torstai 28. helmikuuta 2013

Paikallaan junnausta

Eteenpäin mennään, yksi kiduttavan hidas päivä kerrallaan.  En pysty ajattelemaan yhtään eteenpäin. En ole surrut pikkusiskoa, en koiraa, en myöskään ole osannut iloita. Pelko taitaa yhä olla päivän sana. Aina kun uskallan hieman hymyillä, seuraavalla vessareissulla huomaan muutaman veritipan. Sitten sitä ei taas ole ja meinaan uskaltaa jo taas hymyillä ja sitten sitä taas on. Tämä on ihan yhtä helvettiä. Toki olen siitä äärettömän kiitollinen että olen edes tässä pisteessä. Että taika hoitojen toimimattomuuteen on löydetty. Mutta ei tämä helppoa ole, ei ollenkaan. Toivon että voisin mennä peiton alle piiloon ja herätä kun syksy olisi jo pitkällä. Ja huomata että kaikki on mennyt hyvin. Mutta kun sitä ei voi tehdä. Kukaan ei voi luvata, että tällä kertaa kaikki menee hyvin, sitä ei voi kukaan tietää. Pitää vain odottaa ja ottaa päivä kerrallaan niinkuin ne annetaan.

Eilen olisi ollut myös vertaistukiryhmän tapaaminen. En osannut mennä sinne, koska pikkusisko on ollut nyt niin taka-alalla ajatuksissa. Ja tänään taas on kaduttanut, että en mennyt. Ihan harmittaa, että pikkusisko jää tämän pelon jalkoihin. Että pikkusisko ei saa ansaitsemaansa huomiota. Pelko runnoo alleen kaiken muun elämän tällä hetkellä. Tämä ei toki tarkoita, etten pikkusiskoa lainkaan ajattelisi. Siihen en pystyisi enkä edes haluaisi. Pikkusisko on yhä ajatuksissa monen monta kertaa joka ikinen päivä. Ehkä ensi kerralla ajatukset ovat taas jotenkin selkeämmät ja saan ryhmään taas lähdettyä.

Suukkoja kaunis taivaanlapseni. Äiti kovasti rakastaa sinua.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Tämä hetki

En osaa ajatella tätä päivää pidemmälle. En uskalla ajatella yhtään tästä hetkestä eteenpäin. Jokaisella vessareissulla pelkään että tulevaisuus valuu ulos. Yritän pitää pelkoa kurissa, ei jatkuva pelko ole hyväksi. Silti en osaa vielä iloita tai ajatella tulevaisuutta, nyt on vielä niin kovin aikaista. Pysyn tässä hetkessä. En kauheasti ole nyt miettinyt menneisyyttäkään. Pikkusisko on toki koko ajan läsnä, mutta nyt vain kevyinä ajatuksina. Mitä olisinkaan valmis antamaan niistä vaaleanpunaisista laseista. Miten ihanaa olisi olla siinä kuplassa missä ei osaisi ajatella niitä huonompia vaihtoehtoja. Kuplassa missä voisi jo varovasti unelmoida ja suunnitella. Varhaisultraan on vielä kolme viikkoa. Kolme pitkää viikkoa, jos mitään ei tapahdu sitä ennen. Psykologi hyvin asian minulle kiteytti. Putoaisinko yhtään korkeammalta jos vähän jo unelmoisinkin? Sattuisiko se minua vähemmän, jos kieltäisin kaiken enkä asiaa yhtään miettisi? Jos nyt kävisikin huonosti, olisiko se sen helpompaa tai vaikeampaa vaikka olisin antanut itseni uskoa hetken? Varmasti ei. Pettymys olisi ihan yhtä suuri, olisin antanut itseni iloita tai en. Mutta ihan vielä en uskalla. Pysyn tässä hetkessä, se on parasta mihin nyt pystyn.

Hurjasti suukkoja kaunis enkelini. Äiti rakastaa sinua ihan aina.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Sinnepäin

Kyllähän se pitää täällä jakaa. Olen sen ihanille ja tärkeille tukijoilleni velkaa. Pelkäämäni soitto tuli. Hyviä uutisia, sanoi sairaanhoitaja. Tämän mukaan olet raskaana. Hcg oli 114. Minun mielestä hieman turhan matala. Pikkusiskosta se oli 167. Pientä tiputtelua on ollut. Pelottaa niin hirveästi että loppuuko tämä ennen kuin ehti alkaakaan. Pelottaa että taas hieman annetaan ja sitten otetaan pois. Ollaanhan nyt niinkuin ei oltaisikaan, ei puhuta tästä. Taas pelottaa sanoa tämä ääneen. Pelottaa että se ääneen sanominen ottaa sen pois. Mennään päivä kerrallaan, eikä ajatella tätä ollenkaan. Katsotaan missä ollaan minkäkin päivän jälkeen.

Sirotathan rakas pieni sieltä tähtien takaa sitä enkelin tähtipölyä että tämä pieni siemen tekisi sinusta isosiskon?  Äiti on ajatellut sinua paljon tänään. Suukkoja.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Huomisen pelko

Tänään on viimeinen päivä kun voin yrittää ajatella parempaa huomista. Tämä on päivä ennen sitä huomista kun unelmat rysähtävät alas. Kaikki menkkaoireet ovat ilmassa niinkuin aina tavallisestikin. Mikään ei ole erilailla, kaikki on niinkuin aina. Siksi lopputuloskin tulee olemaan niinkuin aina. Harmittaa jo nyt. En ole hankkinut testiä, käyn aamulla verikokeessa ja odotan että klinikka soittaa tulokset. Sitten varmaan romahdan kesken työpäivää kun puhelu tulee. Olen kyllä jo mielessä sitä harjoitellut. Että en romahtaisi. Että jaksaisin loppupäivänkin. Tähän päivään asti olen jaksanut pitää pienen pientä toivoa yllä. Tänään sitä ei enää ole, koska mikään ei ole toisin. Kaikki on niinkuin aina. Huomenna on se päivä, jota toisaalta en vielä olisi halunnut. Olisin halunnut tätä toiveikkuutta hieman pidempään. Nyt on tapahtunut niin paljon, että pelottaa ihan oikeasti kuinka huomenna reagoin. Vaikka sitä kuinka harjoittelisi, vaikka sen tietäisi niin silti sitä pettyy niin hirveästi.

Eilen myös kuulin ystäväni raskaudesta, laskettu aika jo toukokuussa eikä minulle ole kerrottu. Vaikka tieto satuttaakin, enemmän satutti että minulle ei oltu kerrottu. Ja nytkin tieto tuli kolmannelta osapuolelta. Tämä oli ensimmäinen raskausuutinen lähipiirissäni pikkusiskon kuoleman jälkeen. Ja kyllä se satutti. Ja minua pelottaa, kun en ihan täydestä sydämestä vain pysty olemaan onnellinen heidän puolestaan. Olen vain niin hirveän kateellinen ja katkera siitä miksi toiset tekemällä niin helposti saavat. Minua pelottaa, meneekö välimme pilalle. Menetänkö kaikki ystäväni jotka tulevat raskaaksi ennen minua? Jos sitä minulle ikinä enää edes tapahtuu? On niin vaikea ymmärtää miten kamalasti ihminen voi muuttua. Miten minusta on tullut kaikkea sitä mitä ennen en oikein voinut ymmärtää. En vaikka lapsettomuus taustalla on ollutkin.

Niin hurjan suuri rutistus ihana taivaantyttöni. Voi kuinka minä joka päivä toivon että sinä et olisi lähtenyt. Että olisit täällä meidän luonamme ja minä en tietäisi tästä surusta ja ikävästä yhtään mitään.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Pessimisti ei pety

Jotenkin kaikki nämä viimeaikaiset tapahtumat ovat tehneet minusta ihan täydellisen pessimistin. En jaksa enää uskoa, että meille käy missään hyvin. Että saisimme enää mitään mitä haluaisimme. Itseä tuo asenne ärsyttää ihan suunnattomasti, mutta nyt jotenkin tuntuu että elämä pitää meidän perhettä ihan pilkkanaan. Vietän tänään kotipäivää kuumeisen pojan kanssa ja yritän saada hieman töitäkin tehtyä tästä kotisohvalta. Yritän olla ajattelematta, että koira ei olekaan eteisessä nukkumassa, missä se viihtyi hieman viileämmässä. Yritän saada päivää käyntiin ilman aamulenkkiä. Koira tuli meille silloin, kun olimme päättäneet luopua lapsettomuushoidoista ja lähdimme adoptiotaipaleelle. Ei lapsen korvikkeeksi vaan kaveriksi harrastuksiin ja viemään aikaa eteenpäin hieman nopeammin kun olisimme adoptiolasta odottaneet.

Jotenkin emme olisi kukaan kaivanneet tätä, emme varsinkaan nyt. Poika parka on ihan sekaisin. Ei hän pikkusiskon kuolemaa ymmärtänyt, ei pikkusisko ollut hänelle konkreettisesti olemassa. Koira taas oli pojan uskollinen kaveri, vähän kuin se sisarus jota ei ollut. Pojalle on kova paikka kun koiraa ei enää ole. Eilen rakensimme pihalle lumilyhdyn niin kuin olemme usein tehneet pikkusiskon haudalle. Sinne sytytimme yhteisen kynttilän koiralle ja pikkusiskolle. Myös mies ottaa koiran kuoleman tosi rankasti. Huomasin, että hän on tukeutunut koiraan pikkusiskon surussaan. Ennen koira oli enemmänkin minun koirani, mutta syksystä mies ja koira olivat löytäneet oman yhteyden. Mies sanoikin, että koirasta oli tullut hänelle kunnon kaveri syksyn aikana. Miehestä tuli se lepsu, joka päästi koiran sänkyyn, minä olisin teljennyt makuuhuoneen ulkopuolelle. Mies teki lumityöt yhdessä koiran kanssa ja jaksoi heittää palloaddiktille palloa. Nyt minua huolettaa miehen jaksaminen. Tuntuu, että se mitä hän ei minulle ole puhunut pikkusiskosta, hän ajatuksen tasolla kertoi koiralle. Koira oli seurana hänen ajatuksilleen. Kyllä meidän perhe kaipaa tuota karvakasaa niin äärettömän paljon.

Lähenevä testipäiväkin jännittää. Olen yrittänyt olla seuraamatta tuntemuksia, mutta mitä lähemmäs tiistai tulee sitä varmempi alan olla negatiivisesta tuloksesta. Pessismisti jos pettyisi edes hieman vähemmän. Vaikka kyllä sen elämän olisi aika näyttää taas jo sitä aurinkoisempaa puolta meille. Tuntuu, että uusi suuri pettymys, vaikka ehkä odotettava sellainen, on sitten se viimeinen niitti. Sitten tuntuu että se toivokin on tämän perheen hylännyt.

Suukkoja sinulle rakas taivaantyttöni. Toivottavasti heität siellä palloa koiralle ja näytät paikkoja. Meillä täällä on ikävä teitä molempia. Äiti rakastaa sinua ihan hurjasti enkelini.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Nyt meinaa olla vähän liikaa

Meidän perheen rakas karvakaveri, minun ensimmäinen "vauvani" jäi tänään auton alle. Hyppäsi aidan yli bussin eteen. Nyt tuntuu että kasaantuu vähän liikaa. Kyllä, olen sitä mieltä, että koira on koira mutta silti niin äärettömän rakas perheenjäsen. Pojan kasvukumppani ja uskottu kaveri. Nyt tuntuu, että tämä alkaa olla ihan liikaa. Kaikki suru menee sikin sokin päässä ihan sekaisin ja en enää oikein tiedä miten pitäisi olla. Miten nyt yhtäkkiä kaikki kuolevat ympäriltä? Eihän enää yhtään lisää, eihän... Mitä jos se pieni ihmisen siemenkin on jo kuollut?

Nyt sai pikkusisko parhaan mahdollisen paimenen katsomaan peräänsä. Pitäkää huolta toisistanne, minun rakkaat enkelit.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Poika ja kuolema

Tänään istuimme pojan kanssa sohvalla katsomassa Pikku Kakkosta, kun poika yhtäkkiä kääntyi minuun päin ja kysyi, mamma, koska mä kuolen?  Kyllä tämä kuoleman hiipiminen perheeseemme on saanut pojankin miettimään asiaa. Varmasti enemmän kuin ikätoverinsa. Kai kuolema alkaa neljä- viisi vuotiaita muutenkin jo kiinnostaa ja ihmetyttää, mutta pojalla se on nyt syksystä ollut aika vahvasti läsnä. Toisaalta on hyvä, että poika oppii elämän kaikki puolet, toisaalta ei nelivuotiaan tarvitsisi liikaa siitä synkästä puolesta vielä tietää.

Poika puhuu aika ajoin kuolemasta, välillä paljonkin. Pian pikkusiskon kuoleman jälkeen se oli hänelle pelottava asia. Pojalla oli pelkoa meidän kuolemastamme ja omasta kuolemastaan. Pelkoa ettemme saisi olla yhdessä. Nyt poika aina silloin tällöin ilmoittaa kuka kuolee missäkin järjestyksessä. Ensin kuolee mummi ja pappa, sitten äiti ja isä. Usein hän myös ilmoittaa, että kuolee samaan aikaan meidän kanssamme. Välillä taas pohtii muuttavansa miehen vanhempien luokse kun me kuolemme. Miettii, kuinka sitten kun mummi kuolee hän voi hoitaa pikkusiskoa taivaassa. En tiedä miten poika kuoleman ymmärtää. Onko hänelle taivas paikka mihin mennään, eikä sitten enää pääse kotiin. Ainakin minusta tuntuu, että kuolema ei tällä hetkellä ole hänelle pelottava asia. Toisaalta tuntuu, että se on vähän turhankin arkinen asia. Kaiken kaikkiaan en usko pikkusiskon kuoleman liikaa järkyttäneen pojan maailmaa. Itkuinen äiti toki saa pojan huolestumaan, minkä takia useimmiten vältän pojan edessä itkemästä. Alussa se ei oikein onnistunut ja silloin reipas poika yritti piristää äitiä pelleillein ja naurattaen. Tokihan pojankin on hyvä nähdä että suru ja itku ovat sallittuja, mutta nykyään en enää halua poikaa turhaan huolestuttaa.

Kun poika kysyi omasta kuolemastaan halasin häntä lujaa ja sanoin että sinä pieni sitkeä poika elät satakymmenen vuotiaaksi. Ja sen poika hyväksyi.

Suukkoja ja suuri rutistus sinne jonnekin kauas sinullekin oma enkelini.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Kun mikään ei riitä

Tänään päivällä katsoin ikkunasta kun mies ja poika tekivät lumitöitä pihallamme. Kasasivat lunta lumikolillaan ja lapioillaan. Mitä isompi edessä sitä pienempi perässä. Kaivoivat isoja kuoppia pihalle muodustuviin lumikasoihin  ja nauroivat yhdessä. Mietin, että miksi tämä ei riitä minulle. Jos viime talvena katsoin samaa näkyä olisin pakahtunut onnesta. Nuo kaksi ihanaa, elämäni miehet. Miksi se ei voi minulle riittää? Minullahan on kaikki, tässä ja nyt. Mutta ei sitten kuitenkaan. Enää tämä ei riitä minulle, ei vaikka kuinka yrittäisin sitä itselleni järjellä selittää. Tuntuu, että olen ahne ja kiittämätön. Tuntuu, että teen tämän kaiken, nämä lapsettomuushoidot, vain itseni takia. Siihen että löydän sen oman kadonneen elämäniloni, siihen että saan itselleni taas tarkoitusta elämään. Onko se väärin näin kovasti haluta uutta lasta ihan puhtaasti itsekkäistä syistä? Kyllä mieskin uutta lasta haluaa, mutta hän varmasti pärjäisi ilmankin, hänellä ei ole siihen tällaista pakkomiellettä niinkuin minulla on. Hän enemmänkin seuraa minun halujani.

Eilen kävimme ensimmäisen kerran pikkusiskon haudalla sitten töihinpaluuni, ensimmäisen kerran kolmeen viikkoon. Minulla on ihan suunnattoman huono omatunto siitä, etten siellä enää pääse niin usein käymään. Minusta yhä tuntuu, että se on se paikka jossa pääsen sen millin verran lähemmäs pikkusiskoa. Niin lähelle kun täältä maankamaralta sitä taivasta nyt vain voi päästä. Teimme ison lumilyhdyn ja yhdessä yritimme muistella sitä yötä kun pikkusisko syntyi. Yritin mieheltä kysyä miten hän muistaa asiat. Miten hän näki koko tilanteen. Sain miehen itkemään ja minusta tuntui oikeastaan hyvälle. Kyllä hänkin yhä suree, kyllä hänelläkin on ikävä. En ole suruni ja ikäväni kanssa yksin, vaikka yhdessä emme enää oikeastaan surekaan. Jostain muistan lukeneeni, että on tärkeää antaa jokaisen surra tavallaan. Monia pariskuntia on ajanut eroon se, kun ei ymmärretä ja hyväksytä toisen tapaa surra. Joten en piinaa miestä jatkuvalla syvällisellä keskustelulla pikkusiskosta, pikkusisko on kuitenkin mukana melkeinpä päivittäin yhteisissä tekemisissä pieninä sanoina, pieninä hetkinä.

Tiedätkö enkeli tänään kun katsoin isääsi ja veljeäsi ikkunasta, ikävöin sinua taas hiukan enemmän. Ajattelin että sinun kuuluisi olla siinä minun kanssani, siinä minun sylissäni. Yhdessä meidän olisi kuulunut siitä ikkunasta ulos katsoa. Katsoa höpsöjä poikiamme leikkimässä lumella. Suukkoja rakas taivaantyttöni.

Alla olevaan kappaleeseen törmäsin vasta muutama päivä sitten. Kyllä poika äidin mielessä juurikin näin laulaa pikkusiskolleen.



torstai 7. helmikuuta 2013

Tartu kiinni tähti pieni

Kolme hedelmöittynyttä IVF alkiota joista yhtä saan nyt ainakin hetken kantaa sisälläni. Lisäksi joitain ICSI alkiota, en edes kuunnellut, olin niin iloinen noista kolmesta. Pakkaseenkin jäi jotain, toivottavasti niitä ei tarvita. Minua pelottaa sanoa ääneen. Pelottaa, että ääneen sanominen vie sen pois. On parempi olla kuin ei olisikaan. Silti ihan hiljaa kuiskaan sen toiveen, tartu kiinni tähti pieni ja tee minusta äiti vielä kerran. Tartu lujaa kiinni ja tule kotiin meidän kanssamme.

Käytä rakas enkeli sitä taivaankodin taikaa ja auta äitiä eteenpäin tällä tiellä. Kyllä minä sinua silti aina rakastan, kävi miten kävi. Olisi vain helpompi olla jos kävisi hyvin. Suukkoja sinulle.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Ikuisesti iholla

Tänään pikkusiskon pieni kädenjälki painettiin yläselkääni lähtemättömästi. Sen lisäksi että pikkusisko tulee aina olemaan sydämessäni, nyt hän enkelin siivin istuu myös olkapäälläni. Olemme ihan "alusta asti" puhuneet, että haluamme ottaa pikkusiskolle muistotatuoinnit. Tänään, ihan yllättäen tatuointiliikkeestä soittivat, että on tullut peruutusaika, pääsisimmekö tulemaan? Voiko osua sopivammin, juuri tälle päivälle kun olen kotona ja mieskin oli vapaalla. Näin oli selvästi tarkoitettu. Mies otti kuvansa pohkeeseen ja minä sain oman enkelin olkapäälleni. Pikkusiskon pieni käsi enkelin siipien suojassa. Tänään pikkusisko olisi viisikuukautta vanha, jos olisi saanut jäädä luoksemme. Tänään on viisi kuukautta kun sanoimme hyvästit. Tänään oli juuri oikea päivä muistaa pikkusiskoa vielä hieman enemmän kuin normaalina päivänä.

Tiedätkö enkelini minä niin kovasti rakastan sinua. Minä tulen ikuisesti rakastamaan sinua ja olen sinusta niin ylpeä että tatuoin sinut ihooni. Suukkoja.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Raskas päivä

En uskonutkaan, että tämä olisi ollut henkisesti näin raskas päivä.Tämän koko hoidon on tarkoitus olla ihana asia, toivoa tuova asia. No toki sitähän se on, mutta henkisesti tämä punktio oli niin paljon raskaampi kuin olisin ikinä uskonut. Se epäusko siitä, että olemme taas tässä. Kaikki paikat, sairaalan vaatteet, sairaalan sänky, tippa kädessä, verenpaineen mittaus ja jostain syystä kaikkein eniten ne pitkät valkoiset muodottomat sukat. Viimeksi tässä varustuksessa olin synnytyssalissa pikkusiskoa synnyttämässä. Tämä oli todella tunteikas päivä. Itkin. Itkin paljon. Välillä mietin, miten oikein selviän. Ihanat kannustavat hoitajat tukena,  auttoivat minut aamupäivän läpi. Ja vuorossa oli vielä sama mahtava hoitaja, joka oli tarkkailussa silloinkin kun pikkusiskoa tehtiin, muistikin meidät vielä. Sain rauhoittavaa jo ennen punktiota. Ajattelin, etten todellakaan sitä tarvitse, mutta sanoivat että ota vaan. Tekee olon vähän helpommaksi. Ja kun oikeasti en minä sitä punktiota jännittänyt, en yhtään. Tilanne itsessään meinasi vain olla liikaa. Varsinkin toimepidehuoneessa olin aika holtiton. Toki lääkkeetkin vaikuttivat.

Kahdeksantoista toivon siementä saatiin kerättyä. Kahdeksantoista uutta mahdollisuutta. Biologi tuli itse kanssamme juttelemaan kuinka edetään, päätettiin että tehdään molempia. ICSI  ja IVF. Minä niin toivon, että IVFstä hedelmöittyisi mahdollisimman moni. Edes yksi. ICSIin en edelleenkään usko. Ei oikein tuntunut uskovan henkilökuntakaan, mutta eivät oikein uskalla jättää pelkän IVFn varaan.

Nyt emme enempään pysty. Nyt pitää vaan  toivoa niin kovasti, että luonto on meidän puolellamme tällä kertaa. Minusta meille ollaan se velkaa. Minusta meidän kuuluu saada oikea mahdollisuus,meidän kuuluu saada yksi ihan kunnollinen vauvanalku kyytiin. Minä niin hirveästi toivon. Ja samalla minä niin kauheasti pelkään. En ymmärrä miten minusta on tullut tällainen ihmisraunio. Ennen olin aina reipas. Ennen en koskaan itkenyt. Nyt reagoin kaikkeen itkulla, mikä on minulle ihan outoa. En minä itke. Ehkä siksi onkin aina niin vaikea itkeä ihmisten edessä. Nyt toivon vain niin kovasti, että huomenna ei tule klinikalta puhelua, missä kerrotaan että hedelmöittyminen on epäonnistunut, että tämä mahdollisuus oli tässä. Ja kyllä, tällä kertaa pidän kaikki kolme tarjottua sairaslomapäivää ja yritän vain pysyä järjissäni.

Rakas kallis enkeli, ripottele hieman tähtipölyäsi ja auta niitä pieniä toivon siemeniä kasvamaan. Voi kun tietäisitkään miten kova ikävä äidillä on tänään ollut.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Menettämisen pelko

Eilen äidin rakas mammanpoika ilmoitti, että haluaa muuttaa omaan huoneeseensa. Hienoa, ajattelin, on jo aikakin. Poika oli vauvana hirveän huono nukkumaan, läpi yön alkoi nukkua vasta lähes kolmevuotiaana. Joten pojan sänky on ollut lähes aina meidän sänkymme vieressä, meidän makuuhuoneessamme. Välillä on aiemminkin koitettu poikaa siirtää omaan huoneeseen, mutta jokaöinen paljaiden varpaiden töpsötys on aina siirtänyt sängyn takaisin huoneeseemme. Pojan pysyessä edes omassa sängyssään vaikkakin meidän huoneessamme on kaikki saaneet parhaat mahdolliset unet. Nyt olin innoissani kun poika itse ilmoitti, että haluaa muuttaa omaan huoneeseensa. Siivosimme pojan huoneen, siirsimme sängyn ja laitoimme yövalon paikalleen. Sinne jäi itsekseen iso poika nukkumaan omaan huoneeseensa. Ja minulle iski pakokauhu. Millä nyt tarkkailen pojan hengitystä kun hän ei olekaan kosketusetäisyydellä? Mitä kun en voikaan kädelläni koittaa kohoileeko pieni rinta? Onko poski vielä lämmin? Mitä kun en kuulekaan nukkuvan pojan tasaista hengitystä?

Ajattelin, että pahin pelko pojan menettämisestä olisi helpottanut. Tämä pieni, mutta niin suuri muutos toi sen takaisin. Viime yönä nukuin todella huonosti. Kerran nousin tarkastamaan, että poika hengittää. Monen monta kertaa estin itseäni. Kerran poika itse nousi vessaan, mutta kipitti sitten takaisin omaan huoneeseensa. Enhän minä voi poikaa jatkuvasti vahtia. Pitää luottaa siihen että mitään pahaa ei tapahdu. Pitää luottaa että kyllä elämä kantaa. Vaikeaahan se on, kun kerran on luottamus mennyt. Miten kaikki tunteet ovatkin taas niin pinnassa ja sekavia?

Sinne meni tänäänkin reipas iso poika, itse nukkumaan omaan huoneeseensa. Ensin tahtoi ovenkin kiinni, se piti kuitenkin käydä raolleen hetken päästä avaamassa. Toivottavasti minun pelkoni hieman hellittäisi ensi yöksi. Toivottavasti opin taas luottamaan siihen että kyllä poika pärjää. Kyllä hän herää aamulla.

Äidillä on ollut sinua taas ihan hurja ikävä enkeli. Äiti kaipaa niin että rintaa puristaa. Suukkoja.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Lapsettomuushoidoista

Tämä hoitokierros on täydellä tohinalla päällä. Tämä on viides kerta, kun pistän itseni täyteen hormooneja. Tämä on viides kerta kun läpikäyn punktion. Hoidot eivät ole koskaan olleet minulle vaikeita tai milläänlailla ongelmallisia tai henkisesti kauhean raskaita. Pistämiset ja kaikki muu menee rutiinilla, en säikähdä neuloja, en muutu hormoonihirviöksi. En ole koskaan ollut sen kummemmin kipeä tai saanut kamalia kipuja vaikka munasoluja aina on reippaasti kasvanutkin. Hieman ehkä huomaan nyt paisuvien munasarjojen "kiristävän" keskivartaloa ja hieman vatsa tuntuu turvonnelle. Liikkunut olen nyt pari viime päivää vähän varovaisemmin, välttänyt hyppimistä ja keskivartalon kiertämistä. Käynyt vain spinningissä ja crossingissa. Punktio itse on aina ollut helppo, enkä ole jälkeenpäin joutunut edes panadolia ottamaan. Sairaslomaakin olen aina pitänyt vain punktiopäivän. ( Paitsi viime vuonna repäisin ja pidin kaikki tarjotut kolme päivää.) Tämän kierroksen punktio tehdään tiistaina.

Henkisesti tämä kierros on kuitenkin aivan erilainen kuin aiemmat. Minusta tuntuu, että panokset ovat kovemmat kuin ikinä aiemmin. Ikinä ennen minua ei ole jännittänyt hoidon eteneminen näin paljoa. Jännittänyt hedelmöittyykö yhtään munasolua. Tuleeko mitään siirrettävää. Munasoluja on kuitenkin taas kasvamassa parikymmentä kappaletta. Niitä ihailin perjantaina ultran ruudulta. Edellisen kerran ihaillen katsoin ultrakoneen ruudulta pikkusiskoa noin kaksitoista tuntia ennen hänen kuolemaansa. Kuollutta pikkusiskoa en ultrassa nähnyt. Ikinä ennen ei koko tulevaisuuteni ole roikkunut näin heppoisen langan varassa. Ikinä en ole näin kovasti toivonut että se lanka kestää.

Pysythän lähelläni rakas enkelini, äiti tarvitsee sinua nyt enemmän kuin koskaan aiemmin.