Kun mikään ei riitä

Tänään päivällä katsoin ikkunasta kun mies ja poika tekivät lumitöitä pihallamme. Kasasivat lunta lumikolillaan ja lapioillaan. Mitä isompi edessä sitä pienempi perässä. Kaivoivat isoja kuoppia pihalle muodustuviin lumikasoihin  ja nauroivat yhdessä. Mietin, että miksi tämä ei riitä minulle. Jos viime talvena katsoin samaa näkyä olisin pakahtunut onnesta. Nuo kaksi ihanaa, elämäni miehet. Miksi se ei voi minulle riittää? Minullahan on kaikki, tässä ja nyt. Mutta ei sitten kuitenkaan. Enää tämä ei riitä minulle, ei vaikka kuinka yrittäisin sitä itselleni järjellä selittää. Tuntuu, että olen ahne ja kiittämätön. Tuntuu, että teen tämän kaiken, nämä lapsettomuushoidot, vain itseni takia. Siihen että löydän sen oman kadonneen elämäniloni, siihen että saan itselleni taas tarkoitusta elämään. Onko se väärin näin kovasti haluta uutta lasta ihan puhtaasti itsekkäistä syistä? Kyllä mieskin uutta lasta haluaa, mutta hän varmasti pärjäisi ilmankin, hänellä ei ole siihen tällaista pakkomiellettä niinkuin minulla on. Hän enemmänkin seuraa minun halujani.

Eilen kävimme ensimmäisen kerran pikkusiskon haudalla sitten töihinpaluuni, ensimmäisen kerran kolmeen viikkoon. Minulla on ihan suunnattoman huono omatunto siitä, etten siellä enää pääse niin usein käymään. Minusta yhä tuntuu, että se on se paikka jossa pääsen sen millin verran lähemmäs pikkusiskoa. Niin lähelle kun täältä maankamaralta sitä taivasta nyt vain voi päästä. Teimme ison lumilyhdyn ja yhdessä yritimme muistella sitä yötä kun pikkusisko syntyi. Yritin mieheltä kysyä miten hän muistaa asiat. Miten hän näki koko tilanteen. Sain miehen itkemään ja minusta tuntui oikeastaan hyvälle. Kyllä hänkin yhä suree, kyllä hänelläkin on ikävä. En ole suruni ja ikäväni kanssa yksin, vaikka yhdessä emme enää oikeastaan surekaan. Jostain muistan lukeneeni, että on tärkeää antaa jokaisen surra tavallaan. Monia pariskuntia on ajanut eroon se, kun ei ymmärretä ja hyväksytä toisen tapaa surra. Joten en piinaa miestä jatkuvalla syvällisellä keskustelulla pikkusiskosta, pikkusisko on kuitenkin mukana melkeinpä päivittäin yhteisissä tekemisissä pieninä sanoina, pieninä hetkinä.

Tiedätkö enkeli tänään kun katsoin isääsi ja veljeäsi ikkunasta, ikävöin sinua taas hiukan enemmän. Ajattelin että sinun kuuluisi olla siinä minun kanssani, siinä minun sylissäni. Yhdessä meidän olisi kuulunut siitä ikkunasta ulos katsoa. Katsoa höpsöjä poikiamme leikkimässä lumella. Suukkoja rakas taivaantyttöni.

Alla olevaan kappaleeseen törmäsin vasta muutama päivä sitten. Kyllä poika äidin mielessä juurikin näin laulaa pikkusiskolleen.