sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Voiko lapsen kuolema olla rangaistus?

On kai normaalia miettiä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaisen kohtalon. Olenko huono äiti pojalle, kun en toista lastani saanut kotiin asti? Kiittämätön, kun en tyytynyt yhteen lapseen? Kaikilla ei ole sitä yhtäkään. Silti toisilla taas on enemmänkin, eivätkä he joudu tällaista kohtaamaan? Joku viisaampi sanoikin, että vaikka minä olisinkin huono ihminen, enkä lasta ansaitsisi, ei se lapsi ole missään nimessä kuolemaa ansainnut. Ei kukaan ole niin paha, että omat teot maksetaan toisen kuolemalla. Viattoman lapsen kuolemalla. Silti mietin paljon sitä, että tämä on minun palkkani ahneudesta. Minullahan oli jo yksi ihana elävä lapsi. Miksi en voinut antaa sen riittää? Miksi en voinut olla kiitollinen siitä mitä minulla jo oli, vaan piti mennä tavoittelemaan enemmän. Että siksi elämä päätti antaa minulle opetuksen ja melkein antaa sen mitä kaipasin ja sitten vetää viime metreillä maton jalkojen alta. Siitäs sait ahne paska. Mitäköhän se minulle vielä keksii, kun yhä tavoittelen unelmaani? Luulen että haistattelee sillä, ettei uusi raskaus lähde enää ikinä alkuun. Periaatteessa olen lähtötilanteessa. Kotona on se yksi ihana elävä poika. Mutta lisäksi on se valtavan suuri, elämän pituinen taakka jota en ikinä olisi kantaakseni halunnut. Miten voikin niin pieni, ihana ihmisen alku painaa näin kamalasti äidin olkapäitä ja tukehduttaa kaiken elämän halun? Pieni, kaunis ihmisen alku, joka ei kunnolla täällä koskaan ollutkaan? Silti en voi olla ajattelematta, että tämä on rangaistus ahneudestani ja kiittämättömyydestäni. Kenties myös muista asioista menneisyydestä. Ja samalla olen kuitenkin jollain tapaa kiitollinen, että sain pikkusiskon edes tuoksi pieneksi hetkeksi. Että tiedän taivaassa olevan nyt yhden aivan mahdottoman ihanan pienen enkelin, joka katsoo isoveljensä perään ja istuu tämän olkapäällä suojaamassa.

Suukkoja rakas tähtityttöni. Äiti rakastaa ihan hurjasti.

torstai 27. joulukuuta 2012

Joulu ilman pikkusiskoa

Minä selvisin siitä. Perheiden juhlasta, lasten juhlasta. Ensimmäisestä joulusta pikkusiskon kanssa, ensimmäisestä joulusta ilman häntä. Selvisin kynttilän viemisestä haudalle. Ennen olen sen vienyt isovanhemmille joita en ole koskaan tavannut. Nyt vein sen omalle pienelle tyttärelleni jota en myöskään koskaan elossa tavannut. Tapasin vain pienen ohi kiitävän hetken oman kylmenevän taivaanenkelini, silloin kuin hän ei enää siinä oikeastaan ollutkaan. Etukäteen ajattelin, ettei joulu sen kummemmin eroa arjesta. Ihan yhtä kovasti minä pikkusiskoa ikävöin, oli arki tai juhla. Mutta kyllä se jotenkin teki kipeämpää. Se täydellinen omistautuminen ja hiljeneminen oman perheen kesken. Se kuinka joulu on perheen juhla. Se huusi ihan kauheasti sitä, että yksi puuttuu joukosta. Pikkusiskonkin kuuluisi olla täällä, perheensä kanssa. Ja minua niin kauheasti riipaisi, että hän ei ikinä tule täällä olemaan. Ei muuta kuin kauniina ajatuksena. Lopun elämääni minun jouluistani tulee aina puuttumaan se yksi tärkeä. Lopun elämääni ainoa mitä voin pikkusiskolle antaa jouluisin on kynttilän valoa ja rakkaita ajatuksia. Ainoat asiat mitä ikinä voin hänelle antaa.

Minulla on niin hirveä ikävä. Niin kamala kaipaus siihen mitä en saanut. En saanut kertoa pikkusiskolle kuinka kovasti rakastan. En saanut nähdä pikkusiskon oppivan ja kasvavan. En saanut nähdä millainen hän olisi ollut. Minä olisin niiin kamalasti halunnut nähdä millainen hänestä olisi tullut. Tänään vihdoin taittelin pienen pienen tonttumekon pois makuuhuoneemme lipaston päältä. Pieni tonttumekko oli ystäväni kirpputorilöytö viime kesältä. Siitä asti se on pyörinyt lipaston päällä, enkä ole saanut sitä pois laitettua. Aina kun olen lipaston laatikoita avannut pieni mekko on minua pikkusiskosta muistuttanut. Siinä mekossa pikkusisko olisi näyttänyt pieneltä joulumenninkäiseltä kun olisi joulupukille hymyillyt ja mekon helmassa pieni kulkunen olisi kilissyt kun pikkusisko olisi potkinut ilmaa. Nyt vihdoin joulun jälkeen sain mekon laitettua pois. Ei saanut pikkusisko sitäkään mekkoa päällensä laittaa. Ei saanut äiti kertakaan tytärtään pukea.

Yritän koko ajan pakonomaisesti tukeutua siihen ajatukseen, että minulla on ihan oikeasti oikein hyvä elämä. Minulla on poika ja ihana mies. Minulla on jo enemmän kuin monilla. Mutta monilla ei myös ole kannettavana tätä kuolleen lapsen taakkaa ja samalla vielä sitä lapsettomuuden taakkaa, sitä epätietoisuutta saako enää ikinä olla raskaana. Kuinka nämä taakat aina vaan uudestaan ja uudestaan onnistuvat kumoamaan ne niin monet hyvät asiat. Haluisin niin että tämän asian pystyisi käsittelemään järjellä. Tai että suru etenisi jollain tietyllä kaavalla, että tietäisin tarkkaa missä kohtaa olen ja mitä on vielä edessä.  Ja kuinka ainoastaan voin todeta, että järki on tästä touhusta hyvin kaukana, en voi edes tietää millainen tuleva päivä tulee olemaan. Psykologinikin sanoi, että pitää olla itselleen armollinen. Suru ottaa aikansa ja paikkansa. Minä yritän yhä kiirehtiä, koska tuntuu että tukehdun tämän alle. En halua olla armollinen ja antaa itselleni aikaa. Haluaisin pystyä taas elämään. Haluaisin olla niinkuin ennen.

Suukkoja enkeli pieni. Äiti rakastaa ihan hurjan paljon.

maanantai 24. joulukuuta 2012

Hyvää ensimmäistä joulua

Hyvää ensimmäistä joulua oma pieni jouluenkelini. Tämän piti olla aivan erilainen joulu kun se nyt on, mutta me kovasti muistamme sinua tänäänkin vaikka et täällä olekaan. Äiti, isi ja veikka rakastavat ja ikävöivät missä ikinä oletkaan. Erityinen joulusuukko rakas taivaantyttö.

torstai 20. joulukuuta 2012

Musta mieli

Inhottavaa, kun juuri ennen joulua pitää mielen taas mustua. Olen yrittänyt niin kauheasti olla reipas ja iloinen ja olen siinä oikeasti onnistunutkin. Monta päivää on taas ollut hyvä mieli. Tiedän, että se oli nämä kuukautiset jotka saivat taas notkahduksen aikaan. En uskonutkaan kuinka rankasti voinkaan reagoida niiden alkamiseen. Kyllä minä tiedän, että me emme raskaudu itse. Ja silti se oli ihan hirveä pettymys. Tuntuu että minulta on kadonnut usko tulevaisuuten ihan kokonaan. Minä en usko että minusta enää ikinä tulee äitiä. Minä en usko että hoidot meille enää toimivat. Usko kaikkeen on ihan nollassa ja siksi mieli on taas ihan maassa. Tuntuu taas vaikealta nähdä huomisessa mitään valoa.

Ennen poikaa en ikinä ottanut edes hoitojen epäonnistumisia näin rankasti. Kyllähän hoitorupeaman päätteeksi alkavat kuukautiset olivat aina valtavan iso pettymys. Mutta en edes ikinä muista itkeneeni lapsettomuuttani. Mikä on sinällään outoa, koska olen aina kovasti halunnut olla äiti. En tuntenut suunnatonta ahdistusta muiden lapsista tai raskaana olevista. Minua ei ärsyttänyt muiden tähtisilmät joulukorteissa. Kyllä lapsettomuus toki suretti ja usein saattoi olla apea mieli, mutta silloin koin niin vahvasti sen, että jos hoidot eivät toimi, meillä on toinenkin tie valittavana. Tiesin silloin, että kyllä minusta tulee äiti. Tavalla tai toisella. Nyt en taas koe asiaa niin. Tällä hetkellä minun on pakko saada olla vielä raskaana. Minun on pakko saada synnyttää lapsi, jotka itkee kun näkee päivän valon. Minun on pakko synnyttää lapsi, jonka saan laittaa turvakaukalossa autoon kun lähdemme sairaalasta kotiin. Minun on pakko, muuten minulla ei ole mitään. Ja minä en pätkääkään usko että niin tulee ikinä enää käymään. Kamala yhtälö, mutta minulle niin totta. Tänään ilmoitin meidät IVF hoitoon. Se ei tehnyt tästä päivästä yhtään sen parempaa, koska en usko sen lopputulokseen.

Äidillä on tänään ihan kamala ikävä enkeliprinsessa. Äiti haluaisi sinut tänne nyt enemmän kuin mitään muuta ikinä. Äiti haluaisi pukea sinut punaiseen tonttumekkoon ja ostaa sinulle joululahjan. Äiti haluaisi laittaa sinulle oman joulusukan takan eteen roikkumaan. Ennen kaikkea äiti haluaisi suukotella sinua, rutistaa lujaa sylissä ja kuiskata korvaasi kuinka paljon äiti rakastaa.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Se pieni hetki kuukaudessa

Tiedättekö sen yhden päivän kuusta, se päivä ennen kuukautisia? Kun sitä leikittelee varovasti ajatuksella, että mitä jos. Mitä jos ihme olisikin tapahtunut? Onhan niin käynyt kerran aiemminkin. Tosin yksi kerta kahdeksaan vuoteen hieman lannistaa. Mutta niin on kuitenkin kerran käynyt. Sitä kuullostelee omaa kehoaan. Sitä tuntee niitä aivan alkuraskauden oireita, samoja oireita jotka myös joka kuukausi kertovat sitä todennäköisempää tarinaa kuukautisten alkamisesta. Mutta tänään annoin kuitenkin mielikuvituksen laukata. Tunsin, kuinka voisin varmasti olla taas onnellinen, ainakin hetkittäin. Yritin kuvitella, miltä minusta tuntuisi, jos pikkusiskon matka isosiskoksi alkaisikin näin, ihan itsestään ja näin pian. Yritin miettiä miltä minusta tuntuisi, jos sisälläni olisi taas pienen pieni ihmisen alku. Tuntisinko hieman surua siitä, että se ei olisikaan pikkusisko, vaan että se olisi joku aivan muu? Pystyisinkö rakastamaan tuota pientä omana itsenään, enkä vertaisi siihen mitä pikkusisko ehkä olisi ollut? En pysty sitä tietämään koska en oikeasti siinä tilanteessa ole, minä vain leikittelin ajatuksella. Mutta minusta tuntui niin mahdottoman ihanalle leikitellä sillä ajatuksella, että minusta tulisi taas äiti. Ainakin minulla kerran kuussa on tämä yksi päivä, kun pienen hetken saan kuvitella. En kyllä tiedä olisiko se helpompaa olla ilman tätä pientä toivoa, sitten ei tarvitsisi joka kuukausi salaa hieman pettyä, vaikka sen tiedänkin että nämä ajatukset ovat vain leikittelyä. Vaikka tiedän että todellisuus on se missä emme tee lapsia itse, eikä ole taattua että kukaan muukaan saa niitä meille tehtyä. Mutta sen pienen pienen hetken tänään tunsin, kuinka asiat taas voisivat olla, kuinka elämälle löytyisi taas suunta. Kunnes todellisuus näytti että tässä kuussa meille ei tapahtunut ihmettä. Että minun pitää yhä jatkaa etsimistä.

Suukkoja enkeliprinsessani. Äiti rakastaa sinua ja veikkapoikaa enemmän kuin mitään muuta ikinä.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Arkea lapsen kuoleman jälkeen

Vielä arki ei toki ole palannut aivan ennalleen. Vielä saan olla kuukauden kotona ja yrittää kasata särkyneen sydämeni sirpaleita yhteen. Että sitten se todellinenkin arki alkaisi rullaamaan kun sen aika on. Nyt, tämä äitiysloma arki ilman vauvaa rullaa kaiketi ihan hyvin. Minulla on päivärutiinini. Vien pojan aamulla päiväkotiin, käyn kuntosalilla, kaupassa, koiran kanssa lenkillä. Tosin huomaan, että ystävien ja perheen tapaaminen on jäänyt vähemmälle. Erakkovaihe on vielä selvästi päällä. Pidän siitä, että päivisin on ohjelmaa, mutta tahdon touhuta itsekseni. Kerran viikossa pyrin käymään haudalla. Nyt harmittaa jatkuva lumisade, vaikka hautausmaa on kaunis lumipeitteen alla, peittää se samalla pikkusiskon pienen kiven alleen. Toivottavasti keväällä saadaan uusi kivi mahdollisimman aikaisin asennettua.

Kyllä arki sujuu. Vaikka ympäristö muistaa kyllä muistuttaa jatkuvasti pikkusiskon poissaolosta. Pieniä pistoja pitkin päivää, joka paikassa. Perheitä, missä on kaksi lasta. Isoveli ja pikkusisko. Äitejä työntämässä lastenvaunuja. Se, kun eksyy vaippakäytävälle marketissa. Kyllä muuten mieli on hyvä, pikkusiskon kuolemaa ei vain pääse pakoon eikä piiloon vaikka kuinka yrittäisi. Tuntuu, että tämä arki on kovin harmaata. Kyllä minä nautin asioista mitä teen, liikunnasta, tästä ajasta kun saan keskittyä itseeni. Mutta se elämänilo on vielä hukassa. Edes poika ei onnistu sitä kaivamaan esiin. Tuntuu, että kaikki on samaa tasapaksua harmautta päivästä toiseen. Vaikka kyllä tämä harmaus on parempi kuin se sysimusta olo mikä sekin välillä hiipii mieleen, mutta olisi se mukava joskus taas kävellä valossakin. Tuleekohan se valo esiin enää ikinä vai tallaanko minä loppuelämäni harmaan ja mustan väliä?

Joulukin lähenee, ei se minua juhlana ahdista. Nyt voisin hypätä sen yli siitä syystä että mikään ei huvita. Ei huvita järjestää ja touhuta. Ei huvita näyttää onnellista naamaa kun ei ole onnellinen. Me lähdemme jouluksi pois, annamme muiden järjestää meille joulun ja otamme siitä sen verran vastaan kun jaksamme. Ainakin poika saa kaiken joulutohinan, kyllä hänen kuuluu saada ihana joulu. Hän niin kovasti kaikkea odottaa.

Suukkoja kaunis enkelini. Äiti rakastaa niin hurjasti sinua, ettet voi ikinä arvata. Äiti rakastaa sinne ja takaisin ja sen enempää ei varmasti edes voi toista rakastaa?

perjantai 14. joulukuuta 2012

Annan huomiselle mahdollisuuden

Olen kovasti yrittänyt. Olen ajatellut positiivisesti. Yrittänyt sysätä surua hieman sivuun ja keskittyä normaaliin elämään. Olen suunnitellut tulevaisuutta, tehnyt konkreettisia tekoja tulevaisuuden eteen. Soitin lapsettomuusklinikalle ja yritin kerjätä reseptejä vielä tälle vuodelle, eivät suostuneet mokomat. Soitin kunnan perhehoitokordinaattorille ja juttelin ja kyselin. Olen avannut mieltäni sijaislapselle. Uskon, että jos meille ei biologista lasta enää suoda, olisi perheessämme kuitenkin tilaa myös ei-biologiselle lapselle. Sen asian eteen en nyt suurempia tee ennenkuin tämä toinen polku on kuljettu loppuun, mutta tiedostan, että sekin vaihtoehto on meille olemassa. Olen yrittänyt nauttia lumileikeistä pojan kanssa. Vetänyt poikaa pulkassa joka ilta katsomaan joko luistinradalla voi luistella. Kaivanut kuoppia pihalle muodustuviin lumikasoihin. Olen yrittänyt löytää kadonnutta joulumieltä, tehnyt piparkakkutalon ja ripustanut tonttuja ikkunoihin. Välillä tuntuu, että onnistun ja välillä todellisuus muistuttaa kipakasti. Mutta olen kovasti päättänyt, että huomiselle pitää antaa mahdollisuus. Eihän muuten selviä, mikä meitä siellä odottaa. Se voi olla jotakin aivan suurta ja mahtavaa, jotain mitä en osannut odottaakaan? Olen todistellut itselleni miten hyvä elämä minulla kuitenkin on. On kuitenkin se yksi aivan ihana elävä lapsi, mahtava rakastava aviomies, kaunis koti ja hyvä työ. Minun pitäisi olla kiitollinen siitä mitä minulla jo on. Ja minä kovasti yritänkin. Se ehkä kertookin asetelmasta, että pikkusiskon suru usein siinä vaakakupissa kumoaa kaikki nämä asiat mitkä minulla on oikeasti hyvin ja mistä olen kiitollinen. Pikkusiskon suru on niin mahdottoman voimakas että se tuntuu jättävän alleen kaiken muun elämän. Kävin viemässä kynttilät pikkusiskon haudalle, itkeä tirautin hieman ja nyt yritän taas olla positiivinen.

Tiedätkö enkeli, minua niin harmittaa että en pilviltä nähnyt tähdenlentoja. Olisin vilkuttanut sinulle kun leikit siellä taivaalla. Suukkoja äidiltä.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Kaunis tyttö

En millään saa tarpeekseni uusista kuvista mitä minulla on pikkusiskosta. Katson niitä uudestaan ja uudestaan vaikka ne saavatkin minut itkemään. Yritän löytää pikkusiskosta veljensä piirteitä, siten minun on helpompi kuvitella miltä hän olisi näyttänyt kasvaessaan. Ja onneksi yhdessä kuvassa näkyy pikkusiskon korva, nyt näen että hänellä ei ollut pieniä hörökorvia niinkuin veljellään on. Hänellä oli ihanat pienen tytön korvat. Minua niin harmitti, kun en synnytyssalissa ymmärtänyt korvia katsoa. Tukkaakin oli enemmän. Ei paljoa hänelläkään, mutta enemmän kuin lähes kaljulla veljellään oli. Punertavia hiuksia. Posket olivat pyöreät ja pehmeät. Miten minä en muista vaikka sitä poskea suukotin ja silitin? Silloin pikkusisko tuntui nahkealta. Juuri syntyneenä, vielä lämpimältä kohdun jäljiltä. Mutta nahkea ja oudon tuntuinen. Lapsenkinan peitossa. Ja en voi lakata kummastelemasta valtavan isoja jalkoja. Miten en muistanut että ne olivat niin isot? Muistan kauniit pitkät varpaat. Ja ne sormet joiden sisään laitoin oman sormeni. Niitä sormia kovasti silitin. Kynnen alta oli sormet jo hieman tummuneet ja se pelotti minua. Vaikka muutoin pikkusiskosta ei huomannutkaan, että hän oli kuollut. Paitsi että hän ei itkenyt. Paitsi että ne silmät eivät auenneet koskaan. Kätilö pyöräytti pikkusiskon ympäri ja näytti meille että tyttö tuli, sen pienen pepunkin muistan. Pikkusisko oli kaikinpuolin ihan valmis pieni tyttö. Hän painoi syntyessään 2560 grammaa ja oli 46,5 senttiä pitkä. Iso tyttö, melkein saman kokoinen kun veljensä oli syntyessään täysiaikaisena. Kaunis tyttö. Onneksi sain nämä kuvat. Onneksi minulla on edes jotain.

Suukkoja kaunokainen, äiti rakastaa ihan hurjasti tänäänkin.

tiistai 11. joulukuuta 2012

What goes up, must come down

Olo oli koko viikonlopun ihan mahtava. Ajattelin jo, että nyt. Nyt tästä alkaa se parempi huominen. Että nyt, tällä hetkellä se rinnan päällä ollut möykky olisi alkanut murenemaan pois. Minulla oli jo niin hyvä olla ja huominen mielessä. Minulla oli jo niin hyvä olla. Mutta ei, se möykky onkin taas kiristänyt otettaan. Se on taas mustempi kuin ikinä.

Kätilö soitti eilen sairaalasta, että koko sairaalassa ei ole värikopiokonetta joten hän ei saa kopioita kuvista otettua. No, minä lupasin tänään käydä ottamassa kameralla kuvia, koska kuvia minun oli saatava. Minun oli saatava kuva kokonaisesta pikkusiskosta. Taas menin sinne, äitiyspoliklinikalle, kätilö vei minut omaan rauhalliseen huoneeseen jossa sain pikkusiskon kuvat käteeni. Siitä aukesi vesiputous, eikä loppua näy. Minä en voi ymmärtää miksi niin kaunis pieni täydellinen tyttö ei saanut elää? Miksi sen piti olla minun tyttöni? Minä otin kuvani. Kätilö laittoi pikkusiskon kuvat takaisin valkoiseen kirjekuoreen ja kuoren kansioni väliin. Kaunis tyttö, hän sanoi ja kosketti minua olkapäähän. Minä nyökyttelin minkä kyyneleiltäni kykenin. Sitten minä kävelin ulos, enkä enää taakseni katsonut. Sinne jäi minun pieni hetkeni pikkusiskon kanssa. Sinne jäi niin valtavan iso pala minua. Kuka voisi minulle kertoa pääsenkö vielä sinne takaisin? Saanko vielä olla äiti? Koska juuri nyt tuntuu taas siltä, että muuten minä en jaksa. Muuten minulla ei ole mitään.

Itkusta ei tänään tule loppua. Istuin puolituntia pojan päiväkodin edustalla autossa ennenkuin pystyin hänet mennä hakemaan. Taisivat ihmetellä punaisia silmiäni. Nyt taas tuntuu että mikään ei auta, mikään ei saa tätä oloa paremmaksi. Haluaisin vain mennä peiton alle piiloon ja jäädä sinne. Koska tämä alkaa helpottaa? Ei tämä ole elämää, tämä on jotain ihan muuta. Päivien läpi viemistä koska on pakko. Eikö nyt jo pitäisi tuntua paremmalle?  Minua alkaa pelottaa, että tuntuuko minusta ikinä paremmalle? Olenko minä jollain lailla viallinen kun tämä asia ei etene? Huomaan pyöriväni ympyrää, enkä liiku mihinkään. Pystynkö ihan oikeasti enää ikinä olemaan onnellinen? Ensimmäisen kerran mietin, kuinka helppoa olisikin vain sulkea silmänsä ja avata ne vasta siellä tähtien takana, siellä missä pikkusisko minua odottaa. En minä oikeasti mitään tekisi, en todellakaan. Mutta ensimmäisen kerran mietin, miten paljon helpompaa se olisi. Minä tiedän että poika pärjää. Minä tiedän että mies pärjää. Tällä hetkellä en tiedä pärjäänkö minä? En ihan oikeasti tiedä, ja se pelottaa enemmän kuin mikään ikinä. Jotenkin tuntuu, että aina kun kaadun, kaadun syvemmälle. Eikö sen pitäisi mennä toisin päin, että ei putoakaan ihan niin syvälle kuin edellisellä kerralla? Kuinka syvälle voi mennä, missä on se pohja? Miksi kirjoitukseni ovat ikuista valitusta? Haluaisin päästä jo kirjoittamaan kuinka tunnen taas auringon lämmön ja kuulen lintujen laulun. Mutta ei kai niitä keskellä talvea olekaan. Loppuukohan tämä minun talveni ikinä?

Tiedätkö tähtiprinsessani, äiti niin kamalasti kaipaa sinne sinun luoksesi. Ihan vielä en sinne taida päästä joten lähetän tuhat lentosuukkoa pehmeälle poskellesi. Äidillä on niin kamalan iso ikävä.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Pienin askelin eteenpäin

Tuntuu, että jotain on muuttunut. Perjantain jälkeen ikävä on ollut todella voimakkaana läsnä ja olen taas itkeskellyt paljon. Ennen perjantaita oli kaksi päivää, että en itkenyt. Vaikka nyt suru on taas minussa, tuntuu että se on jollain lailla erilaista. Hetkittäin on tuntunut, että vaikka ikävä on kamala, se pahin tuskainen ahdistus olisi hieman siirtymässä sivuun. Se suru tuntuu melankoliselle ja ikävä saa kyyneleet herkästi silmäkulmiin, mutta se synkkyys on aavistuksen keventynyt. Minun on ollut aavistuksen kevyempi olla. Olen jopa miettinyt millainen voisi olla tulevaisuus ilman uutta raskautta. Rakkautta minulla on paljon, lapsia ilman rakkautta on paljon. Ehkä ne voisi saada jotenkin kohtaamaan? Ensin minun on yritettävä vielä hoitoja, mutta alan jo näkemään, että jos ne eivät toimi on muitakin polkuja joita voi lähteä seuraamaan. Samalla lailla näin ennen poikaa kun olimme jo adoptiotaipaleen aloittaneet. Lapsi voi olla rakas vaikka se ei olisikaan omasta kohdusta tullut. Mutta tulevaisuutta ilman uutta lasta en halua. Jotain tarvitsen tähän tyhjään syliin. Pikkusisko on jättänyt liian suuren kolon, että sen kanssa pärjäisi lopun elämää.

Alussa tunsin syyllisyyttä, jos en hetkeen ajatellut pikkusiskoa. Nyt huomaan, että enää en koe sitä niin. Tiedän että pikkusisko säilyy muistoissamme ja sydämissämme aina vaikka hetki vierähtäisikin ilman että hän on päällimmäisenä ajatuksissa. Myönnän kyllä, että yhä pikkusisko täyttää mielen usein. Hyvä, jos päivässä menee tuntia etten häntä ajattelisi. Tietoisesti yritän jo siirtää ajatuksiani välillä muualle. Faktahan on, että silloin kun ajattelen muuta, on minun helpompi olla. Minä tarvitsen jo sitä, olemisen helppoutta. Jatkuvaa ahdistusta en jaksa, se tuntuu siltä kun koko ajan kävelisi kivireppu selässä. Nautin suunnattomasti tästä hetkestä, kun minun on ollut parempi olla. Toki hyviä hetkiä on ollut jo aiemminkin paljon, mutta lyhytkestoisempia. Nyt olo tuntuu kokonaisvaltaisesti hieman erilaiselta. Toivottavasti tätä nyt kestäisi pidempään. Usein kirjoittamisen tarve tulee vahvimpana silloin kun paha olo on valloillaan. Nyt halusin sanoa, että tällä hetkellä minun on hyvä olla. Tällä hetkellä uskallan taas odottaa huomista.

Tiedätkö enkeli, äiti tietää että sinun on hyvä olla. Ja tänään on äidinkin hetken hieman parempi olla, vaikka sinua kovasti ikävöinkin taivaanprinsessani. Suukkoja tähtitytölle!

perjantai 7. joulukuuta 2012

Miksi pikkusisko kuoli?

Tämä päivä alkaa onneksi jo olla lopussa. Sairaalavierailun myötä koko tunteiden kirjo on ollut tänään taas tosi vahvasti läsnä. Ikävä repii pahemmin kun se on taas hetkeen repinyt. Kaikki tuntuu taas niin todelliselta. Pikkusiskon kuolema on totta. Itseasiassa paluu sairaalaan ei ollut niin vaikeaa kuin luulin. Äitiyspoliklinikka taisi olla remontissa ja oli siirretty eri kerrokseen. Minun oli helpompi mennä tuohon kerrokseen, missä en ollut ennen ollut. Tosin ilmottautuessa kätilö ihmetteli miksi minulla on kaksi aikaa peräkkäin. Odotatko kaksosia hän kysyi, ennen kuin tajusi ja pahoitteli kovasti. Siinä tulivat ensimmäiset kyyneleet, mutta sain koottua itseni vielä nopeasti. Istuimme siellä, onnellisten odottavien perheiden keskellä. Me, ketkä emme olleet onnellisia. Ja tottakai törmäämme tuttava pariskuntaan, joiden vauvan laskettuaika taisi olla mennyt jo. Minä en kysynyt, eikä minua kiinnostanut. Jouduimme odottamaan tunnin. Tunnin istuimme onnettomina siellä onnellisten keskellä. Ja taas minä mietin, että saavatkohan kaikki nämä onnelliset odottajat vauvansa kotiin asti. Vai käyköhän jollekin niinkuin meille?

Lääkäri ei ollut minua hoitanut lääkäri, niinkuin meille oli luvattu. Samapa tuo oli, ei se asian hoitoa haitannut. Pikkusisko oli täydellisen terve pieni tyttö. Suoraa kuolinsyytä ei löydetty, todennäköisin olettamus on siis äkillinen sydänpysähdys hepatogestoosin vuoksi. Mutta varmuutta siitä ei ole. Voitte hyvin yrittää uutta raskautta, sanoi lääkäri. Minä vastasin että helpommin sanottu kuin tehty. Lääkäri ei enää siihen vastannut. Mitä minä sain tämänpäiväisestä? Näin pikkusiskon kuvan. Pikkusiskon kokonaisena, kuolleena makaamassa pöydän päällä. Jalat, kädet, kaikki. En minä muistanutkaan miten isot jalat pikkusiskolla oli. Ja sitä miten pieni hän oli, siinä maatessaan ihan kokonaisena. Äidin silmissä maailman kauneimpana, vaikka olikin kuollut. Ja siinä minä itkin. En pystynyt enää pitämään virallista naamaani yllä, kun pidin tuota paperin palaa kädessäni ja katsoin pientä kuollutta lastani. Kätilö ottaa kaikista kuvista maanantaina kopiot ja lähettää meille. Nyt odotan tuota kirjettä saapuvaksi, että voin kotona, rauhassa tarkasti katsoa miltä pikkusisko näytti ja painaa tarkasti sen mieleen etten enää varmasti ikinä unohda pienintäkään kohtaa.

Sairaalatapaamisen jälkeen kävimme miehen kanssa haudalla. Sytytimme kynttilät pienelle kolmikuisellemme ja laitoimme kiven viereen pienen punaisen jouluenkelin. Pikkusiskon ensimmäinen joulukoriste. Nyt on minun lapsivuodeaikani ilman lasta ohi. Nyt olen taas sekundäärisesti lapseton. Äiti jonka syli on ihan liian tyhjä. Viallinen nainen. Maho. Haluaisin niin vielä kerran olla raskaana. Haluaisin niin vielä synnyttää. Haluaisin kuulla kuinka se lapsi itkee. Haluaisin sen lapsen kotiin. Haluaisin olla ihan oikeasti äiti.

Tänään silitin taas poskeasi enkelini ja sain kutittaa sinua varpaasta. Lähditkö ihan turhaan pieni taivaantyttöni? Olit ihan täydellinen, sinussa ei ollut mitään vikaa. Äiti rakastaa niin että sydän menee ihan ruttuun kun et ole täällä.


tiistai 4. joulukuuta 2012

Erakoituminen

Tunteiden myllerrys jatkuu ihan älyttömänä. Ylös ja alas sellaista vauhtia että en itsekään pysy perässä. Tulisi jo se perjantai, jos sen jälkeen tämä hieman tasottuisi. Toisaalta en halua että perjantai tulee liian nopeasti. Sitten pikkusisko on virallisilla tahoilla käsitelty. Sitten ei ole enää mitään. Paitsi tämä suru ja ikävä. Mutta muuten se on siinä. Pikkusiskon elämä. Kokonaan ohi.

Alussa suru pelotti minua niin etten halunnut olla hetkeäkään yksin. Melkeinpä kaksi ensimmäistä kuukautta kartoin yksin oloa, yritin joka hetkeksi löytää seuraa tai ainakin tekemistä kodin ulkopuolelta. Nyt taas olen alkanut karttamaan seuraa. Viihdyn paremmin itsekseni. Jätän puheluihin tarkoituksella vastaamatta, saatan tekosyiden varjolla peruuttaa jo sovittujakin tapaamisia. Viihdyn myös kotona yksin, mutta paljon käyn kuntosalilla, koiran kanssa kävelemässä, mutta ilman sovittua seuraa. Vaikka haluan että ihmiset kysyvät kuinka voin, samalla se on alkanut ärsyttää minua. Ehkä juuri siksi, että on vaikea vastata totuudenmukaisesti. En usko että kukaan edes haluaa kuulla että yhä tämä on sitä samaa paskaa, mihinkä se tästä muuttuisi. Kyllä, minä elän ja hengitän. Kyllä, arki sujuu jo oikein hyvin. Kyllä, silti minä yhä suren ja ikävöin niinkuin se olisi tapahtunut eilen. Kyllä, yhä itken joka ikinen päivä, joskus enemmän, joskus vain kyynel silmäkulmassa. mutta joka päivä yhä itken. Siksi on helpompaa karttaa ihmisiä. En tiedä miksi minusta tuntuu, että minun pitäisi jo päästä eteenpäin. Että surun pitäisi jo helpottaa. Kukaan ei ole minulle niin sanonut. Kukaan ei ole kysynyt että miksi sinä vielä niin kamalasti suret, eikö ole jo aikaa mennyt tarpeeksi. Ehkä se johtuu vaan sitä, kun minä itse haluaisin jo voida paremmin ja minua pelottaa kun en siihen vielä pysty. Siksi tuntuu että on helpompaa olla yksin näiden sekavien ajatusten ja tämän ikuisen surun ja ikävän kanssa.

Suukkoja kovasti sinulle rakas taivaanlapseni. Äiti antaisi mitä vaan että saisi vielä yhden suukon painaa sinun pehmeälle poskellesi.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Kuinka paljon voi jaksaa?

Haluaisin jo hieman taukoa tästä surusta ja ikävästä. Vaikka paljon on jo hyviäkin hetkiä tai ehkä juuri siksi, ne huonot hetket tuntuvat niin kamalan raskaille. Kun luulet että olet noussut sieltä syvimmästä kuopasta kaadut taas naamallesi ja putoat vielä syvemmälle. En jaksaisi tätä kamalaa loputonta vuoristorataa. En jaksa kiivetä ylös sieltä kuopasta uudelleen ja uudelleen. En jaksa näitä vieraita tunteita jotka ovat täyttäneet mieleni. Haluaisin olla taas oma itseni. Haluaisin, että minulla olisi pikkusisko tässä sylissäni. En jaksa olla surullinen koko ajan, en jaksa tuntea tätä kamalaa ikävää. Minä en vaan ihan oikeasti jaksa. Tuntuu että nekin hetket kun pystyn ajattelemaan jotain muuta, möykky rinnassa ei silloinkaan häviä minnekään. Jos hetkeen en asiaa ajattele, möykky muistuttaa että kaikki ei kuitenkaan ole niinkuin pitäisi. Kuinka paljon ihan oikeasti voi jaksaa? Mitä jos jossain vaiheessa vain riittää? Mitä sitten tapahtuu? Pimahtaako sitä vain ihan kokonaan?

Jännitän ensi perjantaita jo ihan suunnattomasti. Ensi perjantaina on vihdoin se päivä mitä olen odottanut niin kovasti. Menemme synnytyssairaalaan kuulemaan tulokset. En tiedä miten selviän paluusta sinne. Minua ahdistaa pelkkä ajatus kävellä taas sisään sairaalan ovista. Miten pystyn tapaamaan taas lääkärin joka käynnisti synnytyksen? Miten pystyn istumaan odotustilassa odottavien äitien kanssa kun minä olen menossa kuulemaan oman lapseni ruumiinavauksen tulokset? Viime viikolla kävin aivan eri sairaalassa ja jo sinne meno sai käteni tärisemään ja istuessani odottamassa lääkäriä kyyneleet valuivat ihan hallitsemattomasti poskilleni. Millaista on palata sinne missä pikkusisko kuoli? Vaikka kovasti tuota perjantaita odotan, on se samalla saanut ajatukset taas synkemmiksi. Olen pyöritellyt pikkusiskon kuolemaa ja syntymää päässäni taas paljon enemmän. Miettinyt miltä pikkusisko näytti ja tuntui. Miettinyt miksi ihmeessä juuri minun tulevaisuuteni muutettiin niin erilaiseksi. Minua pelottaa myös se, kun perjantaina saamme luvan yrittää uudelleen. Tajusivatko ne lääkärit millainen ihme pikkusisko oli? Tajuavatko he että pelkkä lupa ei meille riitä. Minua pelottaa, että perjantain jälkeen olen taas lapseton, sellainen joka ei itse lapsia pysty tekemään.

Voi rakas pieni enkelini, miksi sinun piti lähteä? Äiti ei vain millään ymmärrä.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Pikkusiskon elämä

"Jokaisella elämällä
on alku ja loppu.
Se mitä siihen väliin mahtuu
tekee elämästä kokonaisen
- silloinkin
kun alku ja loppu
tuntuvat olevan
liian lähellä toisiaan."


-Hanna Ekola-

Pikkusiskon elämän alku ja loppu olivat aivan liian lähellä toisiaan, se ei vain tunnu siltä vaan näin tosiaan oli. Pikkusisko ei koskaan nähnyt elämää kohdun ulkopuolella. Minä olisin valmis antamaan mitä tahansa, että olisin edes pienen hetken saanut. Mitä tahansa että olisin edes kerran saanut sylitellä lämmintä tytärtäni, kun pieni sydän vielä sykki. Että olisin tuntenut pikkusiskon liikkuvan sylissäni, kuullut pikkusiskon. Minä niin toivon että pikkusiskolla oli hyvä elämä. Ei kai se huonokaan voinut olla. Kai pikkusisko oli parhaassa mahdollisessa paikassa koko pienen elämänsä ajan, äidin sydämen alla vaikka en häntä turvassa pystynytkään pitämään. Ja kovasti toivon että hän nyt on siellä toisessa parhaassa mahdollisessa paikassa, vaikka sitähän en voi tietää. Pikkusisko ei tainnut itse elämältään kovin paljoa saada. Rakkautta toki sai ihan äärettömästi ja yhä sitä saa. Mutta pikkusisko ehti antaa kuitenkin paljon. Hän antoi ihan uskomattoman onnentunteen kun ilmoitti tulostaan. Suurta iloa jokaisella pienellä potkullaan. Aina jäin potkuja ja liikkeitä kuullostelemaan, niin ihana ja odotettu tuo uusi ihminen sisälläni oli. Ja ne hetket, kun pääsin kurkkaamaan pikkusiskon salaiseen maailmaan vatsani sisään olivat aina yhtä ihmeellisiä. Toki pikkusisko antoi myös elämän mittaisen suuren surun ja ikävän, sitä ilman olisin toki voinut olla. Usein pohdin, että olisiko ollut parempi jos pikkusiskoa ei olisi koskaan ollut? Eläisin varmasti tyytyväisenä normaalia elämääni pojan ja miehen kanssa, ehkä pienenä pistona välillä voisin tuntea sen että poika on ainoamme, mutta se ei hallitsisi elämääni niinkuin suru tekee nyt. Välillä tuntuu että niin olisi helpompi. Välillä kun suru ja ikävä iskevät oikein voimalla ja hengittäminenkin on vaikeaa, mietin miten paljon helpompaa se olisi ollut. Ja toisaalta taas en minuuttiakaan haluaisi vaihtaa pois. En kipeää synnytystä, en vaikeaa raskautta, en mitään. Yritän opetella olemaan onnellinen siitä, että sain edes pienen palan pikkusiskon elämästä. Tai minähän sen pienen elämän sain kokonaan. Pikkusiskon kuolema jatkaa yhä minun muokkaamistani täysin uudenlaiseksi ihmiseksi. Olen tutustunut uuteen kuoleman jälkeiseen maailmaan pikkusiskon myötä. Tavannut ihmisiä, joita en muuten olisi tavannut. Kuullut elämänkohtaloita joista muuten en tietäisi mitään. Ehkä joskus osaan arvostaa sitä mitä pikkusiskon kuolema antaa minulle. Sitä millainen ihminen minusta tulee. Nyt vielä olen kovasti keskeneräinen.

Suukkoja rakas taivaantyttö. Äidillä on aina vaan ihan yhtä ikävä.


keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Enkelisisko

Poika on viimeisien viikkojen aikana alkanut puhumaan pienestä siskostaan enemmän. Yllättävissä tilanteissa hän kysyy kysymyksiään lapsen vakavuudella. Jouluksi poika haluaa viedä pikkusiskon haudalle pehmolelun, se sopii hänestä vauvalle. Ongelma hänelle kyllä on kuinka se saadaan sitten pikkusiskon luokse taivaaseen. Lohdutin poikaa, että pikkusisko tulee varmasti pehmoleluaan sinne haudalle katsomaan. Vauvan kuvan nähdessään, esimerkiksi lehden sivulla, poika saattaa kysyä onko siinä pikkusisko. Ja usein hän kysyy miksi pikkusisko ei tullutkaan kotiin. Poika laittaa silmänsä kiinni, esittää nukkuvaa ja kysyy äiti, oliko pikkusisko näin? Ja toki hän on moneen kertaan pohtinut missä pikkusisko nukkuu ja missä siskon vauvalelut ovat siellä taivaassa? Kuinka ne pysyvät siellä taivaalla?

Poika on nähnyt pienen siskonsa kuvan ja välillä ihan pyytää että saa sitä katsoa. Välillä  myös kuolemanpelko on tullut mieleen. Koska me kuolemme?  Koska hän kuolee? Saako unilelun ottaa mukaan taivaaseen? Itku tulee siitä, kuinka hänen tulee meitä ikävä jos me kuolemme. Ja itku saattaa tulla myös siitä, kuinka hän ei halua taivaaseen vaan haluaa olla kotona. Onneksi harvemmin kuolema tulee hänelle suruna, useimmiten se on ihmetystä, se on jotain mitä hän ei ymmärrä. Se on jotain mitä minäkään en ymmärrä.

Tänään poika teki lumienkelin uuteen puhtaaseen lumeen terassille. Äiti, mä tein sulle pikkusiskon, sanoi rakas kirkas lapsen ääni.

Suukkoja äidiltä, veikalta ja isiltä rakkaalle enkelisiskolle.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Taisin järkyttää

Olin koiran kanssa lenkillä, kun törmäsin erääseen vanhaan rouvaan, joka miehensä kanssa pitää kuntosalia jossa tapasin käydä noin viisi vuotta sitten. Mies yhä siis käy tällä salilla, mutta itse olen siirtynyt muualle. Jostain kummasta tämä vanha rouva muisti etunimeni. Ohitimme toisemme koiriemme kanssa kun hän kääntyi perääni ja kutsui minua nimeltä. Minä muistin hänet vasta kun hän esitteli itsensä. Puhuimme koiristamme, puhuimme kuinka mies yhä käy tällä heidän salillaan. Vanha rouva totesi, niin teillä on se pieni poika. Onko teillä muita lapsia? Minä vastasin täysin tyynesti, että kyllä, meille syntyi syyskuussa pieni enkelityttö. Meillä on poika ja tämä pieni enkelityttö. Ai, sellainen. Niin, vastasi vanha rouva selvästi järkyttyneenä, tietämättä mitä sanoa. Vaihdoimme vielä muutaman sanan koiristamme ja jatkoimme matkaamme eri suuntiin. Kuinka tuohon kysymykseen kuuluisi vastata? Tottakai vastaan niinkuin asia on? Minulla on kaksi lasta. Ei kai minun tarvitse säästää satunnaisia ohikulkijoita elämäni alamäiltä, kai voin kertoa kuinka asiat oikeasti ovat? He pystyvät jatkamaan elämäänsä tapaamisen jälkeen täysin normaalisti, minä jatkan tätä elämääni ilman pikkusiskoa. Tosin ihmettelen miten tyynesti pystyin asian sanomaan, ilmekään ei värähtänyt. Kyyneleet tulivat silmiin vasta kun jatkoimme matkaamme eri suuntiin. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pikkusiskon kuoleman jälkeen minulta kysyttiin lapsista. Kyllä minä haluan aina kertoa pikkusiskosta kun siihen vain annetaan tilaisuus, mitään muuta en haluakaan kun että joku pysähtyisi aina välillä hetkeksi kuuntelemaan.

Suukkoja rakas enkeli, äiti rakastaa, tottakai.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Millainen on kohtukuolema?

Tänään viimeksi kuulin tuon kommentin, en pysty edes kuvittelemaan millaista se on kun lapsesi kuolee kohtuun. Minä en loukkaannu tuosta kommentista, se on rehellinen toteamus, vaikeahan sitä on kuvitella jos ei tiedä. Millaista se on kun se kauan odotettu lapsi kuolee kohtuusi? Kun ne ihanat kipakat potkut loppuvat ihan liian aikaisin? Miltä se tuntuu, kun olet melkein maalissa? Olet melkein siinä pisteessä että saat tavata tuon salaperäisen matkustajan ensimmäistä kertaa. Olet melkein siinä hetkessä mitä olet koko raskauden ajan odottanut, mitä olet koko elämäsi ajan odottanut. Olet suunnitellut tulevaisuuden, ensimmäiset päivät, viikot, oikeastaan koko loppuelämäsi tämän pienen uuden ihmisen ympärille ja sitten kuulet, että hän ei tulekaan. Millaista on, kun olet kuvitellut miltä hän näyttää, kuinka hän kasvaa, millainen hän tulee olemaan kun sinulle selviää ettet koskaan saa tietää. Kotisi on valmis vastaanottamaan uuden asukkaan. Perhe jo odottaa häntä. Koko maailma jo tietää että ihan kohta hän on täällä, ja sitten kuulet että hän onkin lähtenyt muualle. Millaista se on, kun huolestut liikkeistä? Mietit koska viimeksi niitä tunsitkaan. Olitko siitä varma? Millaista se on maata sairaalan vuoteella kun kätilö yrittää löytää lapsesi sykettä ja kuuletkin vain oman sykkeesi? Kuinka yrität vielä itsellesi uskotella että kaikki on kuitenkin hyvin vaikka oikeasti jo tiedät. Millaista se on kun lääkäri toteaa ultralaitteen ruudulta että sen pienen kovasti odottamasi ihmisen sydän ei enää syki, että se pieni sydän on lopullisesti pysähtynyt. Millaista on yhtäkkiä kuulla osanottoja, jotain mitä et ikinä ennen ole kuullut? Millaista on se tuska, kun oma sydämesi revitään irti? Kun maailmasi pysähtyy siinä silmänräpäyksessä ja kaikki ympärillä oleva menettää tarkoituksensa.. Millaista on ilmoittaa perheelle että kaikkien odottamaa lasta ei tulekaan. Että sinusta ei tule isää, ei veljeä, mummia, tätiä, enoa eikä pappaa. Millaista se on kun huomaat kuinka paljon surua on ympärilläsi ihan yhtäkkiä, vaikka siinä oli tarkoitus olla suurta iloa. Millainen on se päivä, kun kannat sitä kaikkein rakkainta vielä sisälläsi, sydämesi alla ja tiedät jo niiden potkujen vaimenneen, tiedät että se rakas pieni sydän ei enää syki. Millaista on olla kokonainen päivä sen jo niin tutuksi tulleen ison vatsan kanssa kun jo tiedät että kohdussasi ei ole enää elämää. Millaista on tietää, että joudut silti läpikäymään synnytyksen kipuineen ilman sitä maailman parasta palkintoa. Millaista on synnyttää kun tiedät jo etukäteen, että se syntyvä lapsi ei tule itkemään. Ja millaista se on kun se lapsi on syntynyt ja se makaa siinä ihan hiljaa ja velttona. Kuinka odotat vielä ihmettä, jos lääkärit olivatkin väärässä? Ja kun kätilö nostaa velton pienen ruumiin rinnallesi ja tapaat tuon kauan odottamasi pienen ihmisen ensimmäistä kertaa. Millaista se on kun todellisuus iskee päälle ja tajuat että olet ihan oikeasti synnyttänyt kuolleen lapsen. Tajuat, että se kovasti odottamasi uusi ihmeellinen ihminen on nyt tässä, kuolleena ja velttona. Se on ihan täydellinen vauva, mutta se ei itke. Millaista on nähdä kuollut ihminen ensimmäistä kertaa? Millaista on nähdä kuollut pieni lapsi? Oma lapsesi kuolleena? Millaista se on kun näet kätilön kävelevän ulos synnytyssalin ovesta sinun lapsesi sylissään ja tiedät, että et tule enää ikinä näkemään häntä, vaikka sinä juuri vasta hänet synnytit. Kun tajuat, että tässä oli sinun lapsesi elämä, tässä oli kaikki mitä hänestä sait. Millaista on kun loppuelämäsi käveli ulos siitä ovesta kätilön mukana? Millaista on palata osastolle juuri synnyttäneenä ilman vauvaa ja kuulla viereisestä synnytyssalista pienen vastasyntyneen itkua tietäen että omasi ei koskaan itkenyt. Millaista on lähteä synnytyssairaalasta kotiin ilman vauvaa? Voit yrittää toki kuvitella, tällainen oli minun kokemukseni kohtukuolemasta. Jokaiselle kohtukuoleman kokeneellekin se on varmasti hyvin erilainen.

Suukkoja pieni taivaantyttöni. Äiti rakastaa tänäänkin niin hurjan paljon.


lauantai 24. marraskuuta 2012

Yksi on poissa

Tänään juhlimme rakkaan ja ihanan siskontytön yksivuotias päivää. Tuntuu kuin se olisi ollut eilinen kun sain pienen mustatukkaisen peikkotytön syliini ensimmäistä kertaa ja olin sulaa vahaa hänen edessään. Nyt hän on jo reipas yksivuotias. Syntymäpäiviä juhlittiin koko suvun voimin ja ikinä en ennen ole tuntenut oloani niin yksinäiseksi suvun keskellä kun nyt tunsin. Meillä on kovaääninen ja iloinen suku äitini puolelta, heidän kanssaan on normaalisti mukava ja helppo olla. Nytkin oloni oli ihan mukava, mutta kun katsoin kuinka ihana yksivuotias keikisteli ihailijoille ja hurmasi kaikki, tunsin jotain mitä en olisi uskonut. Kuinka minä olinkaan kateellinen. On outoa olla kateellinen jostain mitä itsekin ihan oikeasti rakastat. Mutta se kun tajusin, että kukaan ei tule ikinä ihailemaan minun yksivuotiasta prinsessaani kun hän hurmaa hymyllään, nauramaan hänelle kun hän yrittää syödä itse yksivuotis-syntymäpäiväkakkuaan. Minun prinsessani ei koskaan vietä ensimmäistä syntymäpäiväänsä eikä hän koskaan hymyile. Minä en koskaan saa pukea häntä ihanaan pitsiseen juhlamekkoon ja auttaa puhaltamaan kynttilää. Sen sijaan suvun kanssa keskustelimme uudesta hautakivestä, jonka haluamme sukuhaudalle hankkia, sellaisen mihin sitten saamme seuraavienkin lähtijöiden nimet kaiverrettua. Onkohan juhlapäivät enää ikinä samanlaisia? Yksi hyvin tärkeä on aina poissa, yksi joka ei koskaan saanut yhteenkään juhlaan edes osallistua ja silti minä tunnen hänen poissaolonsa niin vahvasti. Voi kuinka olisinkaan halunnut tänään esitellä suvun uusinta jäsentä. Toki rakas juhlakalu oli päivän tähti, mutta siinä sivussa tämä pienempi prinsessa olisi saanut kiertää sylistä syliin. Pikkusiskon punertavia hiuksia olisi päivitelty ja ihmetelty kuinka pieniä ne vauvat ovatkaan. Suku olisi miettinyt keneltä punertavat hiukset periytyvätkään ja keneltä suloinen nöpönenäni näyttää. Ja pikkusisko olisi väläyttänyt kauniin hymyn kiitokseksi tervetulotoivotuksista sukuun. Mutta ei nyt. Nyt tämä yksi rakkain on poissa. Pikkusisko tulee aina olemaan poissa.

Tiedäthän enkelini että äidin sydämessä olet mukana kaikkialla minne äitikin menee. Äidin luota et ikinä ole poissa. Suukkoja taivaan kirkkain tähti.



torstai 22. marraskuuta 2012

Minä olen pysähtynyt

Mihin on hävinnyt melkein kolme kuukautta? Milloin värikkäästä alkusyksystä on tullut pimeä marraskuu? Miten ihmeessä minun maailmastani tuli näin musta? Minun maailmani on pysähtynyt tähän hetkeen, tuntuu että aika ei ole liikkunut kolmeen kuukauteen. Minun maailmani ulkopuolella muut jatkavat ikään kuin aika ei olisikaan pysähtynyt ja minun on vaikea ymmärtää miten se on mahdollista. Jos minulla olisi pikkusisko tässä rinnallani aika suorastaan lentäisi. Hän olisi jo melkein kolmikuinen ihana pieni. Hän hymyilisi kun katsoisi minua silmiin ja minä en saisi siitä tarpeekseni.
Mutta niin ei ole. Minun maailmani on musta ja aika ei liiku. Minä olen pysähtynyt tähän hetkeen enkä millään pääse eteenpäin. En edes halua eteenpäin koska siellä ei ole pikkusiskoa. Tässä pysähtyneessä hetkessä olen vielä niin lähellä enkeliäni kuin se vain on mahdollista. Minä en vain ole valmis päästämään irti. Minä en ikinä halua päästää irti. Miksi on pakko jos ei halua?

Miksi minä olen alkanut myös epäilemään? Onko pikkusiskoa koskaan ollutkaan? Onko kaikki vain ollut outoa haavekuvaa. Oliko pikkusisko vain kaunis, saavuttamaton haave? Toteutumaton unelma? Elämä jatkuu niin samanlaisena kun se oli ennen pikkusiskoa. Ja kuitenkin ihan kaikki on erilaista. Minä en ole enää koskaan se ihminen joka olin ennen. On ennen ja jälkeen. Minä, elämä, ihan kaikki.  Pikkusisko, tuo pieni kohtuunkuollut, muutti koko maailman. Huomenna yritän taas vähän kovemmin, nyt minun pitää saada olla vielä hetki täällä pohjalla. Huomenna ainakin yritän yrittää.

Voi enkeli pieni, äidillä on niin kamala ikävä. Odotathan äitiä siellä? Sitten sylittelin tuhat vuotta enkä enää päästä ikinä irti.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Aivan liian kova ikävä

Tänään olen ollut heikko, tänään en ole jaksanut olla vahva. Tänään on ikävä saanut minut kiinni, vaikka kuinka olen yrittänyt päästä karkuun. Tänään annoin ikävän täyttää minut ja tänään minusta tuntuu että en välitä vaikka huominen ei ikinä tulisi. Tänään minä en näe elämässäni enää mitään tarkoitusta. Minusta tuntuu että jokainen päivä jonka saan läpi vietyä vie minua vain kauemmaksi pikkusiskosta, joka ikinen päivä unelmani valuu yhä etäämmäs. Onkohan se jo tavoittamattomissa? Tiedän että uusi päivä aina edellisen jälkeen tulee, halusin tai en. Elämä vie eteenpäin, pois päin siitä hetkestä kun olin vielä onnellinen. Tänään olen kokenut ihan samanlaista tuskaa ja kipua kuin aivan tämä taipaleen alussa. Se alkoi jo viime yönä, pitkästä aikaa valvoin aamuyön tunnit ja itkin tyynyni märäksi. Yritin löytää selitystä, yritin löytää jotain vastausta tähän tilanteeseen. Mitään en löytänyt. Tällaistako on helvetissä?

Sinua minä silti aina rakastan kaunis enkelini.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Siivosin surua pois

Keittiön sivupöydällä on pyörinyt vino pino papereita syyskuun alusta alkaen. Siitä alkaen kun tulimme sairaalasta kotiin ilman pikkusiskoa. Se pino on kasvanut tässä ohimenevien viikkojen aikana, ei paljoa, mutta vähän kuitenkin. Tänään siivosin sitä pois. Tai en oikeastaan siivonnut pois, laitoin laatikkoon kaapin perälle. Ehkä joskus vielä uudestaan käyn niitä läpi. Pieniä muistoja siitä hetkestä kun pikkusisko vieraili luonamme. Maailman tärkeimpiä muistoja sillä uusia minulle ei tule. Laatikkoon meni sairaalasta mukaan saatu "alkushokki" paketti. Nyt vasta avasin tuon kansion ensimmäistä kertaa ja kävin sisältöä läpi. Koskemattomana se on ollut tuossa keittiön sivupöydällä kaikki nämä viikot, en ole aiemmin pystynyt sitä avaamaan. Elin kovasti pikkusiskon syntymän jälkeistä päivää uudelleen noiden papereiden kautta. Mietteitä surusta, sairaalan yhteystiedot, omakätilön nimi. Ohjeita käytännön järjestelyihin. Sitä siellä kansiossa oli. Siinä oli meidän vauvanhoito pakettimme. Samaan kasaan oli päätynyt paikallissanomien lehti ja seurakuntasanomat joissa hautaansiunatuissa mainittiin pikkusiskon nimi. Ja ainoa kirjekuori joka ikinä kotiimme saapui pikkusiskon nimellä koristettuna. Kutsu pyhäinpäivän muistotilaisuuteen. Pikkusiskon omaisille osoitettu. Siellä laatikossa on myös ultrakuvat. Ja DVD tallenne 4D ultrasta, mitä ei koskaan ole katsottu. En tiedä pystynkö sitä ikinä katsomaankaan. Nippu ystäviltä tulleita kortteja, lämpimiä ajatuksia jotka ovat suuri lohtu surun keskellä. Laatikkoon meni myös pienet vaaleanpunaiset sukat. Kun ostin pikkusiskolle hautajaisvaatteita, en mistään löytänyt vain yhtä paria pieniä sukkia. Etsin ja etsin, mutta lopuksi minun oli ostettava kaksi paria. Toinen pari meni lämmittämään pikkusiskon pieniä kylmenneitä varpaita, toinen pari päätyi tuohon pieneen laatikkoon kaapinperälle.

En siivonnut pikkusiskoa pois, en minä sitä ikinä aio tehdä. Hänen kuvansa on yhä Pojan kuvan vieressä kirjahyllyssä. Pienien käden ja jalanjälkien sekä hiustupsun kanssa. Niitä en siivoa pois, niillä on oma paikkansa siinä missä kaikki voivat ne nähdä jos hyllyyn katsovat. Minun esikoispoikani päivän ikäisenä silmiään siristäen liian kirkkaasta valosta vierellään kaunis pieni enkelisiskonsa silmät suljettuina. Minun rakkaimmat aarteeni. En minä sitä suruakaan saanut siivottua pois, en ollenkaan. Tuntuu ettei tämä ikävä tästä yhtään ole helpottanut.

Tiedätkö enkelini, tänään katselin pitkään pihalla sinne tähtien taakse ja kovasti mietin mitä siellä mahdat puuhailla? Suukkoja kovasti, toivottavasti tulevat perille!

lauantai 17. marraskuuta 2012

Vahvempi kuin uskoinkaan

Kauppakeskuksen parkkipaikalla törmäsin työkaveriini. Samaiseen ihmiseen kenen takia ilmoitin jättäväni firman pikkujoulut väliin. Samaiseen kenen pienen tytön laskettu aika oli noin kaksi viikkoa pikkusiskon jälkeen. Hän huomasi minut ensin. Ei sanonut sanaakaan, vaan tuli luokseni, otti lujaa kiinni ja halasi pitkään. Seisomme pitkään kiinni toisissamme siinä parkkihallissa autojen ajaessa ohi ja yhdessä itkimme pientä menetettyä elämää. Minä tunsin ison pyöreän vatsan painavan omaa tyhjää vatsaani vasten. Minä takerruin häneen kuin hukkuva ja pienen hetken kuvittelin, että se olikin minun vatsani vielä täynnä elämää. Mutta minun olikin paljon helpompi päästää irti kuin olisin kuvitellut. Yllätyksekseni huomasin, että minä en ollutkaan kateellinen juuri hänelle. Minun ei ollutkaan vaikea seisoa siinä kasvotusten ison vatsan edessä. Tilanne sai hänetkin avautumaan. Hänellä on ollut kolme keskenmenoa. Hän ansaitsee tämän pienen tytön. Hän on aito, ihana ihminen, joka löysi oikeat sanat. Hän teki minulle helpoksi seisoa siinä, ison vatsan vieressä olematta katkera tai kateellinen. Raskaus on mennyt jo lasketun ajan yli ja synnytys käynnistetään ensi viikolla. Lupasin jopa mennä kahvittelemaan hänen kanssaan kunhan vauva on syntynyt. Uskallankohan sen lupauksen toteuttaa... Tämä ei kuitenkaan muuttanut sitä, että kaikille muille olen yhä kateellinen ja katkera. Mutta hänelle en ollut, en ainakaan tuolla hetkellä. Tapaaminen sai ikävän pintaan voimakkaana. Kuntosalilla, jonne olin matkalla kun törmäsimme, spinning tunnilla poljin kyyneleet silmissäni kuin raivopää ikävääni hieman lievemmäksi. Hetkeksi se auttoi. Mutta olen kuitenkin hieman ylpeä itsestäni, ehkä olenkin vähän vahvempi kuin uskoinkaan? Pärjäsin tuon tapaamisen kanssa paremmin kuin olisin ikinä uskonut.

Rakas pieni taivaantyttöni, äiti täällä ikävöi niin että sydän pakahtuu. Suukkoja tuhat pieni tähtiprinsessani!

torstai 15. marraskuuta 2012

Elä tässä hetkessä

Ihana psykologini antoi minulle taas yhden toteuttamisen arvoisen ohjeen. Elä tässä hetkessä. Elä tätä hetkeä niin että se tuntuu hyvälle juuri nyt. Älä elä sitä mahdollista huomista varten vaan juuri tätä hetkeä varten. Se huomisen odottaminen voi toki olla siinä rinnalla, mutta ei kannata hukata tätä päivää huomista odottaessa. Tämä lähinnä juonsi juurensa minun pakottavaan tarpeeseeni aloittaa hoidot uudestaan heti kun mahdollista, toivottavasti vielä tämä vuoden puolella tai heti alkuvuodesta. Ja siihen pakottavaan tarpeeseen saada uusi pieni ihme kasvamaan sisälleni. Ymmärrän täysin mitä hän haki takaa. Siinä ei toki ole mitään pahaa odottaa tulevaisuutta ja uusien mahdollisten hoitojen alkua, mutta pitäisi yrittää myös etsiä iloa tästä hetkestä. Tällä hetkellä odotan vain tulevaa, toivon että tämä hetki olisi jo mennyt. Mitä jos se tulevaisuus ei olekaan sellainen kun sen nyt kuvittelen olevan? Mitä jos ihan oikeasti en enää koskaan saa nähdä pienen ihmeen kasvavan sisälläni? Mitä jos pikkusisko oli minun viimeinen ihmeeni? Mitä jos minulta menee tämä hetki ohi kun Poika on nelivuotias? Viisivuotias? Mitä jos minulta menee ohi hänen uudet taitonsa? Mitä jos en huomaa kuinka hän kasvaa ja kehittyy vain koska en osaa nyt pysähtyä tähän hetkeen ja iloita siitä mitä minulla jo on vaan ajattelen pakonomaisesti tulevaisuutta. Ja Poika, hän nyt vain on siinä. Ihana ja kaikkein rakkain, mutta hän jo on. Minulla on jo hänet. Tätä mitä nyt kaipaan niin suunnattomasti ei vielä ole, enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan.

Ei pidä missään nimessä ajatella että en olisi kiitollinen Pojasta tai että en rakastaisi häntä enemmän kuin mitään muuta (täällä olevaa). Tai että en hänestä huolehtisi, kyse on ehkä enemmän siitä, että en ehkä keskity Poikaan nyt ihan täysillä. Tämä tunnetila on vaan jotenkin niin epätodellinen. Se, että ensin olet pitkään lapseton. Se, että luovuit jo toiveesta saada biologisia lapsia, kun elämä yllätti. Se, että opettelit hyväksymään että lapsia on vain yksi. Ja se kuinka elämä taas yllätti ja lapsia onkin yhtäkkiä kaksi. Se, kun toinen niistä lapsista kuolee. Ja se, kuinka epätoivoisesti haluaisit vielä sen yhden, koska sen kuolleen lapsen jättämä kolo on niin syvä ja iso ettet usko sen voivan täyttyä  millään muulla. Se, kun et tiedä pyydätkö nyt elämältä jo liikaa, olethan saanut jo kaksi enemmän
kuin uskalsit jossain vaiheessa edes toivoa. Ja silti minun on pakko pyytää. Minun on ihan pakko toivoa, muuten en kestä. Mutta nyt minä aion myös yrittää. Yrittää löytää sitä iloa tästä päivästä. Yrittää iloita Pojasta ihan täysillä tässä hetkessä. Ihan koko aikaa siihen en pysty. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Mutta ainakin voisin yrittää. Ja yrittää iloita myös siitä, että sain edes hetken pitää
pikkusiskon. Vaikka se taitaa vielä olla liikaa minulta pyydetty.

Suukkoja suloinen taivaantyttöni! Olet äidin mielessä ja sydämessä ihan koko ajan.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Peilikuva

Suihkun jälkeen kuivasin itseäni ja siinä kuin ohi mennen vilkaisin itseäni peilistä. Pitkästä aikaa jäinkin katsomaan mitä näin. Näin sen venyneen vatsanahan, ne punaiset merkit alavatsalla. Ikäänkuin siihen olisi kirjoitettu pikkusisko. Pikkusiskon jälki minussa. Kirkuvan punaiset arvet, eivät vielä yhtään vaalenneet. Ihan niinkuin minun suruni ja ikäväni pikkusiskoa kohtaan, vielä täysin tuoreena. Siellä pikkusisko viihtyi pienen elämänsä ajan, minun vatsassani punaisten arpien alla, minun sydämeni alla. Äidin vartalo. Sitä se peilikuva kertoi.

Se peilikuva ei kertonut mitään siitä vauvasta, joka oli arvet saanut aikaan äitinsä vatsaan, minun vatsaani. Se peilikuva näytti äidin surulliset silmät, mutta ei kertonut miksi äiti oli surullinen. Minä sen toki tiedän koska minähän se siinä olin, oma peilikuvani. Minä tiedän, että ne vatsan arvet eivät ole ainoat arvet mitä se pieni vauva aiheutti. Se aiheutti vielä isommat suoraan sydämeen. Ja varmasti ihan tahtomattaan. Mutta ennen kaikkea se peilikuva kertoi elettyä elämää, se kertoi tähdille kuiskatuista toiveista ja särkyneistä unelmista. Se kertoi sitä, että elämä antaa ja se ottaa. Välillä on suruja ja välillä toivottavasti taas pientä ja suurtakin onnea. Vaikka se peilikuva ulkopuolisen silmissä saattaa näyttää hieman jo rupsahtaneelta ja kenties vähän hoitamattomalta, minulle se peilikuva näytti että olen äiti. Olen Pojan ja kauniin pienen taivaanlapseni äiti. Minä kannan arpeni ylpeydellä ja olen onnellinen siitä että saan olla äiti, vaikka puolet siitä onnesta onkin tavoittamattomissa, siellä jossain minne minä en vielä pääse. Minä niin kovasti myös toivon, että saisin vielä yhden kerran olla äiti. Tällä kertaa ihan kokonaan.

Minä olen ylpeä siitä, että saan olla sinun äitisi rakas enkelini! Suukkoja pilven reunalle.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Töistä

Eilen sain puhelun pomoltani. Hieman jo suunniteltiin töihinpaluutani, siihen on onneksi aikaa vielä yli kaksi kuukautta. Tuo maailma tuntuu niin kaukaiselta. Vielä en tunne kaipaavani sinne ollenkaan. Vielä en ole asennoitunut siihen että kohta joudun tuohon oravanpyörään palaamaan. Minun oli tarkoitus olla kotona kaksi vuotta, tuo aika lyheni nyt huomattavasti. Ilmoitin jo että en mene mukaan pikkujouluihin, mihin kovasti minua pyysivät. Muuten olisin saattanut mennä, mutta työtoverini, joka on myös juuri saanut tyttövauvan oli jo ilmottaunut mukaan. Minä en mene sinne siksi etten joudu kuuntelemaan tarinoita vastasyntyneestä. Minä en nyt halua niitä tarinoita kuunnella. Ja tiedän että puhe siihen menisi, joten on helpompi olla menemättä ollenkaan. Millaista elämää tämä on? Ei riitä että välttelen paikkoja missä voin joutua törmäämään pallomahoihin tai vastasyntyneisiin, mutta myös paikkoja missä saatan joutua vastatusten tuoreen äidin kanssa, vaikka vauva ei mukana olisikaan. Välttelen muiden onnea.

Olen pyytänyt, että saisin tehdä lyhyempää työpäivää. Pikkusiskon kuolema pisti maailmani aivan päälaelleen, raha ei enää merkitse. Ei se ennenkään toki kaikkea ole merkinnyt, mutta erityisesti tapahtuneen jälkeen haluan olla enemmän pojan kanssa. Hän kasvaa isoksi niin nopeasti. Haluan enemmän aikaa itselleni. Haluan yrittää elää omaa elämääni hieman paremmin, haluan että minulla olisi hyvä olla. Toivottavasti lyhyemmän työpäivän kautta minulla olisi hieman enemmän aikaa myös oikealle elämälle. Pomo on jo alustavasti näyttänyt toiveelleni vihreää valoa. Myös työtehtäväni tulisivat muuttumaan. Hirveän positiivista, jotenkin haluan kaiken olevan erilaista, kuin se ennen pikkusiskoa oli. Asiat eivät voi olla ihan samalla lailla, koska niin paljon on muuttunut. Ei silloin voi palata entiseen. Pomo kysyi saanko tarpeeksi apua, sanoi että työterveyshuollon kautta myös voi saada tarvittaessa psykologin apua. Onneksi minulla on ihana pomo jolla on suuri sydän. Uskon, että pärjään kyllä taas työelämässä kun se aika tulee.

Mutta ihan vielä en uhraa liikaa ajatuksia työlle. Nyt yritän vielä rakentaa elämääni uudelleen näistä palikoista mitä minulla nyt on. Yritän opetella selviämään päivistä tämän jatkuvan ikävän kanssa. Yritän opetella kohtaamaan maailmaa kodin ulkopuolella. Yritän ymmärtää että muualla elämä jatkuu niinkuin ennenkin. Ja ennen kaikkea yritän ymmärtää että meidänkin elämämme jatkuu vaikkakin täysin erilaisena kuin sen piti. Yritän opetella tätä uutta elämääni ihanan pienen enkelin äitinä.

Suukkoja äidin kulta. Ja tottakai rakastan, sehän on sanomattakin selvä. Vaikka kaikkein mieluiten kuiskaisin sen korvaasi joka päivä. Nyt kuiskaan sen sinne taivaalle, joka päivä.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Kaksi suurta surua

Minusta tuntuu, että joudun käsittelemään kahta kamalan suurta surua yhtäaikaa. Siksi melkein koko ajan tuntuu siltä että tämä on liikaa. Ihan liikaa minulle kannettavaksi. Se, että oma lapsi kuolee on jo yksin sellainen painolasti jota en kenellekään tahtoisi. Se, minkä vuoksi itse olisit valmis kuolemaan, kuoleekin ensin. Se, että et pystynyt pitämään pientä turvassa, maailman pahaa poissa oman lapsesi ulottumattomissa. Minkälainen äiti silloin on? Tekeekö se huonon äidin kun oma kohtu ei sitä kalleinta aarretta suojannutkaan? Eikö se rakkaus voisi riittää pitämään sen pahan poissa ja lapset turvassa? Kyllähän minä sen tiedän. Ei maailma ole niin mustavalkoinen. Aina rakkaus ei yksin riitä.

Vaikka tämä pikkusiskon kuoleman suru täyttää minun maailmani lähes kokonaan, on se toinen suru alkanut taas nostamaan päätään. Se suru jonka luulin pojan myötä laittaneeni taakseni. Lapsettomuuden suru. Ne kaikki tutut tunteet menneisyydestä ovat taas nousseet pintaan. Se inho omaa kroppaa kohtaan. Jopa myös miestä kohtaan. Miksi me emme toimi niinkuin meidän pitäisi? Miksi me olemme viallisia, rikkinäisiä? Miksi tarvitaan liuta ulkopuolisia, että saisimme edes mahdollisuuden? Miksi meidän kohdalla ne tehdytkään mahdollisuudet eivät tunnu toimivan? Miksi kaiken tämän piti osua minun kannettavakseni? Eikö toinen näistä suruista yksin olisi ollut tarpeeksi? Ja ei se lapsettomuuden taakka kokonaan kadonnut edes sen ensimmäisen lapsen myötä. Kun sen taakan on kerran kantaakseen saanut, se on osa itseä loppuun asti. Se kulkee koko ajan mukana, tässä lapsiarjessakin. Pojan myötä tuli kyselyt sisaruksista. Koskas teille? Ei kenellekkään tullut mieleenkään, että tämä yksi oli jo varsinainen ihme. Ja tiedän, että nyt pikkusiskon kuoleman jälkeen ihmiset alkavat pian taas tuijottamaan vyötäröäni, koska se alkaa taas kasvamaan. Tottakai he pyöräyttävät vielä kolmannen, kaksi kun on jo aiemmin tehty. Kyllähän he pojalle tekaisevat vielä elävän sisaruksen.

Olen sen aiemminkin maininnut, että ennen pikkusiskoa olin jo oikeastaan hyväksynyt sen että poika on meidän ainoa aarteemme. Meille on kuitenkin yksi suuri ihme suotu. Meillä on lapsen maailma
kotonamme, sen pitäisi riittää. Se, että halusin vielä sen yhden viimeisen IVF:n oli tarkoitus olla vain todistelu itselleni. Että en vanhana katuisi että emme olisi tarpeeksi yrittäneet. Että olisin tiennyt että näin on tarkoitettu. Meidän perheemme olisi tällainen, minä, mies ja ihana pellavapäinen poika. Se että pikkusisko saikin alkunsa on laittanut kaiken uusiksi, en pysty enää tyytymään siihen mitä oli. Tahdon sen mitä meille melkein jo annettiin. Tällä hetkellä en pysty millään hyväksymään sitä, että poika jäisi ainoaksi eläväiseksi. Minun on annettu kurkistaa sinne kahden lapsen maailmaan ja en saa tuota näkyä pois silmistäni. Minä haluan sen todelliseksi tänne meidän kotiimme. Eikä se ole vain pelkkää haluamista, tällä hetkellä minä en ihan oikeasti usko että pystyn elämään pikkusiskon menetyksen kanssa. En jos en näe jotain valoa huomisessa. Nyt näen vain pimeyttä. Välillä olen jopa hieman vihainen  pikkusiskolle. Miksi hänen piti tulla laittamaan maailmani näin sekaisin? Miksi hänen piti tulla ja tuoda tämä kamala suru ja ikävä mukanaan? Miksi hänen piti kuolla? Miksi hänen piti repiä kaikki vanhat lapsettomuuden aikaiset haavat auki? Ja silti en vaihtaisi hetkeäkään pois. En pienintäkään hetkeä.

En minä oikeasti ole sinulle vihainen kaunis enkelini, minulla on vain kamala ikävä. Voi kun saisin suukotella sinun pieniä varpaitasi, kutitella pehmeää vatsaasi. Mutta minä en voi muuta kuin ikävöidä ja kertoa kuinka kovasti sinua aina tulen rakastamaan.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Merkkejä

Tänään kävin taas hautausmaalla. Ikävä on ollut ihan hurja ja piti päästä niin lähelle kuin mahdollista. Istuin haudan reunalla ja itkin ikävääni, kun viereisen haudan kynttilälyhdyn päälle lensi pieni sinitiainen joka istui siinä pitkään ja päätään keikistellen katseli minua. Käviköhän pikkusisko siinä minulle kertomassa, että hänen on hyvä olla? Sanomassa älä äiti itke, kyllä minä pärjään. Älä äiti turhaan minusta murehdi. Huomaan usein etsiväni ympäriltäni näitä "merkkejä", viestejä pikkusiskolta, että hän yhä on täällä. Että ei hän ole meitä jättänyt, vaikka ei vauvana kotiin tullutkaan. Tärkein kaikista minulle on sateenkaari. Olen tainnut siitä aiemminkin kirjoittaa. Pikkusiskon syntymää seuranneena päivänä näimme valtavan suuren ja kauniin sateenkaaren sairaalan ikkunasta ja minusta tuntui niin vahvasti että siellä pikkusisko vilkutti meille hyvästiksi. Ja parina seuraavana viikkona sateenkaari näyttäytyi usein, minusta paljon useammin kuin normaalisti. Ihan varmasti pikkusisko meille viestitteli, älkää huolehtiko, kyllä minä pärjään.

Mutta ei se silti minulle riitä. Linnun keikistely tai kauneinkaan sateenkaari. Ei se kuitenkaan ole pikkusisko niinkuin minä olisin hänet halunnut. Ei lähellekään.

Äidin tuli tänään niin kauhean kylmä haudallasi enkelini. Eihän sinulla ole kylmä? Minä haluaisin niin ottaa sinut syliin ja lämmittää. Suukkoja kulta pieni!

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Välinpitämättömyys

Se sattuu, kun ei kysytä kuinka voin. Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun ihmiset ovat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ihan kuin koko raskautta ja pikkusiskoa ei olisi ollutkaan. Tiedän, monet ihmiset peittävät sillä omaa epävarmuuttaan. En minä itsekään ennen oikein osannut suhtautua menetyksen kokeneisiin tai muuten vaikean tilanteen edessä oleviin ihmisiin. Nyt kuvittelen osaavani, ainakin hieman. Ei tarvitsisi kuin halata tai koskettaa. Ei siinä sanoja tarvittaisi. Minulle riittää kun näen, että toinen välittää, että se toinenkin tietää että pikkusisko on ollut ihan oikea ja tärkeä. Mutta se kun ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan tuntuu pahalle sisälläni.

Eikä pikkusiskosta tarvitse kokoajan puhua. En minä pojastakaan koko aikaa jauha. Mutta varsinkin sellaiset ihmiset, jotka ovat raskaudesta tienneet ja tapaan ensimmäistä kertaa pikkusiskon kuoleman jälkeen. Kun he ovat kun ennenkin, se tuntuu pahalle. Eikö heille merkitse mitään, että minulta on kuollut lapsi? Onko heille tärkeämpää pitää oma pokka? Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun oma perhekin mainitsee pikkusiskoa vähemmän ja vähemmän. Pystyvätkö he laittamaan asian sivuun näin nopeasti? Ja huomaan itsekin mainitsevani pikkusiskoa heille harvemmin, minusta tuntuu että en halua aihetta väkisin tuputtaa. Jos heitä ei kiinnosta niin olkoot. Onneksi minulla on ystäväni kenelle voin puhua. Ja siskoni kyllä jaksaa kuunnella.  Ja tämä blogi. Tästä on tullut tärkeä, täällä voin sanoa juuri mitä mielessäni liikkuu. Täällä on ihmisiä jotka ovat kokeneet saman, ihmisiä jotka oikeasti tietävät mitä käyn läpi. Mutta minä haluan, että pikkusisko tunnustetaan ihmisenä. Haluan, että hänestä puhutaan. Se on ainoa keino pitää tyttäreni elossa, mukana meidän elämässämme. Miksi ihmeessä lapsen kuoleman täytyy olla vieläkin sellainen tabu, josta ei puhuta? Ei puhumattomuus sitä pahaa pois vie, päinvastoin.

Rakastan rakastan rakastan kaunis pieni enkelini. Lupaan että rakastan joka ikinen päivä.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Mitä minulla olisi

Mitä minulla olisi jos pikkusisko ei olisi kuollut? Minulla olisi ihana kaksikuinen tytär. Hymyilisikö hän jo minulle? Saisiko isoveljen pelleily pienen hymyilemään? Minulla olisi mustat pussit silmien alla. Minulla olisi sotkuinen koti ja pinna kireällä. Ihmettelisin mihin tunnit päivästä katoavat. Minulla olisi valtava kasa pesemätöntä pyykkiä ja villakoiria kodin nurkissa. Minä olisin onnellinen. Meillä olisi varmasti ristiäiset jo olleet, pikkusisko kantaisi kauniin nimensä ylpeänä. Suunnittelisin jo joulua, koska minusta on normaalisti ihana niin tehdä. Tänä vuonna haluaisin hypätä sen yli. Minulla olisi lämmin pehmeä vauva, joka jo tarkasti katselisi ympärilleen. Minulla olisi kaksi kaunista elävää lasta. Minun perheeni olisi ollut valmis.

Mitä minulla nyt on? Särkynyt sydän ja vaikeuksia nähdä valoa huomisessa. Minulla on kuollut lapsi. On myös se elävä, mutta vielä se kuollut täyttää mielen useammin. Minä olen täynnä kateutta muita kohtaan ja olen katkera elämälle. Minä olen täysin eri ihminen kuin tasan kaksi kuukautta sitten vielä olin. Minulla on elämänlanka hukassa. Minulla on niin paljon vähemmän, kuin olisi jos pikkusisko ei olisi kuollut. Minä olen onneton. Ulospäin saatan näyttää välillä jo jopa normaalille, mutta sisällä kuohuu vielä kovaa. Kyyneleet tulevat useimmiten yksinollessa, autoa ajaessa, yksin kaupassa kävellessä, koiran kanssa lenkkeillessä. Vielä aivan  yhtäkkiä, varoittamatta voi kontrolli pettää. Välillä minusta tuntuu että selviän tästä, odotan mitä huomisella on minulle antaa. Seuraavassa hetkessä minusta jo tuntuu että ikävä tukehduttaa hengiltä enkä edes halua nähdä huomista, en mitenkään voi tämän tuskan kanssa jaksaa eteenpäin. Se aallokko on vielä kovin myrskyisä, ne aallonpohjat ovat vielä todella teräviä ja syviä. Ja kaikkein kamalimmalta minusta tuntuu että tälle en voi tehdä yhtään mitään. Mikään tekemäni ei tapahtunutta muuta. Minun on elettävä tämän kanssa loppuelämäni, halusin tai en. Pikkusisko on kuollut ja kuolleena pysyy. Voi kun jostain löytäisin sen voiman mennä eteenpäin. Mennä eteenpäin niin että se tuntuisi hyvälle. Voi kun pystyisin taas olemaan onnellinen.

Tänään pieni taivaantyttöni teit isoveikkasi iloiseksi hettelemällä alas lumihiutaleita. Suukkoja enkelini, äiti aina vaan rakastaa.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Samanlaiset


Tämä on minun surukappaleeni. Yksi joka on hieman ylitse muiden. Tänä aamuna kuuntelin kappaletta taas uudestaan ja uudestaan niinkuin aina välillä teen kun ajatukset ovat oikein kovasti pikkusiskossa. Poika kiipesi syliini ja kysyi lauletaanko siinä pikkusiskosta. Poika alkoi miettimään olisiko pikkusisko samanlainen kuin hän? Höyrisikö ja möyrisikö pikkusisko niinkuin hän? ( Meidän sanontamme kun poika hieman riehaantuu) Kyllä varmasti hän vastasi itse. Ja varmasti pikkusisko tykkäisi kovasti hotwheels autoista. Onko pikkusiskon nimi myös Poika? Sanoin ei  pikkusiskolla on oma nimi. Sanoin pojalle, että ethän sinäkään koskaan pikkusiskoa unohda. En unohda, se on minun pikkusisko, vastasi poika.

Tänä aamuna syli on taas kovin tyhjä. Se huutaa pientä syleilyynsä. Toisella polvella poika, se toinen on tyhjä. Siinä olisi ollut pikkusiskon paikka. Siinä on aina pikkusiskon paikka. Minä niin kovasti haluaisin pikkusiskon kotiin.

Suukkoja rakas. Taas yksi päivä edessä ilman sinua. Äiti rakastaa tänään ihan hurjasti.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Rakkauden haudalla

Se soi autonradiossa kun ajoimme hautausmaalta kotiin päin. Sieltä minä olin tulossa, rakkauteni haudalta. Toisen niistä elämän suurimmista rakkauksista. Miten sen näkeekin niin uudessa valossa, koko tuon hautausmaan. Kun sinne on haudannut sen oman kaikkein rakkaimman, se synkkyys on lähtenyt pois. Ennen kävin haudalla kerran, kaksi vuodessa. Jouluna viemässä kynttilät isovanhemmille, joita en koskaan saanut tavata. Ja ehkä kerran kesällä. Nyt tulen käymään siellä huomattavasti useammin. Pieni hauta saa enemmän huomiota osakseen kun on saanut vuosikymmeniin. Tuolla haudalla tunnen olevani lähempänä pikkusiskoa kun missään muualla. Minusta tuntuu, että voisin istua siellä tunteja. Rakastaa pikkusiskoa siellä missä hän on minua lähinnä. Minun on hurjan vaikea lähteä haudalta. Minusta tuntuu kun jättäisin lapseni yksin sinne kylmään ja pimeään. Tänäänkin minun piti kääntyä vielä kerran takaisin ja käydä silittämässä pikkusiskon pientä valkoista kiveä. Syntynyt enkelinä. Ja kerran vielä kuiskasin kuinka paljon rakastan ja ikävöin, kuopustani, enkeliäni. Ei ole oikein, että joutuu vierailemaan oman lapsensa haudalla. Että joutuu kynttilät sytyttämään pienokaisensa muistolle.

Kirkossa oli illalla muistojumalanpalvelus kaikkien viime vuoden aikana kuolleiden omaisille. Jumalanpalveluksen lopuksi luettiin kaikkien kuolleiden nimet ja iät ja heille sytytettiin kynttilä. Sama pappi joka siunasi pikkusiskon hautaan sytytti hänelle nyt muistokynttilän kirkossa. Pikkusisko ei ollut ainoa vauva. Seurakunnassamme myös  pieni poika oli saanut siivet selkäänsä viime vuoden aikana. Minä taas itkin lähes koko ajan. Koskakohan tulee se aika etten enää itke niin herkästi? Nyt lähes kaikki asiat mitkä pikkusiskosta tai menetetystä vauva-arjesta muistuttavat saavat minut itkemään. Tosin yhä tunnen että itku puhdistaa valtavasti. Itkut haudalla ja kirkossa tänään ovat saaneet mieleni vahvaksi ja positiiviseksi. Nyt, juuri tällä hetkellä minusta tuntuu että odotan sitä mitä huomisella on minulle tarjota. Tosin en taas tiedä miltä minusta aamulla tuntuu. Psykologi kysyi viime tapaamisellamme olenko ollut iloinen ja onnellinen viime aikoina. Jouduin miettimään todella pitkään ja tarkasti. Ei, en usko olleeni iloinen tai tunteneeni onnellisuutta pikkusiskon kuoleman jälkeen. Mutta sanoin myös, etten ole enää koko aikaa surullinen. Välillä taidan vain olla. Jossain siellä iloisuuden ja surullisuuden rajamailla.

Tänään rakas enkelini olet ollut mielessä ihan koko päivän. Näitkö kauniit kynttilät ja kanervat jotka toimme sinulle? Suukkoja, olet sydämessä aina.

torstai 1. marraskuuta 2012

Parisuhde

Olemme olleet miehen kanssa yhdessä kaksitoista vuotta. Tarkasti kaksitoista vuotta ja kuusi päivää. Siinä ajassa luulee oppineensa tuntemaan toisen läpikotaisin. Silti pikkusiskon kuolema on ollut niin suuri asia kummallekin meistä, että tavallaan opettelemme tuntemaan toisiamme uudelleen. Olemme molemmat jollain tavalla muuttuneet. Niinhän ne viisaammat sanovat, että lapsen kuolema joko kasvattaa enemmän yhteen tai sitten tiet helpommin erkaantuvat. Omakotitalon olemme jo rakentaneet ja siitä selvinneet. Tiedän, että selviämme tästäkin. Tunnen jo nyt, kuinka olemme enemmän yhtä kuin olemme olleet pitkään aikaan. Ehkä arki oli vaatinut veronsa ja tarvittiin jotain näin pysäyttävää, että todella ymmärsin miten ainutlaatuinen ja ihana mies minulla on. Eilen vertaistukiryhmän kokouksessa hän sanoi kuinka haluaa olla vahva minun vuokseni. Että hän ei halua murtua, koska hänelle on tärkeämpää olla minun tukenani, kuin antaa omille tunteilleen valtaa. Minä, joka olen kuvitellut että hän haluaa unohtaa pikkusiskon. Jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ymmärrän nyt paremmin hänen käytöstään. Kyllä häneenkin sattuu. Luultavasti niin paljon että osaltaan sen takia ei aiheesta puhu, koska haluaa olla vahva minun edessäni. Silti toivon, että hän pystyisi enemmän asiasta puhumaan. Ettei hän kasaa tunteitaan ja jätä niitä käsittelemättä. Ehkä se tulee ajan kanssa, puhuminen. Jo nyt tuntuu, että ehkä hän hieman enemmän vastaa minun yksinpuheluuni. Pelkäsin, että juuri tuo puhumattomuus voisi ajaa meitä erillemme. Minulle on tärkeää, että pikkusiskosta puhutaan. Sillä tavalla hän elää täällä meidän keskuudessamme. Nyt tiedän, että ei mies halua pyyhkiä pikkusiskoa pois.

Pikkusisko taisi olla suuri sielu pienessä vauvan ruumiissaan. Pieni tyttö joka suurella tavalla toi vanhempansa taas lähemmäksi toisiaan.

Kauniita unia pieni enkelini. Uskotko jos kerron että tänään rakastan taas vähän enemmän.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Pikkusiskon viimeinen tanssi

Tänään olen ollut taas koko päivän siinä yössä kun pikkusisko kuoli ja syntyi. Olen istunut tässä sohvan nurkassa, pitänyt kädessäni pikkusiskon kuvaa. Ihaillut kaunista enkeliäni jolla on suljetut silmät. Käynyt tuon yön tapahtumia läpi hetki hetkeltä, uudelleen ja uudelleen. Minun pieni hetkeni lapseni kanssa.  Jostain ihmeen syystä, tallensin puhelimeeni videon ennen nukahtamistani tuona iltana, pikkusiskon viimeisen tanssin. Yhdeltätoista maha heilui vielä hurjasti, puolelta toiselle kun pieni tyttöni oikoi pitkiä jalkojaan. Meni monta viikkoa, ennen kuin pystyin tuon pienen tallenteen uudelleen katsomaan. Se oli minun tyttäreni viimeinen tanssi. Yhdeltä yöllä heräsin enkä enää tuntenut liikkeitä.

Pikkusiskolla oli kauniit pitkät varpaat. Niillä olisi ollut hyvä tanssia. Ne olivat täydelliset pienet varpaat. Niillä olisi ollut hyvä kulkea tämä elämän polku. Se polku oli vaan niin kovin paljon lyhyempi kun olisin halunnut. Pikkusiskolla oli kaunis pieni nenä ja suloinen suppusuu. Ja ne kauniit pitkät sormet jotka eivät kiertyneetkään äidin sormen ympärille. Olisipa ne edes hetken puristaneet. Ja kauniit sirot korvat. Sinne korvaan kuiskasin monta kertaa kuinka paljon äiti rakastaa.
Hiukset olivat kauniit tummanpunertavat. Niihin olisin halunnut joskus tulevaisuudessa solmia rusetteja. Ja pikkusiskolla oli suljetut silmät. Ne silmät jotka eivät koskaan auenneet. Äidin ja lapsen katseet jotka eivät koskaan kohdanneet. Ja yhä minä tunnen omilla huulillani pikkusiskon pehmeän posken kun siihen viimeisen suukon painoin.

Se on hassua, miten minulla on jatkuva tarve käydä läpi tuota yhtä vuorokautta elämästäni koko ajan uudelleen. Mutta se onkin ollut elämäni tärkein vuorokausi. Surullisin, ihan ehdottomasti, mutta samalla myös tärkein. Se on toinen minun kahdesta ainoasta fyysisestä kosketuksesta lapseeni kohdun ulkopuolella. Toinen tapahtui ruumishuoneella. Tämä yksi ainoa vuorokausi muutti minut ihmisenä ihan totaalisesti. Se on laittanut elämänarvoni täysin uuteen järjestykseen. Se on tuonut elämääni tunteita joita en ennen tiennyt olevankaan. Se on näyttänyt kuinka haavoittuvainen olen. Tämä yksi vuorokausi tulee kulkemaan mukanani joka ikinen hetki loppuelämäni ajan.

Et voi arvatakaan enkelini miten kamala ikävä äidillä on tänään ollut. Äiti rakastaa ihan mahdottoman paljon.



tiistai 30. lokakuuta 2012

Sekundäärisesti lapseton

Pikkusiskon kuoleman jälkeen olen miettinyt paljon lapsettomuutta. Sitä miten tämä sekundäärinen lapsettomuus eroaa totaali lapsettomuudesta. Ennen kuin saimme pojan, en ymmärtänyt sekundäärisesti lapsettomien valitusta laisinkaan. Mitä he valittavat ja muka kaipaavat kun heillä jo on se. Maailman suurin ihme. Se kaikkein tärkein, oma lapsi. Pikkusisko raotti tuota ovea minulle. Pikkusisko näytti miten valtavasti rakkautta minulla olisi annettavana. Miten lapsettomuus ei ole yleisesti vain lapsien kaipuuta, vaan nimenomaan sen kyseisen lapsen, joka ei ole vielä saapunut. Sen ikioman, jota varten sinä olet täällä. Oli se lapsi sitten biologinen tai adoptoitu. Mutta se on juuri se lapsi jota varten sinä olet täällä ja juuri se jota kaipaat. Kun pikkusisko sai alkunsa, tajusin miten hirveästi olen ikävöinyt juuri häntä, kaunista tytärtäni. Nyt vain se kaipuu ja ikävä jäivät päälle, kun pikkusisko ei luoksemme tullutkaan. Sen myötä minulle on nyt tullut tämä uusi kaipuu, kaipuu kolmatta lasta kohtaan. Ja en olisi itsekään aiemmin uskonut, että se kaipuu voi olla ihan yhtä kova, kun se on ollut sitä ensimmäistäkin lasta kohtaa. Se tuska on ihan yhtä suuri, kun se lapsi antaa odottaa. Ehkä hieman erilaista, mutta ei se tee siitä yhtään sen vähäpätöisempää. Jos joku nyt ymmärtää mitä ajan takaa?

Jotenkin tunnen tämän koko tilanteen niin epäreiluna. Pitääkö sen kaiken paskan kasautua yhteen läjään? Eikö se lapsettomuus yksin riitä, pitääkö siihen lisätä vielä kuollut vauva? Tänään(kin) taas tuntuu sille että kaikki kaatuu päälle. Jos huominen vihdoin olisi taas se parempi päivä. Kaikesta huolimatta olen hirveän kiitollinen ihanasta pienestä pojastani. Valopilkustani tämän muun paskan keskellä.

Kauniita unia pieni taivaantyttöni, nuku hyvin. Äiti täällä rakastaa ja ikävöi.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kiire

Minulla on ihan hirveä kiire. Ihan hirveä kiire päästä taas yrittämään. Ja vielä kovempi kiire olisi päästä maaliin, ihan loppuun saakka. Siihen onnelliseen loppuun. En suostu nyt edes ajattelemaan, että loppu voisi olla erilainen. Nyt se on ainoa asia joka vie minua eteenpäin. Jos tästä lopusta ei tule sellaista kun haluan, en tiedä mitä sitten teen. Mistä aineksista rakennan itselleni sellaisen lopun, jonka kanssa jaksan loppuelämäni?

Tänään minulla oli lopputarkastus neuvolassa. Ajattelin etteivät sitä edes nyt tee, kun kuukautiset alkoivat. Mutta kyllä vaan, homma hoidettiin. Lääkäri kysyi ehkäisysuunnitelmista. Sanoin että emme kaipaa. Tulosten saamiseen on enää kuukausi ja mahdollisuus siihen että jotain tässä välissä tapahtuisi on varmasti pienemmät kuin lottovoittoon. Lääkäri kysyi olenko harkinnut itsemurhaa. No en todellakaan. Sanoin, että ainakaan toistaiseksi en koe olevani masentunut. Olen vain ihan h*****tin surullinen. Joka päivä. Välillä koko päivän, välillä vain osan päivästä. Mutta kyllä, olen surullinen joka ikinen päivä. Tänään taas hieman enemmän. Tänään olen taas rypenyt itsesäälissä, surkutellut kohtaloani. Ajatellut mitä kaikkea olen menettänyt. Kokonaisen elämän ja kaikki mitä siihen kuuluu. Kokonaisen ihmisen. Pikkusiskon.

Siksi minulla on niin kamala kiire. Koska tällä hetkellä minusta tuntuu, että ainoa tie ulos tästä epätoivosta on saada se kaivattu loppu. Onnellinen loppu. Ja minua niin pelottaa, koska en tiedä tavoittelenko nyt jotain sellaista mistä ei koskaan tule totta. Mitä minulla sitten on jäljellä? Mitä jos minun tarinani loppu oli nyt tässä? Tuhkana maan sisällä.

Äiti rakastaa, niinkuin aina. Ja ikävöi, niinkuin aina. Vaikka oletkin siellä kaukana jossain minne minä en vielä pääse. Suukkoja rakas kulta pieni.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Veri

Tänään palasin "normaaliuteen". Nyt teoriassa voisin taas tulla raskaaksi. Teoriassa. Nyt alkaa taas se  joka kuinen seuraaminen. Mitä siis oikeasti en tee, mutta ajatuksissani, hieman salaa aina lasken. Kiertopäiviä, mahdollisia päiviä. Ja salaa aina hieman petyn kun vuoto taas alkaa. Vaikka oikeasti en laske enkä odota. Enkä näytä että petyn. Onhan esikoinen saanut alkunsa perinteisesti, silloin kun sitä vähiten odotettiin. Onhan se mahdollista. Teoriassa. Esikoinen onkin meidän pieni suuri ihmeemme. Oli pikkusiskokin ihme. En tuolta IVF:ltä silloin mitään odottanut. Kun soittivat klinikalta että verikoe oli positiivinen meinasin pudota tuolilta. No, tiedämme miten siinä kävi.

Toivon, että olisi jo joulukuu ja saisimme tulokset pikkusiskosta. Toivon, että pääsisimme pian yrittämään. Voimme joutua yrittämään kauan. En ole miettinyt miten kauan annan itselleni luvan yrittää, nyt on ehkä vaikeampi luovuttaa koska se on toiminut. Aiemmin ajattelin että meissä nyt vaan on jokin vika, että vauvaa emme saa ollenkaan. Nyt se väite on kahdesti kumottu. Pelkään myös tulosten saamista. Pelkään, että löytyy jotain sellaista, jonka vuoksi emme saisi edes yrittää. Sekin mahdollisuus on olemassa. Mutta sitä yritän nyt etukäteen olla ajattelematta.

En ymmärrä miksi tässä piti käydä näin? Miksi juuri silloin kun olisin ollut valmis hyväksymään että poika on ainokaisemme pikkusisko päättikin tulla tähän maailmaan. Miksi hän kuitenkin sitten jätti tulematta? En minä kolmatta lasta haluaisi. Haluaisin pikkusiskon. Oman kauniin enkelini, tähän syliini juuri nyt. Juuri nyt haluaisin kovasti keinuttaa pientä tyttöäni sylissä. Silittää poskea ja katsoa silmiin. Ehkä minä vielä joku päivä keinutan pientä vauvaa, omaa vauvaa. Toivon kovasti että se kerta kun sylittelin pientä ikiunessa olevaa taivaantyttöäni ei ollut minun viimeinen kertani. Toivon, että seuraavalla kerralla saan katsoa silmiin.

Suukkoja taas sinne tähtien taakse, äiti rakastaa. Koko ajan, joka hetki.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Yksi lapsi

Olen huomaamattani alkanut taas listaamaan yhden lapsen etuja mielessäni. Niitä samoja etuja millä aikaisemmin käsittelin asian, ennen pikkusiskoa. Yrittää alkaa hyväksymään sitä faktaa, että meillä on vain yksi elävä lapsi. Kuinka yhdelle lapselle on vanhemmilla enemmän aikaa, kuinka yhdelle lapselle pystyy antamaan kaiken huomion. Kuinka yhden lapsen kanssa on helpompi tehdä asioita, ja halvempikin. Kuinka yksi lapsi saa isompana harrastaa mitä haluaa, kun ei tarvitse maksaa monen kalliita harrastuksia. Kuinka matkustaminen on halvempaa ja helpompaa yhden lapsen kanssa. Kuinka äidin huolikin on helpompi kantaa kun on vain yksi huolehdittava. Toisesta ei tarvitse enää huolehtia, hän on nyt toivottavasti turvassa. Tutkimuksetkin osoittavat että ainoat lapset ovat sosiaalisempia. Kyllä poika varmasti pärjää elämässä, vaikka ei elävää sisarusta saisikaan. En millään haluaisi heittää toivoani uudesta lapsesta. Tuntuu, että se on se asia joka minua vie tässä surussa eteenpäin. En usko että pikkusisko pahastuisi vaikka hänestä isosisko tulisikin, kyllä hän tietää ettemme koskaan unohda. Kaikkea muuta, jos uusi pikkusisarus perheeseemme joskus suotaisiin, hänkin varmasti oppisi tietämään kaiken pikkusiskosta.

Onko se väärin että nyt jo haaveilen uudesta lapsesta? Onko se niinkuin pikkusisko olisi täysin merkityksetön? Sillä sitä hän ei minulle missään nimessä ole. Hän on se toinen näistä kahdesta tärkeimmästä. Mutta kun hän ei enää ole täällä ja hän jätti minun sylini huutamaan tyhjyyttään. Mieluiten olisi pikkusiskon siihen syliini ottanut. Katsonut kuinka kaunis enkelini olisi kasvanut aikuiseksi. Hoitanut häntä ja ollut vain häntä varten. Ehkä tämä uuden lapsen kaipaus on kovana myös sen takia, että tiedän sen olevan meille hankalaa, ellei mahdotonta. Helppoahan se olisi rauhassa surra pikkusiskoa, jos tietäisi että pikkusisaruksen saa tekaistua helposti hieman peittoa heiluttelemalla jos haluaisi. Meillä kun se ei ole niin. Ja jossain vaiheessa tulee ikäkin vastaan. En voi odottaa enää ikuisuuksia. Minun on yritettävä. Ja silti samalla jo käsitellä sitä asiaa että meidän perheemme on nyt tässä. Vauhdikas ja eläväinen ihana pieni poika, maailman kaunein pieni taivaantyttö, isä ja äiti. Me, kahden lapsen vanhemmat vaikka vain yhden saamme kasvattaa. Minä tunnen tämän toisen elävän lapsen kaipuun ihan yhtä kovana, kun sen ensimmäisenkin. Ja pikkusiskon kuolema on vahvistanut sitä entisestään. Vaikka en olekaan enää täysin lapseton, olen kuitenkin vajaa. Elävä pikkusisarus tekisi minusta kokonaisen.

Eilen oli 25.10. Pikkusiskon laskettuaika. Se arvioitu syntymäpäivä. Se ei oikeastaan tuntunut pahalle,  en ollut ajatellutkaan että pikkusisko olisi syntynyt silloin. Ajattelin, että hän olisi joka tapauksessa syntynyt ennen tuota laskettua aikaa. Hän kuoli ja syntyi tasan seitsemän viikkoa ennen.

Suukkoja äidin rakkaimmalle!

torstai 25. lokakuuta 2012

Taika

Tänään oli taas hyvä päivä. Olin ajoittain iloinen. Huomasin pieniä hetkiä, kun möykkykin tuntui hieman kevyemmältä rinnan päällä. Taisin jopa ajatella pienen hetken, että kyllä tämä tästä. Ihan niinkuin kaikille aina sanon. Nyt illalla kun makaan tässä nukkuvan pojan vieressä anoppilassa ikävä iski taas hirveällä voimalla. Tässä istun sängyllä ja mietin miltä pikkusisko olisi tuoksunut. Miltä hän olisi kuulostanut kun olisi tuhissut pientä vauvan tuhinaa vieressäni. Miltä hän olisi tuntunut. Miltä hän olisi näyttänyt jos olisi avannut silmänsä. Minulla on niin kamala ikävä. Voi kun olisi olemassa joku taika millä saisin ajan taaksepäin. Vaatisin että leikkaisivat pikkusiskon ulos ajoissa. Tai jos voisin taikasauvalla pikkusiskoa koskea ja taikoa häneen elämän. Tekisin ihan mitä vain. Nyt taidan vain itkeä itseni uneen, taas kerran.

Äidillä on sydän rakkautta pullollaan sinua kohtaan kulta pieni, suukkoja!

tiistai 23. lokakuuta 2012

Tyhjyys

Tunnen olevani aivan tyhjä. Minusta tuntuu että minulla ei ole enää mitään annettavaa. Mitä minulla olisikaan jäljellä kun toinen kaikista rakkaimmista otettiin pois. No on toki se toinen, sen takia sitä varmasti on tässä, jotenkin roikkuu tässä välissä. Että onko enää mitään vai olisiko kuitenkin vielä jotain. Tällä elämällä siis annettavaa. Mutta se tyhjyys mikä sisällä on. En enää odota mitään, en hyvää enkä huonoa. Olen vain tässä hetkessä ja katson mitä tapahtuu. Vaikka ei minua kamalasti edes kiinnosta. Eikö sitä kuitenkin pitäisi olla jokin palo tuolla sisällä, että tämä elämä olisi mukavaa ja mielekästä? Minä niin toivon, että löydän sen palon vielä. Olen aina niin rakastunut elämää. Pelännyt kuolemaa ja kauhulla ajatellut että joskushan tämä kuitenkin päättyy. Pikkusiskon kuolema on vienyt oman kuoleman pelkoni pois. En missään nimessä halua kuolla, elämä on aina arvokas vaikka tällä hetkellä tuntuukin kovin merkityksettömälle. Mutta enää en tunne pelkääväni kuolemaa niinkuin aiemmin. Ehkä siksi, että silloin on minun mahdollisuuteni tavata pikkusisko. Oppia tuntemaan rakas lapseni.

Jokin aika sitten luin iltasanomista artikkelin, missä joku kuuluisa neurokirurgi kertoi kokemuksestaan kuolemanjälkeisestä elämästä. Muistaakseni kuvaili koomansa aikana tavanneensa "olentoja" joita ei voinut oikein sanoin kuvailla. Kaikkialla oli vaaleanpunainen ja rauhallinen tunnelma.  Minulle tuo artikkeli toi jotenkin toivoa. Toivoa siitä, että jos oppinut, aivot tunteva henkilö vakuuttuu siitä, että tämä ei ole vain tässä mitä me edessämme näemme, niin se voisi olla totta. Että minä saan vielä joskus tavata pikkusiskon.

Tämä tyhjyys on lähes käsinkosketeltavaa. Missä tahansa kuljenkin, tunnen olevani kovin etäällä kaikesta. En ole läsnä. Huomaan tuijottavani tyhjyyteen, en kuule mitä minulle puhutaan. En tiedä ajattelenko oikeastaan mitään kummempaa, mutta silti olen ihan jossain muualla. Miehen sukulaiset ovat kovasti piipahtaneet meitä tervehtimään. Tuovat kortteja ja ottavat osaa. Olen jo ihan kypsä vastaamaan kuinka voit kysymykseen. Kyllä se tästä, päivä kerrallaan.  Kun ei se vielä ollenkaan. Sitä vain oletetaan, että kaikki on kuitenkin hyvin, elämä jatkuu. 92-vuotias isoäiti kysyi joko olen päässyt tästä yli. No huh huh. Minä en pääse tästä yli ikinä. Elän sen kanssa, koska minun on pakko, mutta yli en pääse. Toki hänelle annoin saman vastauksen, kyllä se tästä, päivä kerrallaan. Heidän aikakaudellaan se on toki ollut yleisempää.  Lasten kuolemat, ja kuolema yleensä. Mutta onko se ollut sen helpompaa? Ei sitä tiedä muut kuin itse lapsensa silloin menettäneet.

Kauniita unia prinsessani. Toivottavasti olet siellä vaaleanpunaisessa utopiassa enkeleiden ympäröimänä! Äiti rakastaa nyt ja aina.

Aallon pohjalla 22.10.


Aallon pohjalla edelleen. Voi kuinka minua ärsyttääkään tämä tunne. Miksi minun pitää tuntea näin kun ajattelen pikkusiskoa? Miksi kaikki ajatukset pikkusiskosta saavat minut näin helvetin surulliseksi? En jaksa koko ajan tuntea näin. Ja silti tunnen, ehkä siksikin että yhä vielä ajattelen pikkusiskoa lähes koko ajan, monta kertaa tunnissa. Huomaan kyllä, että suru ei enää purkaudu itkuna joka päivä, mutta se kamala paino rinnan päällä, se hirveä möykky on siinä koko ajan. Vaikka olisi se pieni hetki, kun pikkusisko ei olekaan päällimmäisenä mielessäni, se möykky on siinä silti. Ja tiedostan sen möykyn, vaikka hetken ajatukseni olisivatkin muualla. Ja kyllä minä joudun kyyneleitä moneen otteeseen päivän aikana pidättämään. Silmät saa kostumaan pienet vauvojen vaatteet marketissa, vastasyntyneen itku vaatekaupassa ja monet ajatukset pääni sisällä omasta pikkuisestani. Monta kertaa päivässä kyyneleitä silti nieleskelen, mutta en aina jaksa enää itkeäkään. Mutta tämä tunne ahdistaa minua taas tänään niin hirveästi. En jaksa tätä möykkyä lopun ikääni. Onko minun pakko? Eihän siinä ole mitään järkeä, kun eläintarhassa näin pienen pienen vauvan vaunuissaan nukkumassa, niin minulle hän näytti kuolleelta. Niin pikkusiskokin näytti vain nukkuvalta, kun hänen poskeaan silitin. Ja silti hän oli kuollut. Eihän siinä ole järkeä, että minulle nukkuva lapsi näyttää kuolleelta.

Välillä joudun miettimään, että onko pikkusiskoa koskaan ollutkaan. Miten voikaan seitsemän kuukauden todellisuus kadota silmän räpäyksessä. Se mitä seitsemän kuukautta niin kovasti odotettiin hävisi hetkessä. Kuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja silti pikkusisko on ollut. On ollut niin paljon, että täyttää tajuntani kokonaan. On ottanut minut kokonaan omakseen, kietonut pikkusormensa ympärille. Ja hän on vain kasa tuhkaa ja pieni hiustupsu. Minun maailmani.
Suukkoja taas pieni enkeliprinsessani. Yhä olet koko ajan äidin mielessä ja sydämessä. 

Maailman rakkain pieni enkeliprinsessa.

Tarkoitus 21.10.


Möykky rinnan päällä oli taas kasvanut ihan mahdottomaksi. Se purkaantui aikamoisena räkä poskella itkuna, kun kävimme katsomassa miehen pienen veljen hautaa. Siinä haudalla vuodatin kolmen päivän kyyneleet ja vähän enemmänkin. Nojasin miehen olkapäähän hänen veljensä haudalla ja surin omaa kaunista enkeliämme. Se helpotti hetkeksi, mutta tänään on koko päivän ollut taas itku herkässä. Olen ollut taas aallon pohjalla. Ikävä on tänään ollut aivan järkyttävän kova ja ahdistus ihan kamala. Tänään on taas tuntunut että missään ei ole mitään järkeä. Mitä minä täällä enää teen? Mikä ihme on elämäni tarkoitus kun lapseni otettiin minulta pois? Miten ihmeessä minä jaksan tästä eteenpäin? Ja kun pitäisi jaksaa elämän loppuun saakka.

Pieni isoveli kuoli yhden päivän ikäisenä. Mieheni syntyi yksitoista kuukautta veljensä kuoleman jälkeen. Jos hän ei olisi kuollut, miestäni tuskin olisi. Minulla ei olisi omaa rakasta poikaa eikä kaunista taivaanlastani. En osaa ajatella mitä sitten olisi. Ehkä siinä oli pienen veljen elämän ja kuoleman tarkoitus. Että antoikin elämän miehelleni. Olisi sitten antanut enkelillenikin. Ehkä se tarkoitus avautuu vasta vuosien päästä, sillä hetkellä kun se iskee, ei mikään tarkoitus riitä. Nyt en voi uskoa, että kaikella olisi tarkoituksensa. En ymmärrä mitä sillä saavutetaan, että minä en saanut lastani pitää, että hän ei saanut elää tätä elämää. En usko myöskään sanontaan että vain sen verran annetaan mitä jaksaa kantaa ja se mikä ei tapa vahvistaa. Hölynpölyä. Pakkohan se on kantaa. Ei ole muuta mahdollisuutta. Päivät seuraavat toisiaan lapsen kuolemankin jälkeen ja minä siinä mukana. Ei ole vaihtoehtoa. En myöskään halua olla vahvempi ihminen sen kustannuksella että lapseni kuoli. Olisin täysin tyytyväinen tahdottomana heikkona hiirulaisena kunhan vain olisin saanut lapseni pitää. Nämä sanonnat on keksinyt joku jolla ei ole hajuakaan.

Äiti rakastaa sinua kaunis enkelilapsi! Ja toivoo että voisi edes pikkuriikkisen kurkistaa siitä taivaanportista sisään ja nähdä että sinulla on kaikki hyvin.

Etäisyyttä 19.10.


Olen yrittänyt ottaa hieman hajurakoa. Suruun, ikävään ja kaikkeen muuhun pikkusiskoon liittyvään. Hyppäsimme koneeseen ja tulimme miehen vanhempien luokse. Vain huomatakseni että näihin asioihin ei pysty etäisyyttä ottamaan, niitä ei pysty kannoilta karistamaan vaikka mihin menisi. Suru ja ikävä kulkevat mukana minne menenkin enkä pääse niitä pakoon vaikka kuinka yrittäisin. Ja eihän se asiaa mihinkään muuta, pikkusisko on yhä kuollut vaikka menisin maailman ääriin. Ja kun kone nousi kiitotieltä minulta pääsi taas kerran kyyneleet. Tunsin syyllisyyttä kun lähdin ilman pikkusiskoa, jätin enkelini taakseni. Hylkäsin hänet ja jatkoin elämääni niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Siltä minusta tuntui. Että olen huono äiti joka hylkää lapsensa.

Minun on kyllä myönnettävä, että tänään on ollut hyvä päivä. Ensimmäinen päivä, kun en ole itkenyt (vielä). Lähellä se oli, kun kävelimme hautausmaan ohi ja kadulle näin aivan portin vieressä olevan enkelivauvan muistokiven. En silti purskahtanut kyyneliin. Alan ymmärtää mitä tarkoittaa “aika parantaa” ja “suru muuttaa muotoaan”. En kyllä ehkä allekirjoita noita ihan suoraltaan. Ennemminkin ajan kanssa suru tulee niin tutuksi, osaksi omaa olemista niin ettei se enää vie huomiota kaikilta muilta tunteilta. Siihen tottuu. Yhtä lailla kuin sairauden kanssa oppii elämään, surun kanssa voi oppia elämään. Toisaalta nyt “hyvän päivän” jälkeen, tunnen jo suurta tarvetta vetäytyä omiin oloihini ajattelemaan pikkusiskoa. En ole vielä valmis luopumaan tästä pahimmasta surusta. Vielä nyt se tuntuisi siltä kun luopuisin pikkusiskon olemassa olosta. Annan itselleni vielä luvan surra ja itkeä joka päivä.

Kauniita unia pieni enkelini! Äiti rakastaa missä ikinä onkaan sinua sinne missä ikinä oletkaan.

Kukat haudalle 17.10.


Tänään kävin haudalla ensimmäistä kertaa hautajaisten jälkeen. Kukat olivat vielä hautajaisista kauniina,vaikka ajattelin että ne olisivat jo nuupahtaneet pois. Jätin siis hautajaiskukat vielä paikalleen ja laitoin uuden kimpun vaaleanpunaisia ruusuja pikkusiskon pienen kiven viereen. Sekin oli onneksi vielä paikallaan, vaikka ei ole mitenkään hautaan kiinnitetty. Pitäisi alkaa suunnittelemaan pysyvää kiveä, menee varmasti kevääseen ennen kuin se saadaan paikalleen. Istutin kanervat ja sytytin uudet kynttilät. Siellä seisoin vesisateessa ja ajattelin pikkusiskoa. Ajattelin elämää ja kuinka haurasta se on. Ajattelin mitä kaikkea olisin valmis tekemään että saisin pikkusiskon tänne meidän luoksemme ja sitä kuinka sille en kuitenkaan mitään voi. Ajattelin sitä miten epäreilua tämä elämä on. Miksi ensin annetaan ja sitten otetaan varoittamatta pois? Taas otin haudasta kuvan, otankohan siitä kuvan aina kun siellä käyn? Näin pikkusisko kasvaa, näin hän muuttuu ajan mukana. Kotona otin pikkusiskon kuvan hyllystä käteeni ja silitin kauniin lapseni poskea. Hiustupsua koskin varovasti, muuta pikkusiskosta ei enää ole. Voi kuinka syli tuntuu taas tyhjälle ja on kamala ikävä.

Iso rutistus äidin kulta.

Suru 16.10.


Minä en tiedä mitä tästä surusta pitäisi ajatella. Se tuntuu päivä päivältä tutummalle, hetki hetkeltä hieman enemmän omalle. Ehkä hyvä niin koska se on tainnut tulla jäädäkseen. Välillä tuntuu jo että alkaa pikkuhiljaa turtua tähän surullisena olemiseen. Painava möykky rinnan päällä on kuin kotonaan, en pysty oikein enää ajatellakkaan millaista olisi olla ilman tuota möykkyä. Siitä on tullut osa minua. Sillä lailla pikkusisko pysyy mukanani koko ajan. Toki olisin halunnut pitää pikkuiseni luonani hieman iloisemmissa merkeissä, muunlaisena kuin tummana möykkynä. Välillä möykky kyllä kasvaa liian tummaksi ja painavaksi, silloin kunnon itku auttaa. Se puhdistaa hieman. Välillä tekee todella hyvää itkeä. Onkohan se korvannut naurun elämässäni? Sellaisen oikean, sydämestä tulevan naurun, ei sitä tyhjää kuminaa mitä nyt nauran.

Miehen tapa käsitellä suruaan on minun silmissäni kovin miehistä. Hän hakkaa halkoja ja pyöräilee 50 kilometriä päivässä. Silti haluaisin että hän välillä puhuisi minulle. Mitä hän miettii pikkusiskosta? Millä lailla hän ikävöi? En koskaan unohda mieheni ilmettä ja itkua, kun pikkusisko syntyi. Se hetki kun hän saapui tähän maailmaan ja mies todella tajusi vatsassani olleen kuolleen vauvan. Siinä tämä lapsi tuli hänelle todelliseksi. Se, että tämä lapsi ei tullutkaan jäädäkseen. Tiedän, että hänkin suree, vaikkakin sillä omalla miehekkäällä tavallaan. Ja kyllä hän minua lohduttaa kun sitä kaipaan. Hän on hyvä mies ja minulle rakas. Hän suunnittelee tatuoivansa pikkusiskon pienet jalan ja käden jäljet kehoonsa, sillä tavalla kantavansa enkeliämme mukanaan lopun elämäänsä.

Lapsen surusta en osaa sanoa. Ehkä poikaa enemmänkin huolettaa äidin outo käytös? Kyllä hän pienestä siskostaan kyselee. Ja ne onkin ne vaikeimmat kysymykset. Mutta samalla taas aidoimmat, ne mitkä pistävät miettimään elämää ja kuolemaa. Monet tuttavat sanovatkin, että no onneksi sinulla on kuitenkin poika. Tiedänhän minä, olen hänestä hyvin kiitollinen. Mutta aina se ei riitä. Poika ei ole pikkusisko. Tämä on pikkusiskon suru, sillä ei ole mitään tekemistä pojan kanssa. Toki arkea on pakko pyörittää, aamulla sängystä on noustava ylös. Aina vaan en haluaisi, en edes pojan takia. Haluaisin välillä olla ihan pikkusiskon oma, enkä välittää kenestäkään muusta. En edes elävästä lapsestani. Kuullostaa hurjalta, sitä on vaikea itsekään ymmärtää, miten paljon tämä suru ja pikkusiskon menetys syö sisintäni, miten paljon se on muuttanut minua ihmisenä.
Toisaalta taas pojan olemassaolon tärkeys korostuu. Edelleen käyn useamman kerran illan aikana tarkastamassa, että poika nukkuessaan hengittää. Neuvolassa rokotus sai nelivuotiaan itkemään, äitinsä itki huomattavasti kovemmin, koska ei kestänyt lapsensa hätää. Pieni haava otsassa riehumisleikin jälkeen sai äidin lähes hysterian partaalle. Menetyksen pelko varjostaa tätäkin. Mitäköhän tästä elämästä enää tulee? Löytyykö sille vielä merkitys?
Ajatus uudesta vauvasta alkaa lähennellä pakkomiellettä. Soitin jo lapsettomuusklinikallekin ja kyselin hoitojen uusimisesta. Mutta kun niissäkään ei meillä ole mitään takeita. Miksi ihmeessä minun pitää olla tällainen maho paska, joka ei saa niinkään simppeliä ja luonnollista asiaa kuin lasta tehtyä omin avuin? Toki sanoivat klinikalta että tämä “asia” pitää käsitellä ensin, pikkusiskon kuolema. Ja pitää odottaa tulokset pikkusiskon kuolinsyystä. Sitten voimme taas kerran yrittää, aloittaa hoitorumban alusta. Mitä jos sanovat että me emme enää voi edes yrittää? Sitten ei ole edes sitä pientä toivon kipinää, edes ajatusta uudesta lapsesta, pienestä pähkinästä. Tulisiko se katkeruus uuden vauvan myötä vahvempana? Viha siitä että emme saaneet juuri pikkusiskoa täällä pitää? Silti olen päähäni iskostanut ajatuksen, että mikään muu ei tuo valoa tähän minun elämääni kuin pieni pähkinälapsi.
Voi rakas tytön tyllerö mihin soppaan äitisi saatoit. Suukkoja tuhat sinne pilvenreunalle!