tiistai 23. lokakuuta 2012

Pikkusisko sai siivet 16.9.


6.9.2012 maailmamme pysähtyi. Minut oli otettu osastolle edellisenä päivänä ja illalla kaikki oli vielä hyvin. Yöllä heräsin enkä tuntenut enää vauvan liikkeitä. Kätilö ja lääkäri vahvistivat aamuyöllä sen minkä jo tiesin, pikkusisko oli saanut siipensä. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ja sydämen ympärille laitettu puristava rengas joka tekee olemisesta melkein mahdotonta. Raskausviikkoja oli tasan 33.

Sain saman tien paikkoja kypsyttävän lääkkeen ja minut siirrettiin omaan huoneeseen jossa oli oma kylpyhuone. Äiti tuli tuekseni aamuyöllä, en raaskinut herättää esikoisen kanssa kotona ollutta miestä, mutta yksin en pystynyt olemaan. Tämänkin yön jälkeen aamu kuitenkin tuli ja suruviesti saavutti mieheni.


Päivä meni kuin sumussa. Pikkusisko yhä sydämeni alla, vaikka ei siellä enää ollutkaan. Illalla yhdeksältä paikat olivat vihdoin sen verran kypsyneet että kalvot saatiin puhkaistua ja jo kymmeneltä pikkusiskon kauniit kuoret syntyivät. Täydellinen, kaunis enkelivauvani. Ihan jo valmis tähän maailmaan, emme vaan saaneet häntä täällä pitää. Saimme kauniin tyttäremme syliimme, silitin pehmeää poskea ja pidin pienistä sormista kiinni. Enkelivauvani oli vielä lämmin kohdun jäljiltä, pieni enkelini vain nukkui, nukkui ikiunta. Sitten piti päästää irti. Ei mikään ole koskaan ollut niin vaikeaa, enkä usko että voi äiti raskaampaa joutua kokemaan. Vauva punnittiin ja mitattiin, 2560 g ja 46,5 cm pitkä. Aivan valmis ja täydellinen. Olisimme saaneet vielä pitää vauvaa, mutta olin hyvästini sanonut, sanonut että rakastan aina enkä koskaan unohda. Pienet käden ja jalan jäljet yhdessä hiustupsun kanssa oli painettu korttiin. Kaikki mitä meillä koskaan tulisi pikkusiskosta olemaan. Onneksemme synnytyksessä avustava kätilö oli aivan mahtava ja osaltaan teki tapahtumasta kauniin ja helpon.Ja kuten hän sanoi, vauvaa saisi vielä mennä katsomaan milloin vain koska hän on meidän. Hän on meidän oma.


Seuraavana päivänä puhuin pitkään sairaalapapin kanssa, hän oli käynyt meitä tapaamassa jo edellisenä päivänä. Hänen kanssaan oli uskomattoman helppo puhua asiasta ja koin suurta helpotusta että sain työstää tapahtunutta ja suurta elämän muutostamme hänen kanssaan. Hän minulle sanoi että varmasti löydän ilon pian esikoisemme kanssa, lapsen maailma on yhä perheessämme läsnä, sitä meiltä ei ole otettu pois. Rakkaus on aina riski, tällä kertaa me hävisimme. Tunnen välillä olevani suunnattoman itsekäs. Pikkusiskolla on kaikki hyvin. Hän ei kärsinyt eikä tule ikinä kärsimään. Hän pääsi parhaasta mahdollisesta paikasta parhaaseen mahdolliseen paikkaan. Silti olisin halunnut hänet tänne, täyttämään tämän tyhjän tilan sylissäni. Sydämessäni hän tulee silti aina olemaan, vielä ei ole mennyt tuntiakaan että en olisi pientä enkeliäni ajatellut. Luulen, että ei tule loppuikäni aikana päivää olemaan etten pikkuistani muistaisi, toivon vain että että musta pilvi poistuisi ja repivin suru siirtyisi sivuun ja voisin haikeudella rakasta enkeliäni ajatella. Kyllä se päivä vielä tulee, enemmin tai myöhemmin.

Aamulla tunsin syvää katumusta, että en yöllä ollut halunnut pikkuisestani kuvaa. Silloin ajatus ei tuntunut oikealle. Aamulla tajusin, että aloin jo unohtaa miltä kaunis enkelini näytti. Oliko hänellä hieman höröttävät korvat kuten isoveljellään? Oliko häntä edes ollut? Onneksi kätilö oli kuvia ottanut ja hän valitsi meille kauneimman kotiin vietäväksi, ainoan joka meillä pikkusiskosta koskaan tulisi olemaan. Ja voi, hän on kaunis. Joka ikinen päivä otan kuvan käteeni ja silitän enkelini poskea, pientä kapalossa nukkuvaa tytärtäni. Hipaisen sormellani pientä hiussuortuvaa, peläten että se kuluu pois. Toista suortuvaa en koskaan saa.
Toisen sairaalassa vietetyn yön jälkeen lähdemme kotiin. Ulkomaailma on kohdattava, vaikka toivoisin että voisin jäädä sairaalaan ja surra suruani ajattomassa kuplassa. Kuitenkin eskoista on jo suuri ikävä. Ikävä on kovin erilainen kuin se, mitä tunnen pikkusiskoa kohtaan. Ikävä jonka tiedän päättyvän kun näen nauravan pojan juoksevan meitä vastaan. Pikkusiskon ikävää en saa millään pois ja se pelottaa minua enemmän kuin mikään ikinä ennen. Miten pystyn enää iloitsemaan auringon paisteesta tai lintujen laulusta kun minulle kaikkein rakkain on otettu pois. Ilman että edes ikinä sain häneen kunnolla tutustua. Toki sain hänestä enemmän kuin kukaan muu. Sain potkut ja hikat. Ja ne onnenhetket kun pieni peppu laahasi mahaani pitkin. Mutta en saanut hänestä lähellekkään niin paljon kuin halusin. Halusin hänet aivan kokonaan.
Sairaalan ulko-ovella romahdimme molemmat täysin. Emme olleet suunnitelleet lähtevämme täältä ilman vauvaa. Nyt vauvani makasi siellä jossain yksin ja minä itkin tyhjää syliäni. Kroppani huutaa että olen nyt äiti, mutta vauvaa minulla ei ole. Tyhjyyden ja voimattomuuden tunne on uskomattoman vahva. Miten ihmeessä tästä voi jatkaa eteenpäin?

12 kommenttia:

  1. Olen ihan sanaton...järkyttynyt niin pahasti. Ei :( tämä on niin väärin....ihanaa että löysin sinut. Olet kokenut niin paljon :( otan osaa!

    VastaaPoista
  2. Miten toisen ihmisen, tuntemattoman ihmisen suru, voikaan sattua näin paljon. Kuvittelin itseni tilallesi, ja koko kehoni tuntui vapisevan, surusta ja siitä kuinka paljon ihmiset on luotu täällä kestämään. voimia sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Cassu <3

      Mutta kyllä se minua lämmitääkin, tuntemattomienkin lämpimät ajatukset ja se, että joku jaksaa kuunnella minun suruani ja sitä kuinka kerron pikkusiskosta.

      Poista
  3. Niin tuttua.. Ja lohduttavaa tietää, että en ole yksin. Huomaan itsekin ajatelleeni, että unohdan miltä poika näytti.. se on niin käsittämätöntä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä ei voisi ikinä uskoa, että voi unohtaa miltä oma lapsi näyttää... Mutta ilman noita muutamia hassuja kuvia mitä meillä pikkusiskosta on,olisi muisto jo kovasti haalistunut...

      Poista
  4. Koskettavan todentuntuinen kirjoitus.. osittain tuttuja tunteita neljän (varhaisen) keskenmenon sekä yhden erittäin pienenä syntyneen keskosen äitinä, sairaalasta lähteminen ilman lasta romahdutti minutkin, vaikka lapsi vielä henkihieverissä teholle jäikin. Mutta surusi ja ikäväsi on niin suuri ja lopullinen , etten voi kuin toivottaa voimia ja sanoa syvimmät osanottoni rakkaanne pois menon johdosta <3

    VastaaPoista
  5. Niin väärin :( Kirjoitus oli todentuntuinen, muutaman ensimmäisen rivin jälkeen kyyneleet virtasi jo poskeani pitkin. Voimia jokaiseen päivään <3

    VastaaPoista
  6. Niin surullista ja nätisti kirjotettu, en voi lukea ilman että itken. :(
    Löysin sivut sattumalta ja voimia paljon teille,vaikka aikaa onkin jo mennyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle <3 Kaksi vuotta on vierähtänyt, onneksi elämä on näyttänyt kauniimpaa puoltaan ja on taas elämisen arvoista :)

      Poista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!