En usko, että olisin suruni kanssa lähellekään näin "pitkällä" ilman tätä uutta raskautta. Uusi raskaus pitää mielen kiireisenä, en pysty keskittymään pelkästään suremiseen ja itsesäälissä rypemiseen. Toisaalta mietin, jos uusi raskaus ei olisi ollut kovan työn takana ja olisi ollut melkeinpä kuin itsestäänselvyys, keskittyisinkö yhä vielä enemmän myös suremiseen? Jos tämä raskaus ei olisi eräänlainen ihme, antaisinko sen edetä painollaan ja surisin vielä voimakkaammin pikkusiskon menetystä? Nyt tämä uuden raskauden stressaaminen vie sen ajan. Välillä mietin pääsenkö liian helpolla? Tulin kuitenkin taas raskaaksi " helposti", ensimmäisestä yrityksestä. Että ehkä tämän raskauden kuuluukin päättyä keskenmenoon, etten luulisi elämän olevan liian helppoa. Vaikka eihän tämä helppoa ole edes nyt uuden raskauden kanssa. Joka toinen päivä uskallan hieman hengittää ja sitten taas jokin asia saa minut miettimään mikähän nyt on vialla ja uskomaan keskenmenoon. Löydän itsestäni outoja oireita ja tuntemuksia, tiedän analysoivani kaikkea ihan liikaa. Välillä, huonoina hetkinä mietin miksi ikinä edes ryhdyin tähän. Että henkisesti en vain kestä, en kestä jos jotain tapahtuu. Vaikka tiedän, että olisin henkisesti varmasti vielä enemmän hajalla, jos en tätä mahdollisuutta olisi saanut.
Kyllä minä yhä suren pikkusiskoa, tottakai. Yhä ajattelen häntä joka ikinen päivä. Mutta suru on erilaista. Suru on sellaista jonka kanssa pystyn olemaan. Välillä se on vielä kipeämpää, pieninä hetkinä se vielä pistää suoraan sydämeen. Mutta suurimman osan ajasta se on sellaista, jonka haluankin pitää mukanani. Ainoa asia mikä minulla hänestä on, ainoasta tyttärestäni. En vieläkään ole katsonut hautajaiskuvia. Muistokirjan tekeminen on jossain suunnitteluasteella. Hautakiven kunnostus on jäänyt taka-alalle, olen siitä syyttänyt talvea, eihän nyt mitään edes tehtäisi. Joka päivä silti hetkeksi pysähdyn kirjahyllyssä olevan kuvan eteen ja katson kaunista tytärtäni. Ihmettä ei tapahdu, ne silmät pysyvät aina vaan suljettuina.
Suukkoja prinsessani. Äiti rakastaa sinua aina.
Halaus.. Kyllä kaikki vaan on jotenkin niin erilaista nykyisin. Jotenkin kaikki rjenkin asiat muuttaa muotoonsa..Jotenkin mikään ei o ku ennen.Jotenkin sitä on tullt hyvinkin läsnäolevaksi kysymys, entä jos? .. Paljon voimia..
VastaaPoistaJuuri näin. Sitä tuntuu että kaikki asiat arkiset ja vähemmän arkiset ovat saaneet ihan uudenlasita perspektiiviä. Hyvässä ja pahassa :)
PoistaItsellänikin on taipumusta (liika-) analysointiin, ja tiedän että ei niitä ajatuksia niin vain pysäytetä vaikka se voisi joskus olla hyväksikin. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa surra...
VastaaPoistaAinoa keino miten itse jaksan, on olla "armollinen" itseäni kohtaan, ja mennä omien fiilisten mukaan (tavoitteena kuitenkin iloisempi mieli...)
Emme koskaan saa tietää, mitä olisi tapahtunut JOS, emmekä myöskään, mitä on tulossa. Kunpa olisi helpompaa elää tässä hetkessä, unohtaa hetkeksi suru ja pelot! Mutta ei se ole. Voimia.
Tuo on juuri se mitä NIIIN halusiaisin. Että nämä pelot saisi kuriin. Välillä, hetkittäin se onnistuu ja sitten jostain se tulee taas niin että kädt tärisee ja en tiedä miten olisin. Ei auta, on otettava sellaisena kun tämä tule...
PoistaHei!
VastaaPoistaLöysin blogisi toisten lapsensa menettämistä käsittelevien blogien kautta. Teen sosiaali- ja kulttuuriantropologian rituaalit -kurssin pientutkimusta aiheenani pienten lasten kuolema. Kyse on siis sosiaalitieteestä, jossa tutkitaan ihmisten antamia merkityksiä ja kulttuurisia käsityksiä – tässä esimerkissä lasten kuolemaan liittyen. Blogit ovat mielenkiintoista aineistoa, sillä niissä ihmiset kertovat juuri itse tärkeiksi kokemistaan asioista ja tuovat esille omaa kokemustaan. Tarkastelen pientutkimuksessani siis lapsensa menettäneiden kokemuksia ja käsityksiä niin kutsuttujen eksperttien sijaan, joihin voisi laskea viranomaiset ja hoitotyöntekijät. Asiantuntijuus kääntyy näkökulmassani asianomaisten ominaisuudeksi: vain lapsen menettäneet voivat tietää mitä lapsen menettäminen tarkoittaa. Yksityiskohtaisemmin olen kiinnostunut siitä, miten vanhemmat käsittelevät pienen lapsensa kuoleman ja miten kuollut lapsi pysyy osana hänet menettäneiden elämää mutta on toisaalta kuitenkin poissa.
Kysyisin sinulta, saisinko käyttää blogiasi aineistonani? Käsittelen blogeja ja niiden kirjoittajia kunnioittavasti. Niin halutessasi voin vaihtaa mahdollisissa suorissa lainauksissa kaikki erisnimet toisiksi ja blogiprofiilisi tietoja en käytä lukuun ottamatta mahdollista nimimerkkiäsi. Lähdeviitteissä blogisi nimi ja osoite tulisivat näkyviin. Teen tutkimusta nyt huhti-toukokuussa keväällä 2013. Jos haluat esittää lisäkysymyksiä, s-postiosoitteeni on sanni.naukkarinen ( at ) helsinki.fi.
Ystävällisin terveisin,
Sanni Naukkarinen
Vastasinkin sähköpostiisi
Poista