Ensimmäinen vuosipäivä

Tänään siitä on vuosi. Tänään siitä on tasan vuosi, kun aamuyön tunteina sain kuulla pienen sydämen pysähtyneen. Tänään siitä on tasan vuosi kun illan hämärässä sain tyttäreni rintani päälle ohikiitäväksi hetkeksi. Avain liian lyhyeksi, vain hyvästeltäväksi. Iho ihoa vasten. Äiti ja tytär. Niin pienen, mutta kuitenkin elämänmittaisen hetken.

Silti tässä minä vielä olen. Ensimmäisestä vuodesta selvinneenä. Yhä seison omilla jaloillani, hengitän ja yhä näen auringon aamuisin nousevan. Erilaisena, muuttuneena, mutta silti yhä olen tässä. Helvetin läpi käyneenä, jopa kuolemaa toivoneena, mutta pahimmasta selvinneenä, taakan kantamaan oppineena. Yhtä rakasta aarretta rikkaampana. Hyväksynyt en ole tapahtunutta, enkä osaa sanoa tulenko koskaan hyväksymään. Mutta tästä kaikesta on tullut osa minua. Pikkusisko tulee aina olemaan tärkeä osa minua, hän on tehnyt minusta sen mitä tänään olen. Hän jatkaa yhä minun muokkaamistani. En ole vahvempi. Herkempi taidan olla. Ehkä kyynisempi. Sinisilmäisyys elämää kohtaan on kadonnut. Kaikki on mahdollista meistä jokaiselle, hyvässä ja pahassa. Mutta toisaalta pienet asiat ovat tärkeämpiä. Perheen yhteiset hetket, aurinkoinen syysaamu. Asiat, jotka ennen olivat itsestään selvyyksiä.

Kateudesta ja katkeruudesta tahtoisin jo päästää irti, mutta se tuntuu olevan vaikeaa. Yhä tekisi mieli ravistaa koko maailmaa, että myös teille voi käydä näin. En minä sitä ansainnut, en sen enempää kuin kukaan muukaan, se vain osui minun kohdalleni. En osaa ajatella mitä minulla olisi, millainen pikkusisko olisi. Minun mielessäni pikkusisko pysyy aina pienenä pyöreäposkisena vastasyntyneenä. Minun muistoni nitoutuvat niihin pieniin hetkiin, jotka yhdessä saimme. Pienet välähdykset jotka tuosta lyhyestä yhteisestä matkastamme muistan. Niistä pienistä hetkistä tulen pitämään kiinni siihen hetkeen asti kunnes ehkä tapaamme uudelleen. Vaikka tunnen jo ohittaneeni pahimman ja vaikka tunnen oppineeni elämään tämän surun kanssa, ei silti hetkeäkään mene, etten toivoisi lopputuloksen olleen toisenlaisen. Etten toivoisi pikkusiskon olevan nyt tässä, juhlimassa ensimmäistä syntymäpäiväänsä yhdessä meidän kanssamme sen sijaan, että muistamme häntä kukkasin haudalla. Suru ja ikävä eivät katoa minnekään. Välillä ne pysyvät piilossa, välillä ne puskevat pintaan yhtä vahvoina kuin aivan tuoreena. Mutta sen kanssa olen oppinut olemaan.

Hyvää ensimmäistä taivassyntymäpäivää kauniille tähtiprinsessalleni. Äiti ei ikinä sinua unohda, vaikka muu maailma niin tekisikin. Äidille olet todellinen ja aina olemassa. Minä rakastan sinua aina taivaantyttöni.

Haluan tähän laittaa vielä minua paljon koskettaneen runon:

Sinä puutut pöydästämme.

Me sytytämme erityisen kynttilän.

Ihmiset joskus kysyvät, enkö ole vielä päässyt yli sinusta.

Minä ihmettelen kovin, mitä he tarkoittavat.

Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.

Ketjureaktion ilman loppua.

Eteenpäin ja taaksepäin.

Olen kutonut sinut itseeni. Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.

Maaginen lanka, joka muistuttaa minua perspektiivistä.
Ja antaa minulle uusia aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli. Miksi olisinkaan?

Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.

Ja olen onnellinen siitä,

että sinä kosketit minua ja muutit minut kyynel kyyneleeltä.

Uskon, että se on sinun lahjasi maailmalle.

- Kristina Grahn -