Vauva

Eilen otin syliini pienen, hieman vajaa kolmikuisen vauvan. Ihan itse, omasta tahdostani. Ensimmäinen vauva pikkusiskon kuoleman jälkeen. Olin pelännyt, olin vältellyt. Kun saavuin ystäväni luokse ensin välttelin vauvaa. En katsonut edes päin. Sitten katsoin. Ja otin syliin. Turhaa olin vältellyt ja pelännyt. Suloinen, ihana pieni poika. Jonkun toisen lapsi. Ei minun, ei pikkusisko. Hetken sylittelin  ja sitten annoin pois. Malttamattomuus kasvoi, haluaisin jo omani syliin. Jos siinä olisi pieni paremmassa turvassa kuin kohdussani, sydämeni alla.

Viikonloppuna päädyin ensimmäisen kerran päivystykseen. Kutinat kasvoivat ja mieleni ei saanut rauhaa. En olisi pystynyt odottamaan edes yhtä päivää kontrolliverikokeisiin. Soitin ja en itkultani meinannut saada asiaani sanottua. Olin varma että vauvani tekee kuolemaa. Onneksi siellä ymmärtävät. Ottivat verikokeet päivystyksessä, olin tunnin käyrillä ja lääkäri ultrasikin vielä. Kaikki hyvin. Ihmeteltiin mistä kutina voi johtua, vaikka arvot eivät ole nousseet. Varmuuden vuoksi otettiin vielä tänään uudelleen. On vaikeaa olla näiden pelkojen kanssa. Itsellä kynnys pyytää apua on aina ollut korkea. Sunnuntaina istuin puhelin kädessä yli puolitoistatuntia ennen kuin soitin. Ajattelin että pitävät ihan idioottina. Mutta kaikki sanoivat moneen kertaan, että aina saa soittaa, aina saa tulla käyrille. Minulla on ihan oikea syy, yhteyttä otetaan pienemmistäkin. Ei anneta pelolle yliotetta. Silti se on aina niin vaikeaa.

Seuraavat kolme viikkoa elän viime vuotta. Seuraavat kolme viikkoa olivat pikkusiskon viimeiset. Viime vuonna juuri nyt, hepatogestoosi sai vallan ja jouduin osastolle ensimmäisen kerran.Tunnustelen liikkeitä ihan koko ajan ja toivon niin hirveästi ettei viime vuosi toista itseään.

Suukkoja rakas taivaantyttö. Täytät taas äidin mielen ihan kokonaan.