keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Pikkusiskon viimeinen tanssi

Tänään olen ollut taas koko päivän siinä yössä kun pikkusisko kuoli ja syntyi. Olen istunut tässä sohvan nurkassa, pitänyt kädessäni pikkusiskon kuvaa. Ihaillut kaunista enkeliäni jolla on suljetut silmät. Käynyt tuon yön tapahtumia läpi hetki hetkeltä, uudelleen ja uudelleen. Minun pieni hetkeni lapseni kanssa.  Jostain ihmeen syystä, tallensin puhelimeeni videon ennen nukahtamistani tuona iltana, pikkusiskon viimeisen tanssin. Yhdeltätoista maha heilui vielä hurjasti, puolelta toiselle kun pieni tyttöni oikoi pitkiä jalkojaan. Meni monta viikkoa, ennen kuin pystyin tuon pienen tallenteen uudelleen katsomaan. Se oli minun tyttäreni viimeinen tanssi. Yhdeltä yöllä heräsin enkä enää tuntenut liikkeitä.

Pikkusiskolla oli kauniit pitkät varpaat. Niillä olisi ollut hyvä tanssia. Ne olivat täydelliset pienet varpaat. Niillä olisi ollut hyvä kulkea tämä elämän polku. Se polku oli vaan niin kovin paljon lyhyempi kun olisin halunnut. Pikkusiskolla oli kaunis pieni nenä ja suloinen suppusuu. Ja ne kauniit pitkät sormet jotka eivät kiertyneetkään äidin sormen ympärille. Olisipa ne edes hetken puristaneet. Ja kauniit sirot korvat. Sinne korvaan kuiskasin monta kertaa kuinka paljon äiti rakastaa.
Hiukset olivat kauniit tummanpunertavat. Niihin olisin halunnut joskus tulevaisuudessa solmia rusetteja. Ja pikkusiskolla oli suljetut silmät. Ne silmät jotka eivät koskaan auenneet. Äidin ja lapsen katseet jotka eivät koskaan kohdanneet. Ja yhä minä tunnen omilla huulillani pikkusiskon pehmeän posken kun siihen viimeisen suukon painoin.

Se on hassua, miten minulla on jatkuva tarve käydä läpi tuota yhtä vuorokautta elämästäni koko ajan uudelleen. Mutta se onkin ollut elämäni tärkein vuorokausi. Surullisin, ihan ehdottomasti, mutta samalla myös tärkein. Se on toinen minun kahdesta ainoasta fyysisestä kosketuksesta lapseeni kohdun ulkopuolella. Toinen tapahtui ruumishuoneella. Tämä yksi ainoa vuorokausi muutti minut ihmisenä ihan totaalisesti. Se on laittanut elämänarvoni täysin uuteen järjestykseen. Se on tuonut elämääni tunteita joita en ennen tiennyt olevankaan. Se on näyttänyt kuinka haavoittuvainen olen. Tämä yksi vuorokausi tulee kulkemaan mukanani joka ikinen hetki loppuelämäni ajan.

Et voi arvatakaan enkelini miten kamala ikävä äidillä on tänään ollut. Äiti rakastaa ihan mahdottoman paljon.



tiistai 30. lokakuuta 2012

Sekundäärisesti lapseton

Pikkusiskon kuoleman jälkeen olen miettinyt paljon lapsettomuutta. Sitä miten tämä sekundäärinen lapsettomuus eroaa totaali lapsettomuudesta. Ennen kuin saimme pojan, en ymmärtänyt sekundäärisesti lapsettomien valitusta laisinkaan. Mitä he valittavat ja muka kaipaavat kun heillä jo on se. Maailman suurin ihme. Se kaikkein tärkein, oma lapsi. Pikkusisko raotti tuota ovea minulle. Pikkusisko näytti miten valtavasti rakkautta minulla olisi annettavana. Miten lapsettomuus ei ole yleisesti vain lapsien kaipuuta, vaan nimenomaan sen kyseisen lapsen, joka ei ole vielä saapunut. Sen ikioman, jota varten sinä olet täällä. Oli se lapsi sitten biologinen tai adoptoitu. Mutta se on juuri se lapsi jota varten sinä olet täällä ja juuri se jota kaipaat. Kun pikkusisko sai alkunsa, tajusin miten hirveästi olen ikävöinyt juuri häntä, kaunista tytärtäni. Nyt vain se kaipuu ja ikävä jäivät päälle, kun pikkusisko ei luoksemme tullutkaan. Sen myötä minulle on nyt tullut tämä uusi kaipuu, kaipuu kolmatta lasta kohtaan. Ja en olisi itsekään aiemmin uskonut, että se kaipuu voi olla ihan yhtä kova, kun se on ollut sitä ensimmäistäkin lasta kohtaa. Se tuska on ihan yhtä suuri, kun se lapsi antaa odottaa. Ehkä hieman erilaista, mutta ei se tee siitä yhtään sen vähäpätöisempää. Jos joku nyt ymmärtää mitä ajan takaa?

Jotenkin tunnen tämän koko tilanteen niin epäreiluna. Pitääkö sen kaiken paskan kasautua yhteen läjään? Eikö se lapsettomuus yksin riitä, pitääkö siihen lisätä vielä kuollut vauva? Tänään(kin) taas tuntuu sille että kaikki kaatuu päälle. Jos huominen vihdoin olisi taas se parempi päivä. Kaikesta huolimatta olen hirveän kiitollinen ihanasta pienestä pojastani. Valopilkustani tämän muun paskan keskellä.

Kauniita unia pieni taivaantyttöni, nuku hyvin. Äiti täällä rakastaa ja ikävöi.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kiire

Minulla on ihan hirveä kiire. Ihan hirveä kiire päästä taas yrittämään. Ja vielä kovempi kiire olisi päästä maaliin, ihan loppuun saakka. Siihen onnelliseen loppuun. En suostu nyt edes ajattelemaan, että loppu voisi olla erilainen. Nyt se on ainoa asia joka vie minua eteenpäin. Jos tästä lopusta ei tule sellaista kun haluan, en tiedä mitä sitten teen. Mistä aineksista rakennan itselleni sellaisen lopun, jonka kanssa jaksan loppuelämäni?

Tänään minulla oli lopputarkastus neuvolassa. Ajattelin etteivät sitä edes nyt tee, kun kuukautiset alkoivat. Mutta kyllä vaan, homma hoidettiin. Lääkäri kysyi ehkäisysuunnitelmista. Sanoin että emme kaipaa. Tulosten saamiseen on enää kuukausi ja mahdollisuus siihen että jotain tässä välissä tapahtuisi on varmasti pienemmät kuin lottovoittoon. Lääkäri kysyi olenko harkinnut itsemurhaa. No en todellakaan. Sanoin, että ainakaan toistaiseksi en koe olevani masentunut. Olen vain ihan h*****tin surullinen. Joka päivä. Välillä koko päivän, välillä vain osan päivästä. Mutta kyllä, olen surullinen joka ikinen päivä. Tänään taas hieman enemmän. Tänään olen taas rypenyt itsesäälissä, surkutellut kohtaloani. Ajatellut mitä kaikkea olen menettänyt. Kokonaisen elämän ja kaikki mitä siihen kuuluu. Kokonaisen ihmisen. Pikkusiskon.

Siksi minulla on niin kamala kiire. Koska tällä hetkellä minusta tuntuu, että ainoa tie ulos tästä epätoivosta on saada se kaivattu loppu. Onnellinen loppu. Ja minua niin pelottaa, koska en tiedä tavoittelenko nyt jotain sellaista mistä ei koskaan tule totta. Mitä minulla sitten on jäljellä? Mitä jos minun tarinani loppu oli nyt tässä? Tuhkana maan sisällä.

Äiti rakastaa, niinkuin aina. Ja ikävöi, niinkuin aina. Vaikka oletkin siellä kaukana jossain minne minä en vielä pääse. Suukkoja rakas kulta pieni.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Veri

Tänään palasin "normaaliuteen". Nyt teoriassa voisin taas tulla raskaaksi. Teoriassa. Nyt alkaa taas se  joka kuinen seuraaminen. Mitä siis oikeasti en tee, mutta ajatuksissani, hieman salaa aina lasken. Kiertopäiviä, mahdollisia päiviä. Ja salaa aina hieman petyn kun vuoto taas alkaa. Vaikka oikeasti en laske enkä odota. Enkä näytä että petyn. Onhan esikoinen saanut alkunsa perinteisesti, silloin kun sitä vähiten odotettiin. Onhan se mahdollista. Teoriassa. Esikoinen onkin meidän pieni suuri ihmeemme. Oli pikkusiskokin ihme. En tuolta IVF:ltä silloin mitään odottanut. Kun soittivat klinikalta että verikoe oli positiivinen meinasin pudota tuolilta. No, tiedämme miten siinä kävi.

Toivon, että olisi jo joulukuu ja saisimme tulokset pikkusiskosta. Toivon, että pääsisimme pian yrittämään. Voimme joutua yrittämään kauan. En ole miettinyt miten kauan annan itselleni luvan yrittää, nyt on ehkä vaikeampi luovuttaa koska se on toiminut. Aiemmin ajattelin että meissä nyt vaan on jokin vika, että vauvaa emme saa ollenkaan. Nyt se väite on kahdesti kumottu. Pelkään myös tulosten saamista. Pelkään, että löytyy jotain sellaista, jonka vuoksi emme saisi edes yrittää. Sekin mahdollisuus on olemassa. Mutta sitä yritän nyt etukäteen olla ajattelematta.

En ymmärrä miksi tässä piti käydä näin? Miksi juuri silloin kun olisin ollut valmis hyväksymään että poika on ainokaisemme pikkusisko päättikin tulla tähän maailmaan. Miksi hän kuitenkin sitten jätti tulematta? En minä kolmatta lasta haluaisi. Haluaisin pikkusiskon. Oman kauniin enkelini, tähän syliini juuri nyt. Juuri nyt haluaisin kovasti keinuttaa pientä tyttöäni sylissä. Silittää poskea ja katsoa silmiin. Ehkä minä vielä joku päivä keinutan pientä vauvaa, omaa vauvaa. Toivon kovasti että se kerta kun sylittelin pientä ikiunessa olevaa taivaantyttöäni ei ollut minun viimeinen kertani. Toivon, että seuraavalla kerralla saan katsoa silmiin.

Suukkoja taas sinne tähtien taakse, äiti rakastaa. Koko ajan, joka hetki.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Yksi lapsi

Olen huomaamattani alkanut taas listaamaan yhden lapsen etuja mielessäni. Niitä samoja etuja millä aikaisemmin käsittelin asian, ennen pikkusiskoa. Yrittää alkaa hyväksymään sitä faktaa, että meillä on vain yksi elävä lapsi. Kuinka yhdelle lapselle on vanhemmilla enemmän aikaa, kuinka yhdelle lapselle pystyy antamaan kaiken huomion. Kuinka yhden lapsen kanssa on helpompi tehdä asioita, ja halvempikin. Kuinka yksi lapsi saa isompana harrastaa mitä haluaa, kun ei tarvitse maksaa monen kalliita harrastuksia. Kuinka matkustaminen on halvempaa ja helpompaa yhden lapsen kanssa. Kuinka äidin huolikin on helpompi kantaa kun on vain yksi huolehdittava. Toisesta ei tarvitse enää huolehtia, hän on nyt toivottavasti turvassa. Tutkimuksetkin osoittavat että ainoat lapset ovat sosiaalisempia. Kyllä poika varmasti pärjää elämässä, vaikka ei elävää sisarusta saisikaan. En millään haluaisi heittää toivoani uudesta lapsesta. Tuntuu, että se on se asia joka minua vie tässä surussa eteenpäin. En usko että pikkusisko pahastuisi vaikka hänestä isosisko tulisikin, kyllä hän tietää ettemme koskaan unohda. Kaikkea muuta, jos uusi pikkusisarus perheeseemme joskus suotaisiin, hänkin varmasti oppisi tietämään kaiken pikkusiskosta.

Onko se väärin että nyt jo haaveilen uudesta lapsesta? Onko se niinkuin pikkusisko olisi täysin merkityksetön? Sillä sitä hän ei minulle missään nimessä ole. Hän on se toinen näistä kahdesta tärkeimmästä. Mutta kun hän ei enää ole täällä ja hän jätti minun sylini huutamaan tyhjyyttään. Mieluiten olisi pikkusiskon siihen syliini ottanut. Katsonut kuinka kaunis enkelini olisi kasvanut aikuiseksi. Hoitanut häntä ja ollut vain häntä varten. Ehkä tämä uuden lapsen kaipaus on kovana myös sen takia, että tiedän sen olevan meille hankalaa, ellei mahdotonta. Helppoahan se olisi rauhassa surra pikkusiskoa, jos tietäisi että pikkusisaruksen saa tekaistua helposti hieman peittoa heiluttelemalla jos haluaisi. Meillä kun se ei ole niin. Ja jossain vaiheessa tulee ikäkin vastaan. En voi odottaa enää ikuisuuksia. Minun on yritettävä. Ja silti samalla jo käsitellä sitä asiaa että meidän perheemme on nyt tässä. Vauhdikas ja eläväinen ihana pieni poika, maailman kaunein pieni taivaantyttö, isä ja äiti. Me, kahden lapsen vanhemmat vaikka vain yhden saamme kasvattaa. Minä tunnen tämän toisen elävän lapsen kaipuun ihan yhtä kovana, kun sen ensimmäisenkin. Ja pikkusiskon kuolema on vahvistanut sitä entisestään. Vaikka en olekaan enää täysin lapseton, olen kuitenkin vajaa. Elävä pikkusisarus tekisi minusta kokonaisen.

Eilen oli 25.10. Pikkusiskon laskettuaika. Se arvioitu syntymäpäivä. Se ei oikeastaan tuntunut pahalle,  en ollut ajatellutkaan että pikkusisko olisi syntynyt silloin. Ajattelin, että hän olisi joka tapauksessa syntynyt ennen tuota laskettua aikaa. Hän kuoli ja syntyi tasan seitsemän viikkoa ennen.

Suukkoja äidin rakkaimmalle!

torstai 25. lokakuuta 2012

Taika

Tänään oli taas hyvä päivä. Olin ajoittain iloinen. Huomasin pieniä hetkiä, kun möykkykin tuntui hieman kevyemmältä rinnan päällä. Taisin jopa ajatella pienen hetken, että kyllä tämä tästä. Ihan niinkuin kaikille aina sanon. Nyt illalla kun makaan tässä nukkuvan pojan vieressä anoppilassa ikävä iski taas hirveällä voimalla. Tässä istun sängyllä ja mietin miltä pikkusisko olisi tuoksunut. Miltä hän olisi kuulostanut kun olisi tuhissut pientä vauvan tuhinaa vieressäni. Miltä hän olisi tuntunut. Miltä hän olisi näyttänyt jos olisi avannut silmänsä. Minulla on niin kamala ikävä. Voi kun olisi olemassa joku taika millä saisin ajan taaksepäin. Vaatisin että leikkaisivat pikkusiskon ulos ajoissa. Tai jos voisin taikasauvalla pikkusiskoa koskea ja taikoa häneen elämän. Tekisin ihan mitä vain. Nyt taidan vain itkeä itseni uneen, taas kerran.

Äidillä on sydän rakkautta pullollaan sinua kohtaan kulta pieni, suukkoja!

tiistai 23. lokakuuta 2012

Tyhjyys

Tunnen olevani aivan tyhjä. Minusta tuntuu että minulla ei ole enää mitään annettavaa. Mitä minulla olisikaan jäljellä kun toinen kaikista rakkaimmista otettiin pois. No on toki se toinen, sen takia sitä varmasti on tässä, jotenkin roikkuu tässä välissä. Että onko enää mitään vai olisiko kuitenkin vielä jotain. Tällä elämällä siis annettavaa. Mutta se tyhjyys mikä sisällä on. En enää odota mitään, en hyvää enkä huonoa. Olen vain tässä hetkessä ja katson mitä tapahtuu. Vaikka ei minua kamalasti edes kiinnosta. Eikö sitä kuitenkin pitäisi olla jokin palo tuolla sisällä, että tämä elämä olisi mukavaa ja mielekästä? Minä niin toivon, että löydän sen palon vielä. Olen aina niin rakastunut elämää. Pelännyt kuolemaa ja kauhulla ajatellut että joskushan tämä kuitenkin päättyy. Pikkusiskon kuolema on vienyt oman kuoleman pelkoni pois. En missään nimessä halua kuolla, elämä on aina arvokas vaikka tällä hetkellä tuntuukin kovin merkityksettömälle. Mutta enää en tunne pelkääväni kuolemaa niinkuin aiemmin. Ehkä siksi, että silloin on minun mahdollisuuteni tavata pikkusisko. Oppia tuntemaan rakas lapseni.

Jokin aika sitten luin iltasanomista artikkelin, missä joku kuuluisa neurokirurgi kertoi kokemuksestaan kuolemanjälkeisestä elämästä. Muistaakseni kuvaili koomansa aikana tavanneensa "olentoja" joita ei voinut oikein sanoin kuvailla. Kaikkialla oli vaaleanpunainen ja rauhallinen tunnelma.  Minulle tuo artikkeli toi jotenkin toivoa. Toivoa siitä, että jos oppinut, aivot tunteva henkilö vakuuttuu siitä, että tämä ei ole vain tässä mitä me edessämme näemme, niin se voisi olla totta. Että minä saan vielä joskus tavata pikkusiskon.

Tämä tyhjyys on lähes käsinkosketeltavaa. Missä tahansa kuljenkin, tunnen olevani kovin etäällä kaikesta. En ole läsnä. Huomaan tuijottavani tyhjyyteen, en kuule mitä minulle puhutaan. En tiedä ajattelenko oikeastaan mitään kummempaa, mutta silti olen ihan jossain muualla. Miehen sukulaiset ovat kovasti piipahtaneet meitä tervehtimään. Tuovat kortteja ja ottavat osaa. Olen jo ihan kypsä vastaamaan kuinka voit kysymykseen. Kyllä se tästä, päivä kerrallaan.  Kun ei se vielä ollenkaan. Sitä vain oletetaan, että kaikki on kuitenkin hyvin, elämä jatkuu. 92-vuotias isoäiti kysyi joko olen päässyt tästä yli. No huh huh. Minä en pääse tästä yli ikinä. Elän sen kanssa, koska minun on pakko, mutta yli en pääse. Toki hänelle annoin saman vastauksen, kyllä se tästä, päivä kerrallaan. Heidän aikakaudellaan se on toki ollut yleisempää.  Lasten kuolemat, ja kuolema yleensä. Mutta onko se ollut sen helpompaa? Ei sitä tiedä muut kuin itse lapsensa silloin menettäneet.

Kauniita unia prinsessani. Toivottavasti olet siellä vaaleanpunaisessa utopiassa enkeleiden ympäröimänä! Äiti rakastaa nyt ja aina.

Aallon pohjalla 22.10.


Aallon pohjalla edelleen. Voi kuinka minua ärsyttääkään tämä tunne. Miksi minun pitää tuntea näin kun ajattelen pikkusiskoa? Miksi kaikki ajatukset pikkusiskosta saavat minut näin helvetin surulliseksi? En jaksa koko ajan tuntea näin. Ja silti tunnen, ehkä siksikin että yhä vielä ajattelen pikkusiskoa lähes koko ajan, monta kertaa tunnissa. Huomaan kyllä, että suru ei enää purkaudu itkuna joka päivä, mutta se kamala paino rinnan päällä, se hirveä möykky on siinä koko ajan. Vaikka olisi se pieni hetki, kun pikkusisko ei olekaan päällimmäisenä mielessäni, se möykky on siinä silti. Ja tiedostan sen möykyn, vaikka hetken ajatukseni olisivatkin muualla. Ja kyllä minä joudun kyyneleitä moneen otteeseen päivän aikana pidättämään. Silmät saa kostumaan pienet vauvojen vaatteet marketissa, vastasyntyneen itku vaatekaupassa ja monet ajatukset pääni sisällä omasta pikkuisestani. Monta kertaa päivässä kyyneleitä silti nieleskelen, mutta en aina jaksa enää itkeäkään. Mutta tämä tunne ahdistaa minua taas tänään niin hirveästi. En jaksa tätä möykkyä lopun ikääni. Onko minun pakko? Eihän siinä ole mitään järkeä, kun eläintarhassa näin pienen pienen vauvan vaunuissaan nukkumassa, niin minulle hän näytti kuolleelta. Niin pikkusiskokin näytti vain nukkuvalta, kun hänen poskeaan silitin. Ja silti hän oli kuollut. Eihän siinä ole järkeä, että minulle nukkuva lapsi näyttää kuolleelta.

Välillä joudun miettimään, että onko pikkusiskoa koskaan ollutkaan. Miten voikaan seitsemän kuukauden todellisuus kadota silmän räpäyksessä. Se mitä seitsemän kuukautta niin kovasti odotettiin hävisi hetkessä. Kuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja silti pikkusisko on ollut. On ollut niin paljon, että täyttää tajuntani kokonaan. On ottanut minut kokonaan omakseen, kietonut pikkusormensa ympärille. Ja hän on vain kasa tuhkaa ja pieni hiustupsu. Minun maailmani.
Suukkoja taas pieni enkeliprinsessani. Yhä olet koko ajan äidin mielessä ja sydämessä. 

Maailman rakkain pieni enkeliprinsessa.

Tarkoitus 21.10.


Möykky rinnan päällä oli taas kasvanut ihan mahdottomaksi. Se purkaantui aikamoisena räkä poskella itkuna, kun kävimme katsomassa miehen pienen veljen hautaa. Siinä haudalla vuodatin kolmen päivän kyyneleet ja vähän enemmänkin. Nojasin miehen olkapäähän hänen veljensä haudalla ja surin omaa kaunista enkeliämme. Se helpotti hetkeksi, mutta tänään on koko päivän ollut taas itku herkässä. Olen ollut taas aallon pohjalla. Ikävä on tänään ollut aivan järkyttävän kova ja ahdistus ihan kamala. Tänään on taas tuntunut että missään ei ole mitään järkeä. Mitä minä täällä enää teen? Mikä ihme on elämäni tarkoitus kun lapseni otettiin minulta pois? Miten ihmeessä minä jaksan tästä eteenpäin? Ja kun pitäisi jaksaa elämän loppuun saakka.

Pieni isoveli kuoli yhden päivän ikäisenä. Mieheni syntyi yksitoista kuukautta veljensä kuoleman jälkeen. Jos hän ei olisi kuollut, miestäni tuskin olisi. Minulla ei olisi omaa rakasta poikaa eikä kaunista taivaanlastani. En osaa ajatella mitä sitten olisi. Ehkä siinä oli pienen veljen elämän ja kuoleman tarkoitus. Että antoikin elämän miehelleni. Olisi sitten antanut enkelillenikin. Ehkä se tarkoitus avautuu vasta vuosien päästä, sillä hetkellä kun se iskee, ei mikään tarkoitus riitä. Nyt en voi uskoa, että kaikella olisi tarkoituksensa. En ymmärrä mitä sillä saavutetaan, että minä en saanut lastani pitää, että hän ei saanut elää tätä elämää. En usko myöskään sanontaan että vain sen verran annetaan mitä jaksaa kantaa ja se mikä ei tapa vahvistaa. Hölynpölyä. Pakkohan se on kantaa. Ei ole muuta mahdollisuutta. Päivät seuraavat toisiaan lapsen kuolemankin jälkeen ja minä siinä mukana. Ei ole vaihtoehtoa. En myöskään halua olla vahvempi ihminen sen kustannuksella että lapseni kuoli. Olisin täysin tyytyväinen tahdottomana heikkona hiirulaisena kunhan vain olisin saanut lapseni pitää. Nämä sanonnat on keksinyt joku jolla ei ole hajuakaan.

Äiti rakastaa sinua kaunis enkelilapsi! Ja toivoo että voisi edes pikkuriikkisen kurkistaa siitä taivaanportista sisään ja nähdä että sinulla on kaikki hyvin.

Etäisyyttä 19.10.


Olen yrittänyt ottaa hieman hajurakoa. Suruun, ikävään ja kaikkeen muuhun pikkusiskoon liittyvään. Hyppäsimme koneeseen ja tulimme miehen vanhempien luokse. Vain huomatakseni että näihin asioihin ei pysty etäisyyttä ottamaan, niitä ei pysty kannoilta karistamaan vaikka mihin menisi. Suru ja ikävä kulkevat mukana minne menenkin enkä pääse niitä pakoon vaikka kuinka yrittäisin. Ja eihän se asiaa mihinkään muuta, pikkusisko on yhä kuollut vaikka menisin maailman ääriin. Ja kun kone nousi kiitotieltä minulta pääsi taas kerran kyyneleet. Tunsin syyllisyyttä kun lähdin ilman pikkusiskoa, jätin enkelini taakseni. Hylkäsin hänet ja jatkoin elämääni niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Siltä minusta tuntui. Että olen huono äiti joka hylkää lapsensa.

Minun on kyllä myönnettävä, että tänään on ollut hyvä päivä. Ensimmäinen päivä, kun en ole itkenyt (vielä). Lähellä se oli, kun kävelimme hautausmaan ohi ja kadulle näin aivan portin vieressä olevan enkelivauvan muistokiven. En silti purskahtanut kyyneliin. Alan ymmärtää mitä tarkoittaa “aika parantaa” ja “suru muuttaa muotoaan”. En kyllä ehkä allekirjoita noita ihan suoraltaan. Ennemminkin ajan kanssa suru tulee niin tutuksi, osaksi omaa olemista niin ettei se enää vie huomiota kaikilta muilta tunteilta. Siihen tottuu. Yhtä lailla kuin sairauden kanssa oppii elämään, surun kanssa voi oppia elämään. Toisaalta nyt “hyvän päivän” jälkeen, tunnen jo suurta tarvetta vetäytyä omiin oloihini ajattelemaan pikkusiskoa. En ole vielä valmis luopumaan tästä pahimmasta surusta. Vielä nyt se tuntuisi siltä kun luopuisin pikkusiskon olemassa olosta. Annan itselleni vielä luvan surra ja itkeä joka päivä.

Kauniita unia pieni enkelini! Äiti rakastaa missä ikinä onkaan sinua sinne missä ikinä oletkaan.

Kukat haudalle 17.10.


Tänään kävin haudalla ensimmäistä kertaa hautajaisten jälkeen. Kukat olivat vielä hautajaisista kauniina,vaikka ajattelin että ne olisivat jo nuupahtaneet pois. Jätin siis hautajaiskukat vielä paikalleen ja laitoin uuden kimpun vaaleanpunaisia ruusuja pikkusiskon pienen kiven viereen. Sekin oli onneksi vielä paikallaan, vaikka ei ole mitenkään hautaan kiinnitetty. Pitäisi alkaa suunnittelemaan pysyvää kiveä, menee varmasti kevääseen ennen kuin se saadaan paikalleen. Istutin kanervat ja sytytin uudet kynttilät. Siellä seisoin vesisateessa ja ajattelin pikkusiskoa. Ajattelin elämää ja kuinka haurasta se on. Ajattelin mitä kaikkea olisin valmis tekemään että saisin pikkusiskon tänne meidän luoksemme ja sitä kuinka sille en kuitenkaan mitään voi. Ajattelin sitä miten epäreilua tämä elämä on. Miksi ensin annetaan ja sitten otetaan varoittamatta pois? Taas otin haudasta kuvan, otankohan siitä kuvan aina kun siellä käyn? Näin pikkusisko kasvaa, näin hän muuttuu ajan mukana. Kotona otin pikkusiskon kuvan hyllystä käteeni ja silitin kauniin lapseni poskea. Hiustupsua koskin varovasti, muuta pikkusiskosta ei enää ole. Voi kuinka syli tuntuu taas tyhjälle ja on kamala ikävä.

Iso rutistus äidin kulta.

Suru 16.10.


Minä en tiedä mitä tästä surusta pitäisi ajatella. Se tuntuu päivä päivältä tutummalle, hetki hetkeltä hieman enemmän omalle. Ehkä hyvä niin koska se on tainnut tulla jäädäkseen. Välillä tuntuu jo että alkaa pikkuhiljaa turtua tähän surullisena olemiseen. Painava möykky rinnan päällä on kuin kotonaan, en pysty oikein enää ajatellakkaan millaista olisi olla ilman tuota möykkyä. Siitä on tullut osa minua. Sillä lailla pikkusisko pysyy mukanani koko ajan. Toki olisin halunnut pitää pikkuiseni luonani hieman iloisemmissa merkeissä, muunlaisena kuin tummana möykkynä. Välillä möykky kyllä kasvaa liian tummaksi ja painavaksi, silloin kunnon itku auttaa. Se puhdistaa hieman. Välillä tekee todella hyvää itkeä. Onkohan se korvannut naurun elämässäni? Sellaisen oikean, sydämestä tulevan naurun, ei sitä tyhjää kuminaa mitä nyt nauran.

Miehen tapa käsitellä suruaan on minun silmissäni kovin miehistä. Hän hakkaa halkoja ja pyöräilee 50 kilometriä päivässä. Silti haluaisin että hän välillä puhuisi minulle. Mitä hän miettii pikkusiskosta? Millä lailla hän ikävöi? En koskaan unohda mieheni ilmettä ja itkua, kun pikkusisko syntyi. Se hetki kun hän saapui tähän maailmaan ja mies todella tajusi vatsassani olleen kuolleen vauvan. Siinä tämä lapsi tuli hänelle todelliseksi. Se, että tämä lapsi ei tullutkaan jäädäkseen. Tiedän, että hänkin suree, vaikkakin sillä omalla miehekkäällä tavallaan. Ja kyllä hän minua lohduttaa kun sitä kaipaan. Hän on hyvä mies ja minulle rakas. Hän suunnittelee tatuoivansa pikkusiskon pienet jalan ja käden jäljet kehoonsa, sillä tavalla kantavansa enkeliämme mukanaan lopun elämäänsä.

Lapsen surusta en osaa sanoa. Ehkä poikaa enemmänkin huolettaa äidin outo käytös? Kyllä hän pienestä siskostaan kyselee. Ja ne onkin ne vaikeimmat kysymykset. Mutta samalla taas aidoimmat, ne mitkä pistävät miettimään elämää ja kuolemaa. Monet tuttavat sanovatkin, että no onneksi sinulla on kuitenkin poika. Tiedänhän minä, olen hänestä hyvin kiitollinen. Mutta aina se ei riitä. Poika ei ole pikkusisko. Tämä on pikkusiskon suru, sillä ei ole mitään tekemistä pojan kanssa. Toki arkea on pakko pyörittää, aamulla sängystä on noustava ylös. Aina vaan en haluaisi, en edes pojan takia. Haluaisin välillä olla ihan pikkusiskon oma, enkä välittää kenestäkään muusta. En edes elävästä lapsestani. Kuullostaa hurjalta, sitä on vaikea itsekään ymmärtää, miten paljon tämä suru ja pikkusiskon menetys syö sisintäni, miten paljon se on muuttanut minua ihmisenä.
Toisaalta taas pojan olemassaolon tärkeys korostuu. Edelleen käyn useamman kerran illan aikana tarkastamassa, että poika nukkuessaan hengittää. Neuvolassa rokotus sai nelivuotiaan itkemään, äitinsä itki huomattavasti kovemmin, koska ei kestänyt lapsensa hätää. Pieni haava otsassa riehumisleikin jälkeen sai äidin lähes hysterian partaalle. Menetyksen pelko varjostaa tätäkin. Mitäköhän tästä elämästä enää tulee? Löytyykö sille vielä merkitys?
Ajatus uudesta vauvasta alkaa lähennellä pakkomiellettä. Soitin jo lapsettomuusklinikallekin ja kyselin hoitojen uusimisesta. Mutta kun niissäkään ei meillä ole mitään takeita. Miksi ihmeessä minun pitää olla tällainen maho paska, joka ei saa niinkään simppeliä ja luonnollista asiaa kuin lasta tehtyä omin avuin? Toki sanoivat klinikalta että tämä “asia” pitää käsitellä ensin, pikkusiskon kuolema. Ja pitää odottaa tulokset pikkusiskon kuolinsyystä. Sitten voimme taas kerran yrittää, aloittaa hoitorumban alusta. Mitä jos sanovat että me emme enää voi edes yrittää? Sitten ei ole edes sitä pientä toivon kipinää, edes ajatusta uudesta lapsesta, pienestä pähkinästä. Tulisiko se katkeruus uuden vauvan myötä vahvempana? Viha siitä että emme saaneet juuri pikkusiskoa täällä pitää? Silti olen päähäni iskostanut ajatuksen, että mikään muu ei tuo valoa tähän minun elämääni kuin pieni pähkinälapsi.
Voi rakas tytön tyllerö mihin soppaan äitisi saatoit. Suukkoja tuhat sinne pilvenreunalle!

Olemassa 14.10.


Halusin käydä kirkossa kuuntelemassa kun jumalanpalveluksessa lukivat kaikkien viime viikolla hautaan siunattujen nimet. Ääneen sanottiin kuolleiden nimet ja ikä. 87 vuoden iässä, 79 vuoden iässä, 70 vuoden iässä. Pikkusisko pienenä vauvana. Minun enkelini ei ollut minkään ikäinen. Syntymätön. Mutta tuntui hyvälle kuulla hänen nimensä. Kyllä hän oli oikea ihminen, kovasti rakastettu. Ja olemassa koska hänet mainittiin. Ja koska minä tiedän, että hän oli kovasti olemassa. En voisi mitään olematonta näin kovasti rakastaa ja ikävöidä.

Voi rakas enkeli minkä äidillesi teit kun pois lähdit. Tuhat suukkoa rakas taivaanlapsi!

Viha ja katkeruus 13.10.


Olen saanut uudet matkakumppanit elämääni, vihan ja katkeruuden. Näitä en olisi seurakseni halunnut, eivät sovi luonteeseeni. Se tunne, että en pysty iloitsemaan muiden onnesta, on ihan kamala. Inhoan itseäni sen takia. Taas eilen katselin hulluilla päivillä pömppömahaisen äidin ostavan vauvatavaraa, ja ainoa ajatukseni oli että hölmö, mitä nyt jo niitä ostelet, ethän vielä edes tiedä tuleeko vauva kotiin. Luin lehdestä Vappu Pimiän saaneen 10 pisteen tytön. Olin jo ehtinyt miettiä että joko sekin tarina päättyi huonosti, laskettu aika kun taisi olla jo syyskuun lopulla. Minun tytöstäni on jäljellä vain kasa tuhkaa maan alla ja pienen pieni hiustupsu, minun kallein aarteeni. Olen niin katkera ja niin vihainen maailmalle tästä lopputuloksesta. Minäkin haluan 10 pisteen vauvan jonka saan tuoda kotiin asti ja jonka näen kasvavan.

Tästä taitaa tulla huono päivä, olen todella surullinen. Kaikki itkettää ja kaikki ajatukset ovat pikkusiskossa. Ikävä tuntuu ihan kestämättömälle. Eilen oli parempi päivä, ehkä niitäkin alkaa pikkuhiljaa tulemaan. Vai onko se sitä että katkeruus ja viha nostavat päätään ja en ehdi surra joka minuutti koska kadehdin vain muita ja muiden onnea? Ehkä tämä elämä alkaisi tästä sujumaan kun vauvoja ei syntyisi muillekkaan.  Ei ainakaan ennen meitä, jos me sattuisimme vielä joskus pienen ihmeen kokemaan ja kotiin saamaan. Tämä meidän pieni ihmeemme kun jätti leikin täällä kesken ja lähti sinne taivaan leikkikentille. Etpä olisi lähtenyt, niin olisin tahtonut sinut täällä pitää.

Kävin viime viikolla juttelemassa psykologille. Kävimme tapahtumaa läpi, hetki hetkeltä, alusta asti, jokaista pientä hetkeä ja ajatusta. Taas kerran. Päässäni olen niitä pyöritellyt satoja kertoja. Mutta teki hyvää sanoa ne ajatukset ja asiat ääneen. Ja se teki hyvää että joku sanoi että ajatukseni ja mietteeni ovat normaaleja. En ole sekoamassa enkä ole hullu, minä vain suren. Kunpa tähän suruun olisi joku oikotie, joku ihmelääke. En minä halua pikkusiskoa ikinä unohtaa enkä häntä hetkeäkään kadu, mutta jos voisin joskus ajatella häntä ilman että kaikki ympäriltä romahtaa. Voisin iloita siitä että edes hetken sain tuntea tämän pienen elämän ihmeen kohdussani? Vielä toistaiseksi nyt kuitenkin vain suren, olen vihainen maailmalle ja katkera ja kateellinen kaikille joiden odotus päättyy hyvin. Ja niille jotka tulevat raskaaksi helposti, kun itse haluavat.
Suukkoja enkelini, äiti rakastaa aina ja on onnellinen siitä että kävit täällä luonamme edes sen pienen hetken verran.

Uurnan lasku 11.10.


Tänään laskimme uurnan hautaan. Haimme uurnan krematoriosta, en ollut uurnaa aiemmin nähnyt, äitini oli sen valinnut. Kaunis uurna enkelin kuva kyljessä. Kukatkin olivat siunaustilaisuudesta säilyneet kauniina. Niin minä nostin viimeisen kerran syliini sen mitä pikkusiskosta oli jäljellä, kasa tuhkaa ja kannoin uurnan ja siellä pikkusiskon sydämeni alla viimeisen kerran. Niin kamalaa tuhlausta, heittää pienen tytön elämä näin hukkaan. Uurnan kanssa kävelimme tien toiselle puolelle hautausmaalle, siellä haudassa oli jo paikka valmiina pikkusiskolle, kuoppa maassa. Haudan vieressä kasa multaa ja lapio pystyssä, sekä hautausmaan vahtimestari mustassa puvussaan. Niin minä sain pienokaiseni laskea lepoon, maan sisään pimeään kuoppaan. Vaaleanpunaisen ruusun laitoin uurnan päälle. Sanoimme vuorollamme hyvästit ja sitten isä peitti lapsensa maan sisään. Minusta ei tuntunut niin pahalle kun olisin odottanut, ehkä siksi että pikkusisko ei enää ollut siinä. Arkun laittaminen hautaan olisi ollut varmasti paljon vaikeampaa. Kyllähän nytkin itkin, mutta tiesin että en haudannut enää kaunista lastani niinkuin minä hänet muistan. Nyt tein itselleni paikan mihin voin mennä häntä muistamaan. Vaikka sitä pelkoa ei ole etten muuten muistaisi, vaalin jokaista pientä muistoa mikä häneen liittyy, jokaista pientä hetkeä. Järjestimme kukkaset kauniisti haudalle, sytytimme kynttilät. Pyysin että omat isovanhempani katsovat enkelini perään, pitävät hänestä huolen niinkuin minä olisin tahtonut. Nyt olen tehnyt pikkuiselleni kaiken mitä voin.

Suukkoja enkelini!

Elämä pikkusiskon jälkeen 10.10.


En vieläkään osaa oikein kunnolla ymmärtää, että tämä on nyt sitä, minun elämääni pikkusiskon jälkeen. Ei minun elämääni pikkusiskon kanssa, vaan hänen jälkeensä. Pikkusiskosta ei tullutkaan osaa elämääni niinkuin minä olin sen ajatellut. Hänestä tuli kaunis, kipeä muisto. Ja tämä elämä ei tunnu omalle ollenkaan. Ennen aina oli jokin juttu mitä odottaa, joku minkä takia huominen tuntui jännittävälle. Nyt välillä koko elämän tarkoitus tuntuu olevan hukassa, mitä minulla on odotettavaa huomisessa? Mikä on se asia joka saa minut aamuisin ylös nousemaan? Nyt tuntuu, että ei ole mitään. Menen vain päivien läpi ilman sen kummempaa tarkoitusta. Olen ilman mitään merkitystä.

Tänään kaupassa minulle tuli kovin epärealistinen olo, kun katsoin kärryn pohjalle ostoksiani. Pojalle ostin kurarukkaset ja pikkusiskolle hautakynttilöitä ja hautalyhdyn. Ostoksia lapsilleni, rakkaimilleni, kovin erilaisia.  Mutta niinhän ovat lapsenikin. Toisen saan peitellä sänkyyn iltaisin, toiselle lähetän lentosuukon pilvenreunalle ja toivon että se menee perille. Minua niin harmittaa että hekään eivät saaneet toisistaan enempää. Poika tapasi mahan läpi jutella pikkusiskolle, suukotti mahaa ja lauloi lauluja. Ja häntä nauratti kun pikkusisko sai koko mahan heilumaan. Ja minuakin nauratti. On minulla jotain muistoja heistä yhdessä, sisaruksista. Ja valokuva missä isoveli seisoo pienen arkun vieressä. Veli ja sisko yhdessä ainoan kerran.

Suukkoja enkelille tähtitaivaalle. Isoveli saa suukkonsa täällä. Äiti rakastaa molempia. Ja ikävöi enkeliään ihan yhtä kovasti kun eilenkin.

Hautajaiset 7.10.


6.9. pikkusisko kuoli ja syntyi. Ja tasan kuukautta myöhemmin minä hautasin hänet. Tai oikeastaan sanoimme jäähyväiset. Uurna lasketaan hautaan vasta ensi viikolla. Olin jännittänyt siunaustilaisuutta hurjasti etukäteen. Pelännyt miten päivästä selviäisin, romahtaisinko ihan kokonaan. Selvisinhän minä, vaikka kyllä päivä oli yksi elämäni raskaimmista. Tuntui, kuin olisin sivusta katsonut jonkun muun elämää, enhän minä voi joutua lastani hautaamaan.

Aamulla paistoi aurinko. Pikkusisko oli järjestänyt kauniin ilman juhlapäiväkseen. Hain aamulla tilaamani kukkaset. Kaunista ja herkkää pienen tytön hautajaisiin. Juuri sitähän se oli, pieni sydämen muotoinen kukka-asetelma, vaaleanpunaisia ruusuja ja valkoista kallaa. Muuta en pysty tyttärelleni enää antamaan. Olin päättänyt että mustaa en päälleni laita, tämä on pienen tytön ainoa juhla, eikä sen pidä olla synkkä. Totuus oli kuitenkin toinen kun  mikään muu kuin musta mekko ei raskauskiloilta mahtunut päälle. Mustaa se siis oli. Mutta musta oli mielikin, kun kappelin ovenraosta näin pienen tutun arkun. Pienen arkun jonka olin kantanut patologianlaitokselta portaat ylös hautaustoimiston autoon. Pikkusisko ihan yksinään odotti meitä, perhettään. Laitoimme miehen kanssa tuolit aivan arkun viereen, että pystyin kädelläni arkkua silittämään. Sen lähemmäs en enää pikkusiskoa pääsisi.

“Katoavaisuudessa kylvetään. Katoamattomuudessa herätetään. Jeesus Kristus on ylösnousemus ja elämä.” sanoi pappi ja piirsi hiekasta ristin pienen arkun kanteen. Sama pappi joka oli meidät vihkinyt ja esikoispoikamme kastanut siunasi nyt kuopuksemme hautaan. Se oli vaikeaa. Mieleni teki putsata hiekka pois arkulta, älkää tahratko pikkuistani, älkää liatko enkelini kehtoa. Lopuksi ystävä lauloi Lapinäidin kehtolaulun. Ja se oli niin kaunis. Kauniimmin ei olisi voinut pikkusiskon juhla päättyä. Tiedän että hän nyt nukkuu rauhassa. Minun oli niin vaikea lähteä kappelista, tilaisuuden jälkeen istuin vielä puoli tuntia pikkusiskon rinnalla. Silitin pientä arkkua ja sanoin uudestaan ja uudestaan, että kyllä äiti rakastaa, rakastaa maailman loppuun saakka. Rakastaa niin paljon että se repii ihan palasiksi kun en enkeliäni kotiin saanut. Miksi en saanut tytärtäni täällä pitää? Miksi? Miksi? Miksi?
Illalla oli aivan mahtava auringonlasku. Pikkusisko meille vilkutti ja sanoi hyvästinsä. Istuin ulkona terassilla ja katsoin katoavaa aurinkoa. Pikkusiskoa valumassa ulottumattomiin. Yritin kovasti tuntea pikkusiskon kosketuksen iltatuulessa, kuten monissa runoissa ja lauluissa sanotaan. Yritin todella kovasti, mutta vielä en tuntenut. Ehkä senkin aika tulee vielä että hän minua kutittelee auringon laskiessa. Että tunnen hänen pienet sormensa omissani. Voi kun saisinkin sen tuntea.
Tänään kävimme kävelyllä hautausmaalla. Katsomassa vanhaa sukuhautaa, minne pikkusiskokin pääsee perheen pariin. Vanhaa kallellaan olevaa hautakiveä, jota koristaa neljän pikkupojan nimet viime vuosisadan vaihteesta. Pikkusiskolla on siellä leikkikavereita, neljä pientä poikaa. Mutta kyllä pikkusisko on sen verran topakka täti että pitää pojat kurissa. Ainakin pienet potkut jotka tunsin kylkiluissani olivat kipakoita. Ja liikkeessä hän oli jatkuvasti. Siksi tiedänkin niin tarkalleen, koska pikkusisko sai siipensä. Hän ei juurikaan lepäillyt vaan touhusi jatkuvasti. Ahkera pieni tyttö. Kävelimme kappelin ohi ja mieleni olisi niin tehnyt hakea pikkusisko kotiin. Huomisen jälkeen häntä ei ole enää ollenkaan, huomenna hänen kauniit kuorensa tuhkataan. Nyt, vielä hetken kaunis posliininukkeni makaa siellä jossain vaaleanpunaisen peiton alla, vaaleanpunainen pupu mukanaan ja äidin laittama ruusu kainalossa.
Miehen isä antoi tänään meille lahjan. Hän oli itse tehnyt pikkusiskolle omin käsin marmorista pienen sydämenmuotoisen hautakiven. Enkelinä syntynyt 6.9.2012. Sen täydellisempää ei voisi ollakkaan. Isoisä rakkaudella tehnyt pojantyttärelleen saman minkä monta vuosikymmentä sitten teki omalle esikoispojalleen. Ainoan asian minkä hän sai enkelillemme tehdä.
Tiedäthän enkelini että äiti ei tule ikinä sinua unohtamaan? Ja että äiti ei tiennyt näin paljon rakkautta olevan edes olemassa. Suukkoja rakas, äidillä on taas ihan kamalan kova ikävä.

Ensimmäinen kuukausi 5.10.


Huomenna siitä on tasan kuukausi kun pikkusisko kuoli. Tasan kuukausi siitä kun hän syntyi, kaunis kuopukseni. Ja huomenna joudun hänet hautaamaan. Jännitän huomista ihan suunnattomasti. Miten tulen tuosta päivästä selviämään? Miten tulen selviämään elämästä sen jälkeen? Kun joku voisi minulle kristallipallosta vilauttaa missä olen itseni kanssa viiden vuoden päästä… Tai vuoden päästä. Opinko elämään sen kanssa, että pikkusisko otettiin minulta pois? Helpottaako tämä ahdistus, vai sanotaanko niin vaan jotta en joutuisi ihan epätoivoon? Jos elämällä on enemmänkin tällaisia yllätyksiä hihassaan, taitaa olla parempi ettei sitä kristallipalloa ole. Tämä on ollut elämäni pisin ja lyhyin kuukausi. Se oli kuin eilen kun tunsin pikkusiskon saaneen siipensä, kipakoiden potkujen vaienneen. Onko siitä tosiaan jo kuukausi? Toisaalta taas tuntuu, etten enää edes muista millaista oli olla ihan ehdoitta onnellinen, ilman tätä jatkuvaa puristavaa tunnetta rinnassa. Tarinan toisenlaisessa lopussa pikkusisko varmasti vielä odottelisi kohdussa elämänsä alkua sen ulkopuolella. Tai ehkä hän olisi jo syntynyt? Nyt vain toivon että selviän huomisesta ja saan saatettua kauniin tyttäreni kunnialla viimeiselle matkalleen. Ikävä ja kaipaus on ihan mieletön.

Suukkoja rakas, huomenna on sinun päiväsi!

Leima 3.10.


Välillä tuntuu, että olisi helpompaa kun otsassani olisi isolla tatuointi “kuolleen lapsen äiti”, ihmiset tietäisivät jättää minut rauhaan, eikä luulla että olen normaali, että olen niinkuin kaikki muutkin. En ole normaali enkä niinkuin muutkin, olen kuolleen lapsen äiti. Vauvani syntyi enkelinä. Ehkä muiden mielestä ulospäin näytän normaalille, mitä nyt mustat renkaat silmien ympärillä ehkä kertovat vähäisestä unenmäärästä. Itsestäni tuntuu, että haisen ihan kuolemalta. Että kaikki minussa kertoo minun olevan kuolleen lapsen äiti. Huono äiti, koska en pystynyt vauvaani pitämään hengissä. Pallomahoille minun tekisi mieleni huutaa, että voi sinunkin vauvasi kuolla. Suomessakin vauvat välillä kuolevat ja joskus ihan ilman syytä. Pelotella heitä ja ravistella ne vaaleanpunaiset lasit pois heidän silmiltään. Kaikki ei aina pääty hyvin.

Olen tahtomattani joutunut mukaan ihan uuteen ihmisryhmään. Kuolleiden lasten vanhempien ryhmään. Tässä ryhmässä tunnen olevani normaali ja kuuluvani joukkoon. Koen vertaistuen hirveän tärkeäksi. Kukaan muu ei voi tätä ymmärtää kuin saman kokenut. Ryhmässä tunnen olevani vahvempi, ikäänkuin yhteisrintamassa pienten enkelien vanhemmat voisivat paremmin tätä surua vastaan taistella. Ja tavallaan se varmaan onkin niin, yhdessä suru on ehkä helpompi kohdata. Olen taas vaihteeksi aivan pohjalla, en voi ymmärtää miten pystyn tämän taakan loppuikäni kantamaan. Tämä taakka tuntuu niin kohtuuttomalle. Tuntuu, etten pääsen tämän asian kanssa ollenkaan eteenpäin. Aallonpohjat ovat ihan yhtä jyrkkiä ja syviä kun ne olivat ensimmäiselläkin viikolla. Ikäväni on aivan yhtä voimakas kun se oli eilenkin. Ei ole minkäänlaista haikeutta, on vain viiltävän kipeää surua ja armotonta ikävää. Pikkusisko on ja pysyy kuolleena, hänestä ei tule sitä kaunista pikkutyttöä jonka kuvittelin perheemme jäseneksi. Hänestä tulikin oma enkelimme.

Puhuin ystäväni kanssa uskosta tänään. Totesin jälleen, kuinka helppoa se olisi kun pystyisi uskomaan että pikkusiskosta pidetään huoli taivaankodissa. Että taivaankoti on todellinen. Eihän se surua pois veisi, mutta ehkä se olisi helpompi hyväksyä kun pystyisi uskomaan että kyllä me tapaamme vielä. Kyllä ehdin vielä oppia enkelini tuntemaan. Nyt en voi kun toivoa. Toivoa että tapaan pikkuiseni vielä uudellen ja tällä kertaa saisin oppia hänet kokonaan tuntemaan.
Suukkoja äidiltä kulta, äiti rakastaa niin paljon että sattuu.

Lokakuu 1.10.


Tätäkö  tämä arki nyt on? Kummituksena istun eri ihmisten olohuoneen nurkissa, kuka minua nyt milloinkin ehtii “viihdyttää”. Etten vain joudu olemaan yksin. Toisaalta se on kovin raskastakin, olla seurassa koko ajan. Pitää reipasta  naamaa yllä, vaikka olo on kaikkea muuta kuin reipas.  Jotenkin minut vielä tekee tänään erityisen surulliseksi se, että tänään alkoi Lokakuu. Lokakuussa minun oli tarkoitus iloita uutta elämää. Nyt minulla ei totta tosiaan ole mitään syytä juhlaan. Tilasin kukat lauantain hautajaisiin, onhan siinäkin “juhlat”. Kaunista ja herkkää pienen tytön hautajaisiin, kirjoitti kukkakaupan pitäjä lapulleen. Hautajaiset ovat nyt alkaneet pelottaa minua. Lähinnä ehkä siksi, että sitten tämä on ohi. Sitten pikkusiskoa ei enää ole ollenkaan. Ja sitten minun pitää jotenkin jatkaa tästä eteenpäin. Ikäänkuin hautajaisiin asti saisin surra, ja sitten minun olisi “päästävä siitä yli”. Ja tiedän ettei tästä yli päästä, mutta ei kai näin nopeasti voi tällaisen asian kanssa oppia elämäänkään?

Välillä mietin olenko oikeutettu tällaiseen suruun? Toiset menettävät lapsen, josta heillä on jo yhteisiä muistoja. Yhteistä elämää kohdun ulkopuolella. Miksi minä suren näin kamalasti jotain, mitä ei ollutkaan? Onko minulla siihen oikeus? Silti en surulleni voi yhtään mitään. Suren sitä mitä meillä olisi ollut ja nyt ei tulekaan. Suren sitä että pikkusisko ei saanut tätä elämää, johon olisin hänet niin halunnut. Suren sitä että en nähnyt mitä hänestä olisi tullut. Suren sitä, että esikoisellani ei ole sisarusta. Suren sitä, että menetin niin kovasti odottamani pienen rakkaan tyttären. Sitä että en voi pukea tytärtäni pieniin kauniisiin mekkoihin. Suren niin kovasti että pikkuisestani tuli enkeli ennenkuin hänet edes tapasin.

Mutta äiti niin kovasti rakastaa sinua enkeli!

Syntymäpäivä 30.9.


Tänään juhlittiin perhepiirissä esikoisen syntymäpäivää. En päässyt ollenkaan juhlatunnelmaan, mietin vain kuinka en koskaan saa kuopukseni syntymäpäivää näin viettää. Tyttäreni ei koskaan kasva, ei koskaan vanhene. Päässäni kävin läpi esikoisen syntymää, kuinka erilainen se oli verrattuna pienen enkelini syntymään. Silloin sain pienen kitisevän käärön rinnalleni. Sydän oli äitiyden onnea täynnä. Tämä toinen kokemus oli kovin erilainen. Sitä luopumisen tuskaa on mahdoton laittaa sanoiksi. En uskonut että sellaista tunnetta on edes olemassa. Se tyhjyyden tunne ja valtaisa kolo minkä se sieluun on jättänyt. Miten minusta tuntuu, että olen täysin eri ihminen kun vielä kuukausi sitten. Minussa ei ole mitään samaa, kuin siinä ihmisessä joka valtava maha pystyssä innoissaan odotti tyttärensä syntymää, ihanaa pikkusiskoa esikoiselle. Jotenkin se usko tulevaisuuteen on nyt kadonnut kokonaan, löytyyköhän sitä enää koskaan?
En ole uskonnollinen ihminen, mutta tänään olin pojan kanssa Mikkelinpäivän perhemessussa. Sytytin enkelilleni kynttilän ja laitoin hiljaisen rukouspyynnön tyttäreni puolesta. Jotenkin kirkon ilmapiiri rauhoitti, mutta samalla se teki myös todella surulliseksi ja nosti ikävän pintaan. Ja minua kovasti harmitti, kun puheessaan pappi sanoi ettei ihmisistä tule kuoleman jälkeen enkeleitä, että enkelit ovat oma joukkonsa. Kyllä minun pikkuiseni on nyt meidän oma enkelimme, pojan oma suojelusenkeli.

Painajaiset ovat nyt löytäneet tiensä uniini. Nyt olen jo muutamana yönä nähnyt samaa unta, kuinka synnytän kuolleen vauvan, lapsi on aina ollut poika. Poika on viety jääkaappiin kylmenemään, ennen kuin olen saanut hänet syliini. Tiedän että koko ajan pyörittelen mielessäni katumustani, kun en lämmintä lastani halunnut sylitellä. Kadun sitä niin paljon, varmasti lopun ikääni.

Ethän enkelini pahoittanut mieltäsi? Tänään sytytin kynttilän lämmittämään sinua, tunnethan sen lämmön?Äiti rakastaa sinua sinne tähtien taakse!

Yksin 28.9.


Tänään olen niin yksin. Yksinäinen. Ensimmäistä kertaa. Pieniä hetkiä toki olen ollut aiemminkin, mutta nyt olen kotini vankina odottamassa uuden pesukoneen toimitusta. Ja voi kuinka voikaan ahdistaa. En tiedä mitä minun kuuluisi tehdä? Mitä minun kuuluisi ajatella? Ei minun pitänyt tänne yksin jäädä, minun piti hoitaa uutta vauvaa, kun muut menevät töihin ja päiväkotiin. Olla vauvan kanssa äitiyslomalla. Ei yksin. Osallistua vauvajuttuihin aamupäivisin. Ihmetellä mihin aika menee ja kuinka aika ei meinaa riittää kodin hoitamiseen, vaikka kotona olenkin. Jaksaa huonosti nukuttujen öiden jälkeen ihan vain sen voimalla kun katsoisin pientä tytärtäni. Nyt en meinaa jaksaa unettomien öiden jälkeen, tuntuu että millään ei ole merkitystä. Välillä edes poika ei saa hymyä huulilleni. Menen eteenpäin minuutti kerrallaan enkä ajattele tulevaa. Katson enkelini kuvia, kuuntelen synkkiä lauluja, itken ja ikävöin. Ja kadun päivä päivältä enemmän etten pitänyt enkeliäni kauemmin sylissäni kun hän oli vielä lämmin, sitä en pysty ikinä muuttamaan.

Terveydenhoitaja soitti taas neuvolasta ja kyseli vointiani. Minusta on kuitenkin mukava, että minusta vielä huolehditaan, vaikka vauvaa ei tullutkaan. Kysyy, muistanko syödä ja kuinka yöt sujuvat. Jotenkin aina tulee silti vastattua että kyllä se tästä, päivä kerrallaan. Vaikka se ei ole ollenkaan niin. Mikään ei suju. Mikään ei huvita ja pilven takaa kurkkiva aurinko ei mieltäni lämmitä.

Minulla on taas ihan mahdoton ikävä pientä enkeliäni. Välillä tuntuu, että en ihan oikeasti pysty hengittämään. Mitä minä olen tehnyt, että tämän joudun kokemaan? Tahdon vain tyttäreni kotiin. Miksi muut saavat mutta minä en? Kyllä minä lastani rakastan ja hyvin hoitaisin. Ja kyllähän sinä enkelini sen tiedät? Suukkoja äidiltä.

Vertaistuki 27.9.


Eilen  kävimme vertaistukiryhmän kokouksessa. Se oli todella positiivinen kokemus, näin omin silmin että tämän maailman kauheimman asian kanssa voi ja pystyy jatkamaan elämää. Illalla mieleni oli todella positiivinen. Aamu pyyhkäisi sen tosin taas pois ja ikävä iski nyrkillä kasvoihin heti kun silmät aukaisin. Kauppakeskus pursusi pallomasuja ja pieniä vastasyntyneitä. Isommat vauvat eivät niinkään häiritse, mutta raskaana olevat ja pienen pienet uudet nyytit saavat pään täyteen katkeria ajatuksia. Minä en sitä saa, pientä uutta nyyttiäni kotiin. Sen sijaan joudun hänet hautaamaan. Kuopukseni, enkelini. Hänen kuuluisi vielä potkia kylkiluitani kipeästi, köllötellä kohdussani.

Se minua pelottaa, että monet vertaistukiryhmässä sanoivat, että uusi lapsi oli se, mikä heidät lopulta suosta nosti. Mitä jos minä en sitä koskaan saa? Se voi hyvinkin olla se todennäköisin vaihtoehto. Mikä minut sitten tästä vie eteenpäin? En minä näin voi jatkaa ikuisesti. En minä tällaista surua jaksa kantaa koko loppuelämääni. Koska se suru muuttaa muotonsa? Koska tämä helpottaa?

Tänään sain vihdoin valittua musiikin hautajaisiin, ensimmäiseksi virreksi tulee Suojelusenkeli ja lopuksi Lapinäidin kehtolaulu. Että enkelini saa rauhassa nukkua. Ja tietää että äiti aina tuudittaa. Ihan aina.

Suukkoja rakas, äidillä on taas niin kamala ikävä.

Pieni toivon pilkahdus 25.9.


Tänään illalla tunsin ensimmäisen pienen toivon pilkahduksen että ehkä joskus pystyn taas hengittämään vapaammin.Vielä se hetki ei ole,mutta kyllä se päivä vielä tulee. Katsoessani pientä poikaani, juuri nukahtamaisillaan puristaen muovista dinosaurusta toisessa kädessään ja Ti-Ti nallea toisessa kainalossaan hän unen rajamailla kuiskaa mamma, mä lakastan sua tosi huljasti. Toki saan pientä enkeliäni surra ja ikävöidä ja niin teen varmasti lopun ikääni, mutta pitää minun muistaa myös iloita tästä ihmeestä joka on täällä meidän kanssamme. Poikaa rakastan enemmän kuin mitään tässä maailmassa ja pikkusiskoa sinne tähtien taakse. Kyllä minulta rakkautta riittää. Vaikka nyt tällä hetkellä vielä suru ja ikävä täyttävät päiväni, tiedän että se hetki tulee kun pystyn taas vapaammin iloitsemaan ja olemaan oma itseni. Eilinen vierailu patologian laitoksella teki pikkusiskon kuolemasta todellisen. Hän on oikeasti olemassa. Hän on kuollut. Hän ei ole enää täällä.

Suukkoja enkelille, äidillä on niin kova ikävä

Hyvästit 24.9.


Tänään näin pienen enkelini viimeistä kertaa. Hän oli kuin pieni nukke, joka nukkui sängyssään vaaleanpunaisen peiton alla. Pienempi kuin muistinkaan. Syliin en uskaltanut ottaa, mutta silitin poskea ja otin pienestä kädestä kiinni, pienestä kylmenneestä kädestä. Kauniimpi kuin muistinkaan oli pieni posliininukkeni. Polvillani itkin pienen arkun ääressä, sanoin hyvästini pienelle tyttärelleni. Kerroin että äiti aina rakastaa eikä tule koskaan unohtamaan. Ja jotenkin minusta tuntuu, että kyllä hän sen tietää. Hän näytti rauhalliselta ja onnelliselta. Vaaleanpunaisen ruusun laitoin vielä oman ruusuni kainaloon. Omani oli kauniimpi kuin kukka. Hautajaisissa pidämme arkun kiinni. Annetaan rakkaamme nyt levätä rauhassa. Hyvästien jälkeen sain pikkuiseni syliini viimeisen kerran kun kannoin pienen arkun hautaustoimiston autoon. Olen todella onnellinen että rohkaisin mieleni ja kävin enkelini hyvästelemässä.

Olet kaunis enkelini, äiti rakastaa sinua tänään enemmän kuin koskaan. Nuku rauhassa.

Ikävä 23.9.

Tästä blogista on tullut minulle tärkeä pakopaikka. Odotan tätä hetkeä, että saan rauhassa yksin istua ja purkaa mieltäni juuri sen verran ja niin kuin minusta hyvälle tuntuu. Selvittää päivän aikana päähäni kertyneet ajatukset. Miten voikaan yksi ainoa ajatus vallata koko mielen? Miten ikävä hyökkää kimppuun juuri sillä sekunnilla kun silmät aamulla (aamuyöllä) aukeavat, eikä jätä hetkeksikään rauhaan? Minusta ihan toden totta tuntuu, että tämä ikävä vain voimistuu päivien myötä. Olen ihan hukassa kun ajattelen tulevaisuutta. En minä tällaista tulevaisuutta halunnut. Halusin sen, missä minulla on kaksi kaunista lasta joita voisin joka päivä sylitellä ja suukotella. Kyllähän minulla nytkin on kaksi kaunista lasta, suukottamaan vain en pysty kuin toista. Ja pikkusisko oli niin kaunis, en saa tarpeekseni hänen kuvastaan. Pieni, kaunis nukkuva lapseni. Minua niin surettaa että en koskaan nähnyt pikkuistani silmät auki. Kunpa olisin edes pienen hetken saanut. Onneksi minulla on edes tämä yksi kuva, josta voin rakastani ihailla.
Välillä tuntuu, että itsestänikin on tullut itselleni vieras. Kuka on tämä eloton olento joka pyörii kotonamme?En minä ole tällainen, suru on vain niin totaalisesti ottanut vallan etten edes itseäni tunne. Miksi meiltä piti kuolla lapsi? Miksi minusta piti tulla kuolleen lapsen äiti? En minä tahdo tällaista taakkaa loppuikääni kantaa. Tahdon oman elämäni takaisin. Tahdon pikkusiskon vielä muutamaksi viikoksi takaisin kohdun suojaan ja sitten tänne meidän syliimme. Tällä kertaa en taida saada mitä tahdon. Minulla on niin kamala ikävä.

Nuku hyvin rakas tänäkin yönä, äiti ajattelee ja ikävöi sinua

Epätoivo 22.9.


Miten ihmeessä jaksan päivästä toiseen tämän repivän surun kanssa? Tuntuu, että paniikki valtaa mieleni, miten pystyn tämän tunteen kanssa jatkamaan elämääni? Palaamaan töihin? Todellisuus on tosiaan rävähtänyt päin naamaani ja kaikki ympärilläni muistuttaa minua jatkuvasti siitä, että minun vauvani on kuollut. Kaunis tyttäreni ei koskaan tule kotiin. Perunat, joita kuorin tänään oli ostettu 5.9. silloin pikkusisko vielä mukanani, luulin että turvassa kohdussani maailman pahalta. Sekin sai aikaan kyynelien tulvan. Ajatuksiani en pysty mitenkään hallitsemaan, vaan käyn tapahtumaa läpi päässäni uudelleen ja uudelleen. Miksi en soittanut yöhoitajaa paikalle heti kun epäilin, että jotain oli pielessä? Miksi se typerä lääkäri ei leikannut rakkaintani ulos tähän maailmaan, kun hän oli vielä voimissaan? Epätoivo valtaa minut ihan kokonaan. Kuinka minä tästä eteenpäin jatkan? Tiedän, kyllä tästä muutkin ovat selviytyneet, nyt en vain näe kuinka se voi olla mahdollista. En osaa ajatella ensi vuotta, en edes ensi viikkoa tai huomista. Yritän vain selviytyä tästä hetkestä.

Minusta tuntuu, että muut kohtukuoleman kokeneet äidit ovat kaikki saaneet vauvan kotiin enkeliensä jälkeen. Tai  ainakin ovat raskaana tai suunnittelevat uutta raskautta. Pitäisikö minun aloittaa pitkät lapsettomuushoidot taas alusta ilman lupausta tuloksista? Kestäisinkö sitä pettymystä, että en enää uutta pienokaista kotiin saa? Ennen pikkusiskoa olin hyväksynyt sen, että meillä on vain yksi lapsi. Yksikin lapsi poistaa sen piinaavan lapsettomuuden tuskan, jota sitäkin ehdin potea neljä pitkää vuotta ennenkuin saimme esikoisemme. Kuitenkin ajattelimme että koitetaan vielä kerran, niin sitten ei vanhana kaduta. Sitten annetaan asian olla ja ollaan kiitollisia ihanasta pojastamme joka meille on suotu. Ja mitä kohtalon ivaa olikaan, että pikkusisko lähti vastoin kaikkia todennäköisyyksiä kohdussani kasvamaan. Ikäänkuin kuin enkelini olisi kovasti luoksemme halunnut, mutta tarkoitus ei ollut kuitenkaan. Nyt näen, että meille kuuluu enemmän kuin yksi lapsi, rakkautta olisi niin paljon pienille ihmeille jakaa. Ja kaipaus uutta vauvaa kohtaan on kova, melkein sietämätön. Mutta näinkö puolestamme päätettiin, että poikamme sai vain enkelin siskokseen? Pystynkö tyytymään siihen mitä meillä nyt on, vai jahtaanko turhaan pilvilinnoja ja valitsen pettymysten tien? Toki tähän on sananvaltaa miehellänikin ja varmasti on odotettava tuloksia pikkuisestamme. Mitä jos riski on korkea siihen että tämä tapahtuu uudelleen? Tiedän että kolestaasi uusii 50% todennäköisyydellä seuraavassa raskaudessa. Mutta sitä emme vielä tiedä aiheuttiko se yksin pikkusiskon menehtymisen.
Äiti ajattelee ja ikävöi sinua rakas, kaunis enkelini. Älä huolehdi meistä, kyllä me pärjäämme.

Hautaustoimistossa 21.9.


Tänään astuin elämäni ensimmäisen kerran sisään hautaustoimistoon. Kyyneleet valuivat jo kun astuin kynnyksen yli ja pienten (näyte) arkkujen näkeminen oli jo melkein liikaa. Äitini ja siskoni ovat hoitaneet arkun ja uurnan hankinnan, mutta koin että oli minun tehtäväni toimittaa lapseni ensimmäinen, viimeinen ja ainoa pieni mekko perille. Mukaan meni myös pieni vaaleanpunainen pupu ja siskoni hankkima kaunis enkelikaulakoru jonka minun enkelini saa kaulaansa viimeiselle matkalleen. Rutistin pussia kädessäni ikäänkuin pikkusisko itse siellä olisi ollut enkä olisi halunnut siitä luopua. Kotimatkalla näimme sateenkaareen ja tiesin että siinä oli pikkuiseni. Sairaalassa näimme synnytyksen jälkeisenä päivänä huoneemme ikkunasta kauniin sateenkaaren ja sanoimme toisillemme että siellä pikkuisemme matkaa taivaaseen.  Tästä eteenpäin minusta tuntuu että aina sateenkaaren nähdessäni pieni enkelini kertoo olevansa turvassa ja onnellinen.

Neuvolasta soittivat ja tarjosivat perhetyöntekijää käymään. Tulisi juttelemaan myös pojan kanssa ettei hän jää asiassa huomiotta. Miksi ei, otan nyt kaiken avun vastaan mitä tarjotaan. Ensi keskiviikkona hän tulee ensimmäiselle käynnille, ensin juttelemaan minun kanssani. Seuraavalla kerralla niin että myös poika on paikalla. Koen hirveän positiivisena että minua ei jätetä tämän surun kanssa yksin. Toki minulla on mahtava perheeni tukena ja ihana rakastava mies, mutta välillä on helpompi syytää tätä surua ja tuskaa sellaisen niskaan jotka eivät itse ole asiaa niin lähellä. Välillä myös tuntuu että minun pitäisi olla tarpeeksi vahva ja auttaa ja tukea muuta perhettäni heidän surussa, ovathan hekin menettäneet tulevan perheenjäsenen, pienen lapsenlapsen ja siskontytön. Mutta siihen en vielä ainakaan pysty. Tämä suru on tällä hetkellä minun omani  ja minä saan siihen yksin käpertyä. Välillä minua jopa ärsyttää muun perheeni suru. Mikä oikeus heillä on surra minun lastani, tämä pikkuinen kasvoi minun sisälläni. Vaikka en pystynytkään häntä turvassa pitämään, hän on silti minun. Tuntuu että olen tänään tämän suruni kanssa kovin pohjalla, ihan kuin todellisuus alkaisi pikkuhiljaa hiipiä tietoisuuteni. Niin rakas ja kauan odotettu pikkusisko ei tule koskaan tänne meidän kotiimme. Toivottavasti hän on löytänyt tiensä taivaankotiin.
Kauniita unia pikkuiseni, suukkoja rakkaalle äidiltä.

Äitiysloma 20.9.


Tänään olisi pitänyt alkaa äitiyslomani. Se alkoikin tasan kaksi viikkoa sitten hieman erilaisissa tunnelmissa. Tämän äitiysvapaani vietän ilman vauvaani. Muutenkin päivä on ollut todella vaikea, näin paljon en ole tainnut itkeä sitten ihan ensimmäisten päivien. Ikävöiköhän enkelini minua yhtä paljon pilvellään kuin minä ikävöin häntä? Toivottavasti ei, toivon että hänellä on rauha ja onni siellä missä ikinä hän onkaan. Ja minä saan ikävöidä häntä täällä.  Istuin tänään sohvan nurkassa pitkään ja kuuntelin uudestaan ja uudestaan Täällä Pohjan Tähden Alla Kari Tapion ja Ville Valon tulkintana. Ehkä haluan sen hautajaisiin?

Kävin tänään myös neuvolassa juttelemassa terveydenhoitajani kanssa. Yhdessä itkimme ja surimme pientä elämää joka päättyi ennenkuin ehti alkaakaan. Kai kaikella on tarkoituksensa? Vaikea minun on tästä tarkoitusta löytää, me olisimme tätä lasta rakastaneet ja parhaamme mukaan huolehtineet. Mutta niinhän ne sanovat, lapsista kauneimmilla on siivet selässään ja heidän ei tänne ollut tarkoitus tullakkaan. En minä enkeliäni kadu. Olen ylpeä kauniista tyttärestäni ja pidän huolen että häntä ei minun elinaikanani unohdeta ja poika tulee aina myös muistamaan pientä siskoaan, vaikkei häntä tavannutkaan. Ehkä joskus kun hän on isompi näytän hänelle pikkusiskon kauniin kuvan. Tai miksen näyttäisi jo nyt?

Eilen hermostuin pojalle kunnolla ja jälkeenpäin podin kamalan huonoa omatuntoa. Miksi huudan ja räyhään ainokaiselle eläväiselleni? Pelkään kuolemakseni että hänellekin tapahtuu jotain. Sairaalasta kotiutumisen jälkeen poika yski nukkuessaan ja juoksin paniikissa katsomaan tukehtuuko hän. Iltaisin minun pitää välillä käydä tarkistamassa että nukkuva poika varmasti hengittää. Osaankohan koskaan enää nauttia elämästä vai tulenko aina pelkämään?
Olen myös tehnyt päätöksen että haluan vielä kerran pienen enkelini nähdä. Miksi pelkäisin nukkuvaa lastani? Enemmän kadun, jos en hänelle vielä kerran saa hyvästejä sanoa ja pientä poskea silittää. Mies lupasi tulla mukaani. Minusta tuntuu että häntä pelottaa vielä enemmän kuin minua. Yhdessä me siitä selviämme, hyvästien jätöstä pikkuiselle tyttärellemme. Välillä minusta tuntuu, että enkeliäni ei toden totta tarkoitettu maan päälle lainkaan olemaan. Koko raskaus itsessään oli suuri ihme, 24 neljästä munasolusta yksi ainoa hedelmöittyi ja kasvoi pikkusiskoksi. Koko raskauden ajan minulla oli enemmän tai vähemmän tipputteluvuotoa, sairaslomalla olin jo puolivälistä asti ja sitten vielä tämä raskauskolestaasi joka taisi olla se viimeinen niitti siihen että rakkaasta pikkusiskosta tuli rakas enkeli. Enhän kotona ollut laittanut mitään valmiiksi. Ihan kuin olisin alitajuisesti tiennyt, että pikkusisko ei koskaan tule kanssamme kotiin.
Hyvää yötä rakkaani, tiedäthän että äiti rakastaa sinua sinne tähtien taaksen ja takaisin.

Pieni vaaleanpunainen mekko 19.9.


Tänään kävimme yhdessä ostamassa pienen roosan värisen mekon. Ainoan mekon jota pieni kaunis tyttäreni tulee ikinä pitämään. Odotin niin kovasti tätä omaa rakasta tytärtä. Pojat tekisivät poikien juttuja ja me tytöt omiamme. Nyt jään myös ilman tätä äiti - tytär kokemusta. Pieni mekko sylissäni ikävä tuntuu taas vahvemmalta kuin ikinä. Koska tämä alkaa helpottaa?

Väsymykseni on myös jotain ihan mahdotonta. Illalla en uskalla mennä ajoissa nukkumaan, etten vain heräisi keskellä pimeintä yötä pyörittelemään pimeitä ajatuksia päässäni. Nukun ehkä noin 4-5 tuntia yössä. Sain sairaalasta nukahtamislääkkeet mukaan, niitä en viitsi joka yö ottaa, vain silloin kun tuntuu että lepoa on pakko saada. Tottakai pärjään vähillä unilla, olenhan juuri synnyttänyt ja tuore äiti. Äiti jolta vain vauva puuttuu. Suren suunnattomasti jopa myös jälkivuodon vähenemistä, se varmasti kohta loppuu kokonaan. Sitten minussa ei ole raskaudestani enää mitään. Ihan kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Tämä suru ja ikävä vain ei mene pois. Tuntuu että päivät seuraavat toisiaan samanlaisina ja minä odotan kuin kuuta nousevaa sitä päivää kun huomaan että suruni ei olisi enää niin repivää. Odotan että voisin kertoa enkelini tarinan ilman että itkuni keskeyttää sen. Kyllä minä tiedän että se päivä vielä tulee, mutta tänä iltana käperryn sohvan kulmaan ja itken ikävääni. Rakastan sinua pieni enkelini.

Omatunto 18.9.


Minua on alkanut kalvamaan suunnattoman huono omatunto. Miksi en pitänyt enkeliäni sylissä pidempään? Miksi en pyytänyt häntä uudelleen syliin kun hänet oli kapaloitu? Minusta tuntuu että ikäväni vain kasvaa päivä päivältä, tumma pilvi ylläni tummenee entisestään. Miten aika auttaa, kun ikäväni vain ajan kanssa kasvaa? Olin tehnyt päätöksen ja hyvästini jättänyt kun annoin kätilön viedä rakkaan pienokaiseni pois, että en enää häntä tahtonut nähdä. Minua pelottaa niin suunnattomasti, nähdä omassa kohdussa rakkaudella vaalittu lapsi kuolleena. Nyt olen alkanut miettimään, pitäisikö minun kuitenkin vielä hyvästellä, kenties arkussa nukkuva prinsessani? Silti minua pelottaa, mutta pelkään myös kovasti, jos sitäkin päätöstä tulen katumaan, etten pikkuistani enää ikinä näkisi. Onko kuollut oma enkeli enää itsensä vai onko hän jo pelottava? Mitä jos kaunis muistoni hänestä muuttuu? Mutta ajatus siitä että en enää ikinä kaunista enkeliäni näe, repii sisintäni rikki.

Omakätilömme sairaalasta soitti tänään ja kyseli vointiamme. Vaihtelee, ylä ja alamäkiä, vastasin. Sitähän tämä on, vuoristorataa. Kaikki tuntui taas niin todelliselta kätilön kanssa puhuttuani. Tämä ei ole ollutkaan vain pahaa unta, vaan kaikki on todella tapahtunut. Minun enkelini on todellinen.

Tunnen olevani lapsellinen, tänään poistin facebook ystävistäni tuttavani, jolla on laskettu aika päivää sen jälkeen, kuin itselläni oli. En pysty seuraamaan iloisia raskauspäivityksiä, jotka kulkevat niin samassa kuin omani oli. En pystyisi onnittelemaan uuden vauvan johdosta ja ihailemaan uuden pienokaisen kuvaa. Typerää? Ehkä niin, mutta minun piti se tehdä.

Ensimmäiset verikokeet 17.9.


Tänään kävin ensimmäisissä verikoekontrolleissa sairaalasta lähdön jälkeen. Lähetteissä oli jotain häikkää ja jouduin selittämään miksi olen siellä. Itkuksihan se meni. Huomaan, että arkiset asiat sujuvat jo, pystyn suunnittelemaan kauppalistaa ja pojan päivärutiineja. Mutta heti jos pitää puhua rakkaasta enkelistäni, en pysty kyyneliä estämään. Ei kai vielä ole tarkoituskaan. Välillä koen syyllisyyttä jos en pidempään hetkeen ole ollut todella surullinen, silloin otan pikkusiskon kuvan käteeni ja ajattelen vain mitä olen menettänyt. Välillä mietin olisiko ollut helpompaa jos pikkuista tytärtäni ei olisi ollutkaan? Silloin kaipaus olisi varmasti erilaista, nyt pikkusisko oli hetken todellinen.

Olen paljon miettinyt, millaista olisi nyt, jos vauva olisikin päätetty leikata ulos kuolemaa edeltävänä päivänä. Olisiko minulla pieni tytär, kenties vielä vastasyntyneiden tarkkailuosastolla. Järjen ääni sanoo ja tietää että kelloa ei saa käännettyä takaisin, tilanne on mikä se on. Minun vauvani on kuollut. Rakas enkelini saanut siipensä. Silti kysyn miksi?  Miksi päätöstä leikkauksesta ei tehty? Tiedän, lääkärit eivät olleet huolissaan vauvan voinnista, pikkuisellani piti kaiken olla hyvin. Miltä mahtoi tuntua päätöksen tehneestä lääkäristä kun hän tuli käynnistämään kuolleen lapseni synnytystä?

Pystyykö tällaisen tapahtuman jälkeen luottamaan sairaalahoitoon? Kuinka on mahdollista että lapseni kuoli, vaikka olin osastolla? Osaltaan se kertoo kuinka salakavala ja yllättävä kohtukuolema voi olla. Aina ei vauvan vointi heikkene ennalta ja kerro, että lapsella on hätä. Aina tätä ei pystytä estämään, vaikka uskon että kaikki ovat toimineet parhaan tahtonsa ja tietämyksensä mukaan.

Hieman huonomieli jäi myös siitä, kuinka luvattiin mahdollisimman kivuton synnytys, vauvan hyvinvoinnista kun ei tarvinnut huolehtia. Silti synnytin kauniin enkelini täysin ilman kipulääkkeitä. Synnytys oli nopeampi, kuin odottivat. Tämän silti suon pikkuiselleni, hetken fyysinen kipu ei ole mitään verattuna siihen miltä nyt sydämessä tuntuu. Parempi, että synnytys oli nopea kuin se, että se olisi kestänyt tunteja.
Ruokahaluni on edelleen täysin poissa. Pakotan itseni syömään pari kertaa päivässä. Kuinka voisinkaan nauttia niin maallisista asioista, kun pieni tyttäreni on kuollut. Häntä en saanut koskaan rinnalleni imemään, hän ei koskaan syö ensimmäistä sosettaan. Toivottavasti hänellä on hyvä olla. Voi kuinka rahoittavaa olisi, kun pystyisi ehdoitta uskomaan. Uskomaan että pikkuisestani pidetään nyt huolta. Sellaista uskoa minulla ei ole, voin vain sydämeni pohjasta toivoa että enkelini on päässyt kotiin ja hänen on turvallista olla. Ja toivon että hän tietää kuinka kovasti tulemme häntä aina rakastamaan.
Pojasta saan suurta lohtua. En pysty edes kuvittelemaan millaisen selviytymiskamppailun eskoisensa menettäneet joutuvat läpi käymään. Poika ei vielä ymmärrä. Ei ymmärrä mitä tarkoitti että pikkusiskoa meille odotettiin, eikä ymmärrä mitä tarkoittaa kun pikkusiskoa ei meille tulekkaan. Kyllä hän kysyy miksi pikkusisko meni taivaaseen. Pilvisenä päivänä tuli huoli kun hän ei pilviltä pikkusiskoa nähnyt. Olen niin kiitollinen että meillä on hänet.
Voi hyvinkin olla, että pikkusisko oli viimeisemme. Hänet saatiin aikaan IVF hoidoilla. Mahdottomasta tuli mahdollinen. Voi kun pystyisikin tulemaan itse raskaaksi, en tiedä mikä voi tämän tyhjänä olevan sylin täyttää kuin uusi vauva. Vaikka vielä emme ole asiasta ääneen puhuneet, tiedän että mieheni haluaa antaa tämän olla nyt tässä. Tämä kokemus on liian rankka, mitä jos näin käy uudelleen. Se olisi jo aivan liikaa.

Pikkusisko sai siivet 16.9.


6.9.2012 maailmamme pysähtyi. Minut oli otettu osastolle edellisenä päivänä ja illalla kaikki oli vielä hyvin. Yöllä heräsin enkä tuntenut enää vauvan liikkeitä. Kätilö ja lääkäri vahvistivat aamuyöllä sen minkä jo tiesin, pikkusisko oli saanut siipensä. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ja sydämen ympärille laitettu puristava rengas joka tekee olemisesta melkein mahdotonta. Raskausviikkoja oli tasan 33.

Sain saman tien paikkoja kypsyttävän lääkkeen ja minut siirrettiin omaan huoneeseen jossa oli oma kylpyhuone. Äiti tuli tuekseni aamuyöllä, en raaskinut herättää esikoisen kanssa kotona ollutta miestä, mutta yksin en pystynyt olemaan. Tämänkin yön jälkeen aamu kuitenkin tuli ja suruviesti saavutti mieheni.


Päivä meni kuin sumussa. Pikkusisko yhä sydämeni alla, vaikka ei siellä enää ollutkaan. Illalla yhdeksältä paikat olivat vihdoin sen verran kypsyneet että kalvot saatiin puhkaistua ja jo kymmeneltä pikkusiskon kauniit kuoret syntyivät. Täydellinen, kaunis enkelivauvani. Ihan jo valmis tähän maailmaan, emme vaan saaneet häntä täällä pitää. Saimme kauniin tyttäremme syliimme, silitin pehmeää poskea ja pidin pienistä sormista kiinni. Enkelivauvani oli vielä lämmin kohdun jäljiltä, pieni enkelini vain nukkui, nukkui ikiunta. Sitten piti päästää irti. Ei mikään ole koskaan ollut niin vaikeaa, enkä usko että voi äiti raskaampaa joutua kokemaan. Vauva punnittiin ja mitattiin, 2560 g ja 46,5 cm pitkä. Aivan valmis ja täydellinen. Olisimme saaneet vielä pitää vauvaa, mutta olin hyvästini sanonut, sanonut että rakastan aina enkä koskaan unohda. Pienet käden ja jalan jäljet yhdessä hiustupsun kanssa oli painettu korttiin. Kaikki mitä meillä koskaan tulisi pikkusiskosta olemaan. Onneksemme synnytyksessä avustava kätilö oli aivan mahtava ja osaltaan teki tapahtumasta kauniin ja helpon.Ja kuten hän sanoi, vauvaa saisi vielä mennä katsomaan milloin vain koska hän on meidän. Hän on meidän oma.


Seuraavana päivänä puhuin pitkään sairaalapapin kanssa, hän oli käynyt meitä tapaamassa jo edellisenä päivänä. Hänen kanssaan oli uskomattoman helppo puhua asiasta ja koin suurta helpotusta että sain työstää tapahtunutta ja suurta elämän muutostamme hänen kanssaan. Hän minulle sanoi että varmasti löydän ilon pian esikoisemme kanssa, lapsen maailma on yhä perheessämme läsnä, sitä meiltä ei ole otettu pois. Rakkaus on aina riski, tällä kertaa me hävisimme. Tunnen välillä olevani suunnattoman itsekäs. Pikkusiskolla on kaikki hyvin. Hän ei kärsinyt eikä tule ikinä kärsimään. Hän pääsi parhaasta mahdollisesta paikasta parhaaseen mahdolliseen paikkaan. Silti olisin halunnut hänet tänne, täyttämään tämän tyhjän tilan sylissäni. Sydämessäni hän tulee silti aina olemaan, vielä ei ole mennyt tuntiakaan että en olisi pientä enkeliäni ajatellut. Luulen, että ei tule loppuikäni aikana päivää olemaan etten pikkuistani muistaisi, toivon vain että että musta pilvi poistuisi ja repivin suru siirtyisi sivuun ja voisin haikeudella rakasta enkeliäni ajatella. Kyllä se päivä vielä tulee, enemmin tai myöhemmin.

Aamulla tunsin syvää katumusta, että en yöllä ollut halunnut pikkuisestani kuvaa. Silloin ajatus ei tuntunut oikealle. Aamulla tajusin, että aloin jo unohtaa miltä kaunis enkelini näytti. Oliko hänellä hieman höröttävät korvat kuten isoveljellään? Oliko häntä edes ollut? Onneksi kätilö oli kuvia ottanut ja hän valitsi meille kauneimman kotiin vietäväksi, ainoan joka meillä pikkusiskosta koskaan tulisi olemaan. Ja voi, hän on kaunis. Joka ikinen päivä otan kuvan käteeni ja silitän enkelini poskea, pientä kapalossa nukkuvaa tytärtäni. Hipaisen sormellani pientä hiussuortuvaa, peläten että se kuluu pois. Toista suortuvaa en koskaan saa.
Toisen sairaalassa vietetyn yön jälkeen lähdemme kotiin. Ulkomaailma on kohdattava, vaikka toivoisin että voisin jäädä sairaalaan ja surra suruani ajattomassa kuplassa. Kuitenkin eskoista on jo suuri ikävä. Ikävä on kovin erilainen kuin se, mitä tunnen pikkusiskoa kohtaan. Ikävä jonka tiedän päättyvän kun näen nauravan pojan juoksevan meitä vastaan. Pikkusiskon ikävää en saa millään pois ja se pelottaa minua enemmän kuin mikään ikinä ennen. Miten pystyn enää iloitsemaan auringon paisteesta tai lintujen laulusta kun minulle kaikkein rakkain on otettu pois. Ilman että edes ikinä sain häneen kunnolla tutustua. Toki sain hänestä enemmän kuin kukaan muu. Sain potkut ja hikat. Ja ne onnenhetket kun pieni peppu laahasi mahaani pitkin. Mutta en saanut hänestä lähellekkään niin paljon kuin halusin. Halusin hänet aivan kokonaan.
Sairaalan ulko-ovella romahdimme molemmat täysin. Emme olleet suunnitelleet lähtevämme täältä ilman vauvaa. Nyt vauvani makasi siellä jossain yksin ja minä itkin tyhjää syliäni. Kroppani huutaa että olen nyt äiti, mutta vauvaa minulla ei ole. Tyhjyyden ja voimattomuuden tunne on uskomattoman vahva. Miten ihmeessä tästä voi jatkaa eteenpäin?

Ensimmäinen blogini 15.9.

Toivottavasti tästä tarinasta tulee selviytymistarina, vielä en osaa kuvitella aikaa jolloin pystyn taas olemaan kokonainen. Sitä tuskin koskaan tuleekaan, kunhan edes tuntisin olevani taas kokonaan elossa, enkä vain eloton kuori. Nyt ensin odotan aikaa, jolloin olisi taas hieman helpompi hengittää ja että tuo kamala painon tunne rinnassa hieman keventyisi. Ihminen yrittää löytää omat keinonsa helpottaakseen edes hieman tätä kohtuuttomalta tuntuvaa taakkaa. Toivon että kirjoittaminen auttaisi minua tämän surutyön kanssa.