Tarinan takana

Tämä blogi kertoo siitä, kuinka menetimme rakkaan ja odotetun pikkusiskon. Yöllä, 6.9.2012 pikkusisko sai siipensä ja kuoli kohtuuni raskausviikolla 33+0. Surusta ja ikävästä jotka ovat tulleet jäädäkseen. Tämä blogi kertoo myös tyhjästä sylistä ja kaipuusta. Toiveesta tehdä pikkusiskosta isosisko. Olla äiti vielä kerran.

Tarinan taustalla on myös lapsettomuus. Vauvalle annettiin lupa tulla alkuvuodesta 2005. Koska vauvaa ei kuulunut, hakeuduimme hoitoon yksityiselle puolelle, jossa hoidot aloitettiin syksyllä 2006. 1xIUI, 3xICSI ja 5xPAS eivät tuottaneet tulosta. Menimme adoptiojonoon, ehdimme käydä ensimmäisessä neuvonnassa, hankimme sen koiranpennun ja sen jälkeen kuukautisia ei kuulunutkaan. Poika oli saanut alkunsa alkuvuodesta 2008 täysin luomusti.

Sisarukselle annettiin myös lupa tulla jos on tullakseen, mutta hän antoi odottaa.  Aloin hyväksymään ajatuksen siitä että meidän perheemme olisi nyt valmis. Kuitenkin toive toisesta lapsesta jäi kytemään takaraivoon ja lopuksi päädyimme kuitenkin vielä kerran kokeilemaan. Kerta kiellon päälle, sitten päätimme antaa asian olla. Tällä kertaa jonotimme julkiselle puolelle ja kuin taikaiskusta pikkusisko lähtikin kohdussani kasvamaan (IVF 2/2012), emme vain saaneet häntä kotiin asti. Joten tarinan loppu on vielä epäselvä. On epäselvää tuleeko pikkusiskosta koskaan isosiskoa, täyttyykö tämä tyhjäksi jäänyt syli enää

8 kommenttia:

  1. Hei!

    Löysin blogisi tuolta keskustelupalstalta ja olen seurannut blogiasi alusta pitäen. En vaan aiemmin ole "uskaltanut" kommentoida mitään. Tarinasi on koskettanut syvästi. Itsellänikin on lapsettomuustausta ja jotenkin se tekee tästä vielä julmemman. Eikö jo lapsettomuuden suru olisi ollut riittävä? Mutta, että menettää vielä sen hartaasti ja pitkään toivottu lapsi.
    Otan osaa suruunne ja toivon kovasti onnea tuleviin hoitoihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Sitähän minäkin kiroan joka ikinen päivä, elämän epäreiluutta. Ihan tasan ei näitä elämänkohtaloita tunnuta jaettavan. Toivo on se joka vie eteenpäin, kiitos onnen toivotuksista!

      Poista
  2. Sydäntä riipaisee lukea tarinanne. Tottahan te olette onnellisia isoveljestä, mutta kyllä teidän taustallanne olisi ollut todella oikeudenmukaista saada pikkusiskokin kotiin saakka. :(

    Mietin joskus, että minä olen varmaankin ansainnut kohtukuoleman kun kerran tulin niin helposti raskaaksi. Mietin myös, että olen ehkä ansainnut tämän sekundäärisen lapsettomuudenkin, vaikka järjellä tiedän ettei se niin ole.

    No, joka tapauksessa voimia teidän koko perheellenne. Tie ei ole helppo, mutta haavat arpeutuvat ja jonain päivänä huomaat, että kipu on pienempää kuin aiemmin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Annis. Mä mietin myös, että ansaitsin tämän kohtukuoleman, koska en tyytynyt siihen että meillä oli jo yksi elävä lapsi. Pitääkö koko ajan vaan tavotella lisää? Ja toki järjellä tiedän että niin ei ole, mutta se ihmismieli... Ja kuten moneen otteeseen olenkin kirjoittanut, että olisin tämän hoidon jälkeen tyytynyt siihen kohtaloon, että meitä on vain kolme. Nyt vaan en enää pysty. Nyt on ihan pakko tavoitella vielä sitä kolmatta lasta. Ei tätä "lapsentekoa" voi lopettaa epäonnistumiseen. Ei vaan voi.

      Poista
  3. Hei Turnip! Syvin osanottoni Enkelityttäresi johdosta! :( Itse koin elämäni pahimman päivän 5.11.2010 laskettuna päivänä,kun poikavauvani,Aran kuoli kohtuuni. Synnytin hänet 7.11.2010. Aran sai alkunsa hedelmöityshoitojen (ICSI)
    avulla ja siksi se tuntui aivan liian kohtuuttomalta...Aranin kuoleman syyksi todettiin harvinainen istukkainfarkti.Oli syy mikä tahansa, ei se tieto helpottanut ainakaan meikäläistä. Väestöliiton lääkärimme uskoo että mulla oli hepatogestoosi myös (sappiarvot koholla,kun kohtukuoleman toteamisen jälkeen otettiin kaikki mahdolliset kokeet),mutta mulla ei ollut mitään siihen viittaavia oireita.
    Itse kävin jonkin aikaa juttelemassa ihan terveysasemalla psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Ja viime keväänä kävin Suomen Valkonauhaliiton järjestämässä yksilötaideterapiassa vaikka koin olevani jo "hyvässä kunnossa".
    Vasta viime tammikuussa koin olevani oma itseni. Suosittelen keskustelemista ammatti-ihmisen kanssa. Anna aikaa surulle... Voimia sinulle ja koko perheellesi!!! Halauksin,Meku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi. Mä olen myös tosi pahoillani kokemastasi, musta meitä pienien enkeleiden äitejä on ihan liian monta :( Pojallasi on todella kaunis nimi!

      Poista
  4. Voi hyvänen aika, miten paljon mä itkinkään, kun luin sun blogias alusta alkaen. Otan osaa teidän suunnattoman suureen suruunne. Myös minulla on lapsettomuustausta ja kohtukuolema lapsettomuudesta kärsivälle tuntuu jo aivan kohtuuttomalta. (Tosin eihän se kohtuullista ole kenellekään, mutta ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.) Toivon todella hartaasti, että perheenne toive kolmannesta lapsesta toteutuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Ripsu. Ymmärrän ihan täysin mitä tarkoitat ja olen aivan samaa mieltä... Uskon vakaasti että tämä polku voisi olla jonkin asteen kevyempi kulkea, kun ei olisi tuota toista taakkaa kannettavana. Mutta näillä eväillä mennään, ilman toivoa ei ole mitään :)

      Poista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!