Jostain syystä kateus on nostanut päätään suuresti viime päivinä. Nyt lähinnä kateus raskaana olevia kohtaan. Niitä kohtaan, joilla ei ole huonoja kokemuksia. Olen niin kateellinen niille, jotka voivat suunnitella, hankkia ja toteuttaa. Olen niin hurjan kateellinen niille, jotka hankkivat vaunut ja sisustavat vauvan huoneen ajoissa ennen syntymää. Olen kateellinen niille, jotka pesevät pieniä vaatteita ja suunnittelevat mitä pakkaavat sairaalakassiin. Olen kateellinen niille, joille järjestetään vauvakutsut ja jotka osaavat niistä iloita. Olen jopa kateellinen niille, jotka joutuvat viettämään viikkoja siellä osastolla. Heidän pelkonsa on se, että vauva joutuu ehkä keskolaan. Ei se, että vauva ei pääsisi hengissä edes tähän maailmaan. Tunsin itseni hulluksi idiootiksi niiden keskellä, jotka ovat osastolla syystä. Tuntuu, että omat huoleni ovat ihan mitättömiä niiden tarinoiden keskellä. Silti osastolla olevat luottavat siihen, että heidän vauvansa syntyvät elävänä. Silti heillä on pienet vaatteet kotona pestynä ja pinnasänky pedattuna. Ja minä yhä pelkään pahinta, vaikka mitään oikeaa syytä ei olisikaan.
Osastolla aikaa tappaessa päädyin ensimmäistä kertaa lukemaan keskustelupalstoja. Niitä joissa tulevat äidit joilla on laskettuaika samassa kuussa vaihtavat kokemuksiaan. Jotenkin surullisimmalta tuntuu, etten pysty tuohon maailmaan samaistumaan ollenkaan. En osaa pohtia vaunumerkkejä tai nukkumajärjetelyjä. Jotenkin ne asiat joiden kuuluisi tässä vaiheessa olla niin tärkeitä, tuntuvat niin mitättömille. Mitä väliä on vaunuilla tai sillä halutaanko vauvan nukkuvan pinnasängyssä vai perhepedissä jos vauva ei tulekaan kotiin? Ja tuo on juuri sitä mitä minun nyt pitäisi tehdä. Suunnitella, unelmoida, valmistautua. Varsinkin kun nyt aloitin sairasloman kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua, niin aikaa olisi. Hankkia kotiintulo vaatteet. Mutta en uskalla. Mitä jos tämäkään vauva ei tule kotiin.
Kunpa minäkin voisin luottaa. Voisin hankkia ja valmistautua. Eihän minua mikään oikeasti estä. En vain kerta kaikkiaan pysty.
Suukkoja kaunis enkelini.
Toivon sydämeni pohjasta sinulle kaikkea hyvää! Joka ilta käyn tarkistamassa oletko kirjoittanut. Outoa tässä on se, että huomaan oman arkeni keskellä ajattelevani sinua. Vaikka en tunne sinua lainkaan, niin mieli tekisi tulla pitämään sinua kädestä kiinni ja vakuuttamaan että kaikki menee hyvin. Jos universumi on niin julma että tämä pikkuinen ei pääse kotiin rakastavaan syliisi, en tiedä enää mihin uskoa (vai uskoakko mihinkään). Minun piti tulla kirjoittamaan vain että yritä jaksaa ja uskoa vielä muutama viikko, se palkitaan! Lähetän lämpimiä ajatuksia sinulle!<3
VastaaPoista<3 <3 <3 kiitos kauniista sanoistasi. Lämmittää ihan hurjasti!
PoistaKomppaan, itsellenikin on taas tullut tutuksi tuo jonkinmoinen kateus. Olin äitiysjoogassa ja harkitsen että en mene uudestaan. Syy on juurikin tuo, en tunne yhtään kuuluvani joukkoon kun ajatusmaailma oli niin eri. Kateutta enemmän olen kuitenkin surullinen, että en uskalla ostella ja laitella asioita valmiiksi jo nyt. No, tärkeintä on kuitenkin että vauva on rakastettu, eikä se miten paljon materiaa ehdimme kasaamaan ympärillemme ennen synnytystä <3 halaus!
VastaaPoistaJuuri näin itsekin ajattelen, vauva saa tuntea olevansa rakastettu, vaikka huonetta ei valmiina olisikaan. Mutta surullista on juuri tuo, kuinka ei tunne kuuluvansa joukkoon. Raskaus kun on yleensä niin yhdistävä asia, nyt koen kyselyt ja keskustelut vain todella ahdistavina.
PoistaHalaus Johanna <3