Usko koetuksella

Päivitystahti on kovasti hidastunut. Tuntuu että ei ole mitään sanottavaa. Tai sanottavaa olisi paljonkin, mutta jotenkin tuntuu, että haluan olla tästä raskaudesta hiljaa ihan joka puolella. Minusta tuntuu, että jos hehkutan ja olen kovasti raskaana, se menee pois. Ja tällä hetkellä kun elämääni ei tunnu juuri mahtuvan mitään muuta. Olen kuin sitä ei olisikaan ja silti se täyttää mielen lähes koko ajan. Menen päiväkerrallaan eteenpäin, katson kelloa koska voin mennä illalla nukkumaan ja yksi päivä on taas takanapäin. Usko on taas ihan nollassa, olen aivan varma, taas kerran, että sisälläni ei ole enää mitään elämää. Vähäisetkin oireilut ovat kadonneet kokonaan, vatsa ei tunnu pyöristyneen yhtään. Kyllä muissa raskauksissa tässä vaiheessa housut ovat jo hieman alkaneet kiristää. Nyt ei mitään.  Pientä vuotoa yhä esiintyy aina välillä. Yleensä aina silloin,kun annan itseni hengähtää että nyt se on loppunut. Maanantaina olisi edessä ensimmäinen "virallinen" ultra. Jos ihme tapahtuu ja kaikki olisikin kunnossa, olen luvannut itselleni, että sitten on pakko vähän höllätä. Jotenkin vaan takaraivossa on nyt sellainen tunne, että kaikki ei kuitenkaan ole hyvin, vaikka kuinka yritän itselleni uskotella, että on sekin vielä mahdollista. Miksi pitää olla sellainen tunne tuossa sydämen päällä rintaa puristamassa, ihan koko ajan? Miksi ei voisi uskoa että kaikki on ihan niinkuin pitääkin. Jos ei ole, se selviää maanantaina ja kirpaisee silloin. Turha murehtia etukäteen. Ja silti jatkan murehtimistani.

Eilen kauppakeskuksessa törmäsin työkaveriini, siihen kenen tyttövauvan laskettuaika oli kaksi viikkoa pikkusiskon jälkeen. Päädyin kahville heidän kanssaan, koska en kehdannut kieltäytyäkään. Välttelin katsomasta tuota pientä tyttöä. Tunsin itseni tylyksi ja kylmäksi, kun en mitään vauvasta puhunut tai kysynyt. Sellainen minullakin olisi kuulunut olla, siinä rattaissa vieressäni. Kiukuttelisi kun ei haluaisi olla vaunussa vaan tahtoisi äidin syliin katsomaan maailmaa. Repisi tavaroita pöydältä ja häiriköisi kahvihetkeä. Tiedättekö miten onnellinen olisin ollut, kun en kahviani olisi saanut rauhassa siinä juoda?
Kun joku olisi temppuillut ja venkoillut sylissäni ja vaatinut huomiota? Nyt sain istua rauhassa ja katsella kattoa ja seiniä kun pieni tyttö vinkui äitinsä huomiota.

Kyllä minä sinua mietin joka päivä kaunis taivaantyttöni. Joka ikinen päivä ikävöin ja rakastan.