tiistai 25. kesäkuuta 2013

Kohtukuoleman raja

22 raskausviikkoa. Minulle tärkeä etappi. Nyt en enää voi saada keskenmenoa vaan kysessä olisi taas kohtukuolema. Olen moneen otteeseen törmännyt ennenkaikkea lääkäreihin ja muihinkin terveydenhoitoalan ihmisiin, jotka puhuvat kohdallani keskenmenosta. En missään nimessä väheksy (varhaisen)keskenmenon tuomaa kipua ja surua. Mutta itsestäni on tuntunut pahalle lääkäreiden puhuessa keskenmenosta. Olen aina korjannut että en ole koskaan kokenut keskenmenoa vaan kyseessä oli kohtukuolema. Siinä olen ollut onnekas, että en ole joutunut koskaan luopumaan haaveesta, kun se on jo todeksi todettu mutta kuitenkin vielä alussa. Mutta uskallan tässä nyt kuitenkin sanoa, että on varmasti erilaista pitää sylissään jo täysin valmista lasta. Sitä lasta jonka sait syliisi vain hyvästeltäväksi. Sitä lasta joka oli jo ihan todellinen ja oikea, ei vain ihana unelma ja haavekuva.

Pelko on muuttanut muotoaan. Rakkaus tähän uuteen pieneen ihmeeseen on löytynyt. Pelko on sen myötä syventynyt, se on erilaista. Se pysäyttää sydämen ja salpaa hengityksen. Enää en menettäisi unelmaa uudesta lapsesta. Nyt menettäisin juuri tämän lapsen. Tämän uuden pienen siskon, joka kovasti jatkaa matkaansa meidän luoksemme. Mutta olen löytänyt myös muuta. Olen löytänyt toivon. Toivon siitä että tämä pieni sisko tulee kotiin asti. Välillä,itsekseni kotona uskallan jo vähän haaveilla. Millaista se olisi kun olisi kaksi lasta kotona? Millaista olisi hoitaa taas pientä vauvaa? En vielä julkisesti. En hipelöi vauvanvaatteita tai suunnittele hankintoja. Mutta itsekseni, aina välillä, hieman uskallan jo haaveilla.

Aluksi kovasti toivoin, että tämäkin lapsi olisi pieni tyttö. Tämä pieni tulisi ja ottaisi pikkusiskon paikan ja kuluneen vuoden voisi ikäänkuin pyyhkiä pois ja elämä jatkuisi niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ei se niin mene. Tämä ei ole pikkusisko. Tämä pieni sisko on oma itsensä, täysin eri. Elämä ei ole niinkuin se olisi ollut viime vuonna. Tämä on tässä ja nyt. Meillä on oma rakas enkelimme, sitä ei saa pyyhittyä pois. Enkä missään nimessä haluakaan. Mutta meillä on myös tämä uusi pieni. Ja jokaisesta päivästä jonka hän on luonamme olen äärettömän kiitollinen.

Suukkoja rakas tähtiprinsessa. Kyllä sinäkin olisit tänne meidän syliimme mahtunut. Äiti kovasti rakastaa, aina.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Muiden onni

Ei, eihän se ole minulta pois se muiden onni. Silti se ärsyttää. Leikkipuistossa sisarusparvet juuri oikealla ikäerolla. Kumpujensa kanssa vauvanvaateosastolla ostoksilla olevat tulevat äidit. Miksi tuntuu, että kaikilla muilla elämä menee niinkuin suunnitellaan. Lapset tehdään kalenteri kädessä ja usein ne vielä tulevatkin suunnitellusti, siltä se ainakin siellä puistossa näyttää. Kukaan ei kuole ennenaikaisesti, kenelläkään ei ole lapsenteossa ongelmia, eikä sellaiset vaihtoehdot tule edes mieleen. Toki eihän sitä pysty ulkonäön perusteella sanomaan mitä joku on käynyt läpi, sitä vain olettaa että muiden maailma on särkymätön. Olen huomannut, että puistossa ja ihan nyt missä vain välttelen muita äitejä. Välttelen tilanteita, missä joku saattaisi kysyä vatsasta. En halua kertoa tarinaa sen takana. Mutta en myös halua olla kertomatta. Eikä sitä enää piiloon saa, ei vaikka yhä muka piilottelen.

Yhä raskaudesta täällä kirjoittaminen on tavallaan vaikeaa.Yhä tuntuu, jos siitä äänen puhun se otetaan pois. Vieläkään en siitä kenenkään kanssa puhu (paitsi psykologin). Joten minulle on tärkeää, että on tämä yksi kanava, missä pystyn ajatukseni jäsentämään. Minulla pikkusiskon elämä ja hänen kuolemansa tuoma suru kuuluvat yhteen tämän uuden raskauden kanssa. Tätä raskautta ei olisi ilman pikkusiskon kuolemaa. Tai ainakin se olisi hyvin erilainen. Pelot ja ajatukset nivoutuvat väistämättä yhteen pikkusiskon kanssa. Omassa mielessäni en pysty niitä ainakaan vielä erottelemaan, siksi niistä erikseen kirjoittaminenkin olisi vaikeaa. Tai vain raskaudesta kirjoittamatta jättäminen. Suru olisi varmasti hyvin erilainen jos uusi raskaus ei olisi alkanut. Nyt nämä kaksi kuuluvat yhteen. Elämän päättyminen ja uuden elämän alku.

Suukkoja prinsessani

torstai 6. kesäkuuta 2013

Hetken hyvä mieli

Nyt olen paistatellut auringon paisteessa. Ollut hyvillä mielin ja uskonut tulevaisuuten. Joka päivä pieniä pelon hetkiä tulee, varsinkin öisin kun yritän pieniä potkuja tunnustella ja niitä ei kuulukaan. Mutta silloinkin yritän pitää uskosta kiinni. Nyt kaikki menee hyvin. Kävin eilen sisätautilääkärin puheilla synnytyssairaalassa. Kävimme läpi viime raskautta ja tätä raskautta. Kuinka tätä raskautta toki myös varjostaa mahdollisuus hepatogestoosin uusimisesta. Minä takerruin lupaukseen, että tälla kertaa reagoidaan eri lailla, jos se uusii. Tällä kertaa vauvaa ei sen takia menetetä. Ja toki on olemassa ihan yhtä suuri mahdollisuus, että hepatogestoosi ei uusi. Toivon, että näin käy. Jännittää saa ihan tarpeeksi ilmankin.

Huomaan, että kun raskaus pikkuhiljaa etenee, vertailen sitä väistämättä enemmän ja enemmän viime raskauteen. Käyn päässäni läpi viime raskautta todella paljon, ja tuntuu että haluan tehdä kaiken erilailla. Minusta on kuoriutunut todellinen hysteerikko. En uskalla mennä uimaan tulehduksien pelossa, pesen vihanneksia liiankin kanssa, noudatan kaikkia "sääntöjä" pilkunviilaukseen asti. Kaikkea sellaista, mistä en aimmissa raskauksissa ole ollut moksiskaan. Viikon päästä oleva rakenneultra on alkanut jo jännittämään. Olen hirveän malttamaton, haluaisin jo pienen taas nähdä ja samalla pelottaa. Aiemmin kirjoitinkin, että minulla ei ole pelkoa siitä, että vauva olisi sairas, mutta väistämättä lähenevä ultra-aika saa nuokin ajatukset päähän. Ehkä kaikki kuitenkin olisi hyvin?

Suukkoja enkelini. Olet ollut äidin mielessä ihan hurjan paljon!