusta ja ikävästä yhtään mitään.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Pessimisti ei pety

Jotenkin kaikki nämä viimeaikaiset tapahtumat ovat tehneet minusta ihan täydellisen pessimistin. En jaksa enää uskoa, että meille käy missään hyvin. Että saisimme enää mitään mitä haluaisimme. Itseä tuo asenne ärsyttää ihan suunnattomasti, mutta nyt jotenkin tuntuu että elämä pitää meidän perhettä ihan pilkkanaan. Vietän tänään kotipäivää kuumeisen pojan kanssa ja yritän saada hieman töitäkin tehtyä tästä kotisohvalta. Yritän olla ajattelematta, että koira ei olekaan eteisessä nukkumassa, missä se viihtyi hieman viileämmässä. Yritän saada päivää käyntiin ilman aamulenkkiä. Koira tuli meille silloin, kun olimme päättäneet luopua lapsettomuushoidoista ja lähdimme adoptiotaipaleelle. Ei lapsen korvikkeeksi vaan kaveriksi harrastuksiin ja viemään aikaa eteenpäin hieman nopeammin kun olisimme adoptiolasta odottaneet.

Jotenkin emme olisi kukaan kaivanneet tätä, emme varsinkaan nyt. Poika parka on ihan sekaisin. Ei hän pikkusiskon kuolemaa ymmärtänyt, ei pikkusisko ollut hänelle konkreettisesti olemassa. Koira taas oli pojan uskollinen kaveri, vähän kuin se sisarus jota ei ollut. Pojalle on kova paikka kun koiraa ei enää ole. Eilen rakensimme pihalle lumilyhdyn niin kuin olemme usein tehneet pikkusiskon haudalle. Sinne sytytimme yhteisen kynttilän koiralle ja pikkusiskolle. Myös mies ottaa koiran kuoleman tosi rankasti. Huomasin, että hän on tukeutunut koiraan pikkusiskon surussaan. Ennen koira oli enemmänkin minun koirani, mutta syksystä mies ja koira olivat löytäneet oman yhteyden. Mies sanoikin, että koirasta oli tullut hänelle kunnon kaveri syksyn aikana. Miehestä tuli se lepsu, joka päästi koiran sänkyyn, minä olisin teljennyt makuuhuoneen ulkopuolelle. Mies teki lumityöt yhdessä koiran kanssa ja jaksoi heittää palloaddiktille palloa. Nyt minua huolettaa miehen jaksaminen. Tuntuu, että se mitä hän ei minulle ole puhunut pikkusiskosta, hän ajatuksen tasolla kertoi koiralle. Koira oli seurana hänen ajatuksilleen. Kyllä meidän perhe kaipaa tuota karvakasaa niin äärettömän paljon.

Lähenevä testipäiväkin jännittää. Olen yrittänyt olla seuraamatta tuntemuksia, mutta mitä lähemmäs tiistai tulee sitä varmempi alan olla negatiivisesta tuloksesta. Pessismisti jos pettyisi edes hieman vähemmän. Vaikka kyllä sen elämän olisi aika näyttää taas jo sitä aurinkoisempaa puolta meille. Tuntuu, että uusi suuri pettymys, vaikka ehkä odotettava sellainen, on sitten se viimeinen niitti. Sitten tuntuu että se toivokin on tämän perheen hylännyt.

Suukkoja sinulle rakas taivaantyttöni. Toivottavasti heität siellä palloa koiralle ja näytät paikkoja. Meillä täällä on ikävä teitä molempia. Äiti rakastaa sinua ihan hurjasti enkelini.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Nyt meinaa olla vähän liikaa

Meidän perheen rakas karvakaveri, minun ensimmäinen "vauvani" jäi tänään auton alle. Hyppäsi aidan yli bussin eteen. Nyt tuntuu että kasaantuu vähän liikaa. Kyllä, olen sitä mieltä, että koira on koira mutta silti niin äärettömän rakas perheenjäsen. Pojan kasvukumppani ja uskottu kaveri. Nyt tuntuu, että tämä alkaa olla ihan liikaa. Kaikki suru menee sikin sokin päässä ihan sekaisin ja en enää oikein tiedä miten pitäisi olla. Miten nyt yhtäkkiä kaikki kuolevat ympäriltä? Eihän enää yhtään lisää, eihän... Mitä jos se pieni ihmisen siemenkin on jo kuollut?

Nyt sai pikkusisko parhaan mahdollisen paimenen katsomaan peräänsä. Pitäkää huolta toisistanne, minun rakkaat enkelit.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Poika ja kuolema

Tänään istuimme pojan kanssa sohvalla katsomassa Pikku Kakkosta, kun poika yhtäkkiä kääntyi minuun päin ja kysyi, mamma, koska mä kuolen?  Kyllä tämä kuoleman hiipiminen perheeseemme on saanut pojankin miettimään asiaa. Varmasti enemmän kuin ikätoverinsa. Kai kuolema alkaa neljä- viisi vuotiaita muutenkin jo kiinnostaa ja ihmetyttää, mutta pojalla se on nyt syksystä ollut aika vahvasti läsnä. Toisaalta on hyvä, että poika oppii elämän kaikki puolet, toisaalta ei nelivuotiaan tarvitsisi liikaa siitä synkästä puolesta vielä tietää.

Poika puhuu aika ajoin kuolemasta, välillä paljonkin. Pian pikkusiskon kuoleman jälkeen se oli hänelle pelottava asia. Pojalla oli pelkoa meidän kuolemastamme ja omasta kuolemastaan. Pelkoa ettemme saisi olla yhdessä. Nyt poika aina silloin tällöin ilmoittaa kuka kuolee missäkin järjestyksessä. Ensin kuolee mummi ja pappa, sitten äiti ja isä. Usein hän myös ilmoittaa, että kuolee samaan aikaan meidän kanssamme. Välillä taas pohtii muuttavansa miehen vanhempien luokse kun me kuolemme. Miettii, kuinka sitten kun mummi kuolee hän voi hoitaa pikkusiskoa taivaassa. En tiedä miten poika kuoleman ymmärtää. Onko hänelle taivas paikka mihin mennään, eikä sitten enää pääse kotiin. Ainakin minusta tuntuu, että kuolema ei tällä hetkellä ole hänelle pelottava asia. Toisaalta tuntuu, että se on vähän turhankin arkinen asia. Kaiken kaikkiaan en usko pikkusiskon kuoleman liikaa järkyttäneen pojan maailmaa. Itkuinen äiti toki saa pojan huolestumaan, minkä takia useimmiten vältän pojan edessä itkemästä. Alussa se ei oikein onnistunut ja silloin reipas poika yritti piristää äitiä pelleillein ja naurattaen. Tokihan pojankin on hyvä nähdä että suru ja itku ovat sallittuja, mutta nykyään en enää halua poikaa turhaan huolestuttaa.

Kun poika kysyi omasta kuolemastaan halasin häntä lujaa ja sanoin että sinä pieni sitkeä poika elät satakymmenen vuotiaaksi. Ja sen poika hyväksyi.

Suukkoja ja suuri rutistus sinne jonnekin kauas sinullekin oma enkelini.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Kun mikään ei riitä

Tänään päivällä katsoin ikkunasta kun mies ja poika tekivät lumitöitä pihallamme. Kasasivat lunta lumikolillaan ja lapioillaan. Mitä isompi edessä sitä pienempi perässä. Kaivoivat isoja kuoppia pihalle muodustuviin lumikasoihin  ja nauroivat yhdessä. Mietin, että miksi tämä ei riitä minulle. Jos viime talvena katsoin samaa näkyä olisin pakahtunut onnesta. Nuo kaksi ihanaa, elämäni miehet. Miksi se ei voi minulle riittää? Minullahan on kaikki, tässä ja nyt. Mutta ei sitten kuitenkaan. Enää tämä ei riitä minulle, ei vaikka kuinka yrittäisin sitä itselleni järjellä selittää. Tuntuu, että olen ahne ja kiittämätön. Tuntuu, että teen tämän kaiken, nämä lapsettomuushoidot, vain itseni takia. Siihen että löydän sen oman kadonneen elämäniloni, siihen että saan itselleni taas tarkoitusta elämään. Onko se väärin näin kovasti haluta uutta lasta ihan puhtaasti itsekkäistä syistä? Kyllä mieskin uutta lasta haluaa, mutta hän varmasti pärjäisi ilmankin, hänellä ei ole siihen tällaista pakkomiellettä niinkuin minulla on. Hän enemmänkin seuraa minun halujani.

Eilen kävimme ensimmäisen kerran pikkusiskon haudalla sitten töihinpaluuni, ensimmäisen kerran kolmeen viikkoon. Minulla on ihan suunnattoman huono omatunto siitä, etten siellä enää pääse niin usein käymään. Minusta yhä tuntuu, että se on se paikka jossa pääsen sen millin verran lähemmäs pikkusiskoa. Niin lähelle kun täältä maankamaralta sitä taivasta nyt vain voi päästä. Teimme ison lumilyhdyn ja yhdessä yritimme muistella sitä yötä kun pikkusisko syntyi. Yritin mieheltä kysyä miten hän muistaa asiat. Miten hän näki koko tilanteen. Sain miehen itkemään ja minusta tuntui oikeastaan hyvälle. Kyllä hänkin yhä suree, kyllä hänelläkin on ikävä. En ole suruni ja ikäväni kanssa yksin, vaikka yhdessä emme enää oikeastaan surekaan. Jostain muistan lukeneeni, että on tärkeää antaa jokaisen surra tavallaan. Monia pariskuntia on ajanut eroon se, kun ei ymmärretä ja hyväksytä toisen tapaa surra. Joten en piinaa miestä jatkuvalla syvällisellä keskustelulla pikkusiskosta, pikkusisko on kuitenkin mukana melkeinpä päivittäin yhteisissä tekemisissä pieninä sanoina, pieninä hetkinä.

Tiedätkö enkeli tänään kun katsoin isääsi ja veljeäsi ikkunasta, ikävöin sinua taas hiukan enemmän. Ajattelin että sinun kuuluisi olla siinä minun kanssani, siinä minun sylissäni. Yhdessä meidän olisi kuulunut siitä ikkunasta ulos katsoa. Katsoa höpsöjä poikiamme leikkimässä lumella. Suukkoja rakas taivaantyttöni.

Alla olevaan kappaleeseen törmäsin vasta muutama päivä sitten. Kyllä poika äidin mielessä juurikin näin laulaa pikkusiskolleen.