Poika ja kuolema

Tänään istuimme pojan kanssa sohvalla katsomassa Pikku Kakkosta, kun poika yhtäkkiä kääntyi minuun päin ja kysyi, mamma, koska mä kuolen?  Kyllä tämä kuoleman hiipiminen perheeseemme on saanut pojankin miettimään asiaa. Varmasti enemmän kuin ikätoverinsa. Kai kuolema alkaa neljä- viisi vuotiaita muutenkin jo kiinnostaa ja ihmetyttää, mutta pojalla se on nyt syksystä ollut aika vahvasti läsnä. Toisaalta on hyvä, että poika oppii elämän kaikki puolet, toisaalta ei nelivuotiaan tarvitsisi liikaa siitä synkästä puolesta vielä tietää.

Poika puhuu aika ajoin kuolemasta, välillä paljonkin. Pian pikkusiskon kuoleman jälkeen se oli hänelle pelottava asia. Pojalla oli pelkoa meidän kuolemastamme ja omasta kuolemastaan. Pelkoa ettemme saisi olla yhdessä. Nyt poika aina silloin tällöin ilmoittaa kuka kuolee missäkin järjestyksessä. Ensin kuolee mummi ja pappa, sitten äiti ja isä. Usein hän myös ilmoittaa, että kuolee samaan aikaan meidän kanssamme. Välillä taas pohtii muuttavansa miehen vanhempien luokse kun me kuolemme. Miettii, kuinka sitten kun mummi kuolee hän voi hoitaa pikkusiskoa taivaassa. En tiedä miten poika kuoleman ymmärtää. Onko hänelle taivas paikka mihin mennään, eikä sitten enää pääse kotiin. Ainakin minusta tuntuu, että kuolema ei tällä hetkellä ole hänelle pelottava asia. Toisaalta tuntuu, että se on vähän turhankin arkinen asia. Kaiken kaikkiaan en usko pikkusiskon kuoleman liikaa järkyttäneen pojan maailmaa. Itkuinen äiti toki saa pojan huolestumaan, minkä takia useimmiten vältän pojan edessä itkemästä. Alussa se ei oikein onnistunut ja silloin reipas poika yritti piristää äitiä pelleillein ja naurattaen. Tokihan pojankin on hyvä nähdä että suru ja itku ovat sallittuja, mutta nykyään en enää halua poikaa turhaan huolestuttaa.

Kun poika kysyi omasta kuolemastaan halasin häntä lujaa ja sanoin että sinä pieni sitkeä poika elät satakymmenen vuotiaaksi. Ja sen poika hyväksyi.

Suukkoja ja suuri rutistus sinne jonnekin kauas sinullekin oma enkelini.