perjantai 26. heinäkuuta 2013

Uusi raskaus kohtukuoleman jälkeen

Tämä uusi raskaus on minulle suunnaton ihme ja pelastus. En osaa ajatella miten rikki olisin vieläkin, jos en olisi tätä mahdollisuutta saanut. Mutta tämä ei ole mikään ihmeparantuminen. Tämä ei kokonaan korjaa sitä mikä on mennyt rikki. Ehkä arpeuttaa haavat vähän nopeammin, antaa toivoa tulevaisuudesta. Pikkusiskon kuoleman jälkeen en pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kuin uutta raskautta. Pelko siitä, että se ei koskaan toteutuisi oli suunnaton. Silloin en osannut kuvitellakaan miten vaikeaa tämä itse raskausaika voi olla. En pysty hetkeksikään unohtamaan että kannan uutta tulevaisuutta sisälläni. Pelko pysyy vierellä koko ajan. Monta kertaa on tullut tunne, että miksi ihmeessä halusin itseni taas tähän tilanteeseen. Mitä jos pelot toteutuvat ja emme saa tätäkään lasta kotiin? Välillä tekisi mieli luovuttaa, koska en usko että selviäisin enää toisesta menetyksestä. Se tunne yöllä, pimeässä kun makaan ja odotan pientä potkua ja sitä ei ihan heti tulekaan. Se saa kädet tärisemään ja kyyneleet silmiin. Mitä jos joku kerta sitä ei enää tule? Niin on kerran käynyt, kukaan ei voi luvata ettei niin käy uudelleen.

Minulle ei riitä, että kaksi tuntia sitten ultrassa kaikki oli hyvin. Minulle ei riitä että hetki sitten vauva liikkui kovasti. Koska nyt voi olla jo aivan eri tilanne. Pikkusiskokin voi hyvin kaksi tuntia ennen kuolemaansa. Siksi tuntuu etten voi hetkeksikään höllätä, että koko ajan pitää olla varpaillaan ja kuullostella. Mitä pidemmälle raskaus etenee, sen vaikeampi minun on olla. Kohta ollaan niillä viikoilla kun hepatogestoosi alkoi. Kohta ollaan jo niillä viikoilla kun pikkusisko kuoli. Onneksi sairaalan ja neuvolan tuki on mahtavaa. Ja kohta pääsen taas purkamaan tuntojani psykologille kesätauon jälkeen. Olen äärettömän kiitollinen kaikesta tuesta, mitä täällä päin on minulle tarjottu ja kaiken mitä tarjotaan olen vastaan ottanutkin. Tunteet ovat paljon enemmän taas läsnä. Itku ja ikävä on herkässä.

Tulevaisuutta en osaa ajatella. Tulevaisuutta en uskalla ajatella. Mitä jos se ei ole sellainen kun toivon sen olevan? Koska uskallan valmistautua vauvan tuloon? En usko, että pystyn mitään isompia hankintoja tekemään etukäteen. Eihän pieni vauva paljon mitään tarvitsekaan. Kyllä me pärjäämme, kunhan tämä pieni vain tulee kotiin. Nyt pieni potkii kovasti. Nyt hän voi hyvin. Yritän olla läsnä tässä hetkessä enkä liikaa murehtia huomista.

Suukkoja sinulle taivasprinsessa. Äiti rakastaa sinua aina.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Raskaushepatoosi, raskauskolestaasi, hepatogestoosi

Rakkaalla lapsella tuntuu olevan monta nimeä, itse en tiedä mitä noilla nimityksillä on eroa, kaikista olen omallakin kohdallani kuullut puhuttavan. Faktojen mukaan n. 1% raskaana olevista naisista sairastuu tähän raskaudenaikaiseen maksan toimintahäiriöön. Kohtukuoleman riski on 1% tuosta yhdestä prosentista. Ja joka paikassa toitotetaan kuinka riski on olemassa vasta lasketun ajan lähellä. Siksi minä en pelännyt. En hetkeäkään ajatellut, että en saisi pikkusiskoa kotiin hepatogestoosin takia. Lähinnä säälin itseäni kamalan kutinan kourissa ja toivoin että synnytys käynnistettäisiin mahdollisimman aikaisin. Ehkä sitä oli mietitty, näin yksi lääkäreistä sanoi sivulauseessaan jälkikäteen. Että juteltiin tästä ylilääkärin kanssa. Mitään ei kuitenkaan tehty. Ehdin kuitenkin saada vauvan keuhkoja kypsyttävän kortisonin. Tosin sen yhteydessä ei puhuttu vauvan syntymisestä, vaan siitä että joissain tapauksissa se saattaa kuulemma laskea sappihappotasoa, joka minulla oli tuossa vaiheessa kohtalaisen korkea, 176,6. Mitään ratkaisuja ei tehty ja tuona yönä pikkusisko vastoin kaikkia odotuksia kuoli. Vaikka niin ei pitänyt käydä.

Yksi suurimpia pelkojani onkin nyt että hepatogestoosi uusii. Siihen on kuitenkin aika suuri mahdollisuus olemassa. Kuvittelen oireita,vaikka niitä ei ehkä ole siellä. Kyllä minä vielä muistan millaista se kutina oikeasti oli, kun raavin nilkat, vatsan ja reidetkin verille. Mutta tiedättehän tunteen, kun jossain vähän kutisee ja sitä ei pysty raapimaan. Yhtäkkiä kutisee joka paikassa, missä äsken ei kutissut mikään. Sellaista on nyt iltaisin. Viime raskaudessa oireet alkoivat rv30. Sappihapot nousivatkin heti niin korkeiksi että jouduin pariksi päiväksi osastolle. Silloin ne saatiin vielä lääkityksellä laskemaan. Mutta lääkityksestä huolimatta arvot taas nousivat ja sitten kävi niinkuin kävi. Vaikka kohtukuoleman riskin pitäisi olla pieni hepatogestoosissa, vaikka se olemassa onkin.

Olen paljon miettinyt, että jos olisin ollut toisessa sairaalassa, olisiko nopeammin päädytty erilaiseen ratkaisuun? Vaikka turhahan näitä on jossitella. Nyt minulle sanottiin, että jos tauti uusii ja sappihapot nousevat yli 40, tulisi heti miettiä raskauden päättämistä, eli vauvan syntymää. Nyt olen valinnut synnytyssairaalakseni eri sairaalan kun pikkusiskon ja pojan kanssa. En tiedä onko sillä mitään merkitystä, mutta jotenkin luotan että tässä toisessa sairaalassa asia hoidettaisiin eri tavalla.

Tässä raskaudessa ensimmäiset turvakokeet otetaan vasta rv30. Oman mielenterveyden takia joudun ehkä pyytämään että ottavat kokeet jo aiemminkin. Mitä jos en kutise ja arvot ovat silti koholla? Mitä jos hepatogetoosi uusi, vauva kuolee enkä huomaa sitä ajoissa? Tottakai hepatogestoosin uusimisen lisäksi pelkään, että vauva kuristuu napanuoraan, tai kuolee kohdunsisäiseen kätkytkuolemaan. Pelot tuntuvat voimistuvan, mitä enemmän viikkoja tulee kasaan. Pelkään myös ennenaikaista synnytystä, mitä jos vauva päättää syntyä juuri nyt ja selviytyminen olisi aikamoista onnenkauppaa. Jokainen viikko on plussaa, jokaisesta viikosta olen kiitollinen. Mitenköhän pysyn järjissäni vielä tämän pitkän loppuajan?

Suukko taivaantyttöni, olet äidin ajatuksissa

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Pikkusiskon hauta

Vaikka minun ei tulekaan niin usein enää käytyä pikkusiskon haudalla, kuin silloin kun olin vielä kotona äitiysvapaalla, yritän päästä sinne aina silloin tällöin. Yhä tuntuu, että haudalla olen sen pienen aavistuksen verran lähempänä pikkusiskoa. Tuntuu, että se on ainoa konkreettinen asia, mitä voin hänen vuokseen tehdä, vaikka eihän hän siellä ole. Hauta ei ole vain pikkusiskoa varten, vaan siellä on myös esimerkiksi minun isovanhempani ja muitakin sukulaisia yli sadan vuoden ajalta. Jotenkin on lohdullista ajatella, että ehkä he siellä katsovat pienen perään, hoitavat lapsenlapsenlastaan. Että siellä pikkusisko on turvassa sukunsa, perheensä keskellä. Vaikka en osaa sanoa uskonko mihinkään kuoleman jälkeiseen. Uskonko siihen, että joskus me kohtaamme vielä. Välillä leikittelen ajatuksella että uskon, ja kyllähän se lohduttaa ja tuntuu hyvälle. Olisi ihana olla varma siitä, että kerran saan vielä pikkusiskon syliini lämpimänä ja pystyn häntä katsomaan silmiin. Mutta eihän sitä kukaan tiedä ennen kuin itse tuon rajan ylittää. 

Kesäinen hautausmaa on kaunis, rauhallinen paikka. En koe sitä enää paikaksi mihin menen suremaan pikkusiskoa, ennemminkin käyn siellä nykyisin tervehdyskäynnillä. Vaikka yhä se silti tuntuu vaikealle uskoa, että sinne maan sisään me olemme oman pienokaisemme tuhkat laskeneet. Että pian lapsestamme ei ole jäljellä edes sitä tuhkaa, on vain se pienen pieni hiustupsu liimattuna sairaalasta saatuun korttiin. Haudalla äänettömästi juttelen pienen tyttäreni kanssa, kerron mitä elämässämme tapahtuu. Vaikka samalla lailla voin toki tehdä missä vain, mutta haudalla se tuntuu todellisemmalle. Sinne menen vain häntä varten. Välillä tervehdykseni jälkeen kuljeskelen hautausmaan käytäviä ja luen sitä elettyä elämää mitä kivet kertovat. Paljon näkyy myös pieniä lapsia, paljon myös näitä jotka eivät koskaan silmiään aukaisseet. Jotenkin tuntuu hyvälle pysähtyä hetkeksi niiden hautojen eteen ja ajatella juuri sitä pientä enkeliä. Heistä jokainen ansaitsee sen pienen ajatuksen, myös tuntemattomilta.

Suukkoja paljon prinsessani. 




perjantai 5. heinäkuuta 2013

Äitiyspakkaus

Tänään haimme pojan kanssa postista äitiyspakkauksen. Se tuli ihan pelottavan nopeasti. Täytin kaikki KELAn hakemukset samantien kun tarvittava viikkomäärä oli täynnä.Ihan varmuuden vuoksi, että jos tämäkin pieni kuolee niin saan ainakin surra äitiysvapaan ajan taas kohtaloani. En olisi halunnut pakkausta vielä, mutta tuossa se nyt on, keskellä olohuonetta. Kantta hieman raotin pojan painostuksesta, mutta en vielä enempää sisältöä ihmetellyt. En halua vielä hypistellä, mitä jos joudun ne kaikki tunkemaan varaston perälle käyttämättä? Mitä jos taas jään ilman? Pakkauksen tulo ei millään lailla realisoinut vauvan tuloa, ennemminkin lisäsi taas pelkoa että mitä jos...

Pikkusiskosta en pakkausta ottanut, koska siskoni oli tuon edellisvuoden pakkauksen saanut ja olisin sieltä perinyt kaikki pakkauksessa olleet tavarat joka tapauksessa. Nyt minulla on pakkaus, mutta ei vielä vauvaa. En saa silmiäni irti tuosta laatikosta, vaikka sen kotona olo nyt ahdistaakin. Tuntuu, että tuossa yhdessä laatikossa on koko tulevaisuus. Tuo yksi laatikko määrittää mihin minun elämäni tästä menee.

Suukkoja tähtityttöni. Olet ollut taas paljon äidin ajatuksissa.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Muutoksia

Olen jotenkin alkanut enemmän ja enemmän huomaamaan millaisia muutoksia pikkusiskon kuolema on minussa aiheuttanut. Vaikka pahin suru ja tuska on väistynyt, tuntuu että sellainen pieni alakuloisuus on muuttanut minuun jäädäkseen. Tuntuu, etten millään pysty aidosti iloitsemaan muiden onnesta. Ei välttämättä edes vain lapsiin liittyvistä vaan muistakaan onnistumisista. Se ei ole kateutta silloin, kun kyse ei ole raskauksista tai vauvosta. Ehkä muut asiat tuntuvat vain vähäpätöisiltä? Samalla, vaikka toki iloitsen arjen pienistä asioista, auringon paisteesta, suklaajäätelöstä ja lomapäivistä, en silti enää iloitse niistä niinkuin iloitsin ennen. Jokin on vain erilaista. En osaa sanoa mikä.

Enää ei raskausmahat niin pahasti kirpaise, mutta silti minun on vaikea ymmärtää, miten joku ostaa vaunuja ja tarvikkeita vaikka laskettuun aikaan olisi vielä matkaa. Vaikka täysin normaaliahan se on. Valmistautua. Miksi ihmeessä sitä valmistautuisi siihen, että se odotettu lapsi ei jostain syystä tulekaan kotiin? Välillä niin haluaisin jo itsekin suunnitella hankintoja, mutta uskallus ei vielä anna periksi. Onhan tässä vielä paljon aikaa. Pienet vastasyntyneet yhä kirpaisevat. Se on se, mitä minulta otettiin pois. Niitä minun on vaikea kohdata. Enkä muutenkaan enää lepertele ja hymyile vieraille vauvoille, välillä tuntuu että hieman kylmästikin jätän vauvat huomiotta. Vauvat muistuttavat siitä mistä minä jäin ilman. Kateus muiden onnistumisista lapsensaannissa. Se ei ole väistynyt. Yhä tuntuu, että elämä on epäreilua.

Kaikkein suurin ja harmittavin muutos on ehkä läsnäolo arjessa. Tuntuu, että en ole ihan täysillä läsnä, en pojan kanssa, en työpaikalla, en normaali perhe-elämässä. Jokin pieni osa tuntuu aina olevan jossain muualla. Se harmittaa, tuntuu että ei ihan täysillä pääse mukaan arjen asioihin.Tuntuu, että on väärin poikaa kohtaan, kun äiti ei osaa olla ihan täysillä läsnä. Eikä se enää tarkoita sitä, että pikkusisko olisi mielessä ihan jatkuvasti, vaikka monta kertaa päivässä ajatukset hänessä käväisevätkin. Nykyään ne ovat useimmiten pieniä hetkiä, pieniä viivähdyksiä siinä mitä oli ja mitä olisi pitänyt olla. Ehkä se on jotain alitajuista, joku jossain koko ajan huomaamatta muistuttaa että ei elämän näin pitänyt mennä.

Ja toki menetyksen myötä on tullut pelko muiden läheisten, ennen kaikkea pojan menetyksestä. Pienetkin kuumetaudit saavat varpailleen ja huoli arjessa on jatkuvasti läsnä.Jotenkin sitä odottaa koko ajan pahinta. Ehkä tässäkin aika auttaa, ehkä usko siihen että elämä myös kantaa pikkuhiljaa palaisi.

Pikkusiskon kuolemasta tulee vasta kymmenen kuukautta. Nämä asiat tulevat varmasti vielä muuttumaan ajan mennessä eteenpäin. Nyt olen tällaisessa tilanteessa itseni kanssa.

Suukkoja prinsessalle.