perjantai 30. elokuuta 2013

Pettävällä jäällä

Tuntuu kun minut olisi laitettu juoksemaan heikoille jäille ja pitää vaan toivoa että vastarannalle pääsee uppoamatta. Alkaa vaan tuntua siltä, että en jaksa enää juosta. Eilen tuli totaalinen romahdus ja paniikki ja olin varma että vauva kuolee. Soitin itkien päivystykseen(taas parin tunnin jahkaamisen jälkeen)  ja kohtasin juuri sellaisen hoitajan jonka takia soittaminen on niin vaikeaa. Tuntui että mitätöi hätääni ja sanoi että soita neuvolaan jos siellä kuuntelisivat sydänäänet. Ymmärrän kyllä, että heillä on kiirettä ja on tärkeämpiä oikeasti heti hoidettavia asioita, mutta olisin halunnut päästä vain käyrälle ja todeta että vauva voi hyvin. Ja sen että hätäni otetaan todesta. Mutta toisaalta sehän tuon tekee vaikeaksi, on vaikea aina selittää koko tarina ja miksi olen paniikissa ja miksi haluaisin että minua kuunnellaan. Kohtelu tuntuu riippuvan niin paljon siitä, kuka puheluun sattuu vastaamaan. Kyllä hoitaja oli ystävällinen ja sanoi että jos jostain syystä neuvolaan en pääsisi niin sitten voin ottaa uudelleen yhteyttä. Mutta toki se on eri asia neuvolassa kuunnella sydänäänet kun maata kunnon käyrällä puolisen tuntiakin. Ja kun kaikki muu kohtaamani henkilökunta on aina sanonut, että rohkeasti ota yhteyttä, sitä varten he siellä ovat. Nyt taisi kynnys kasvaa entisestään.

Onneksi ihana terveydenhoitajani otti minut vastaan, kuunteli huoleni ja ymmärsi. Totesi että vauva potkii selkään päin, siksi liikkeet ovat vaimeampia. Laittoi jopa lähetteen sairaalaan, ei nyt kaikkein kiireellisintä, mutta kuitenkin että toivoisin tiheämpää seurantaa kun kolmen viikon välein, että stressi alkaa olla jo kestämätöntä. Nukuttua en enää saa, enkä pysty oikein mihinkään keskittymään. Tuntuu, että odotan vain vauvan kuolemaa, koska en pysty uskomaan että saisin sen elävänä syliini.
Maanantaina on joka tapauksessa kontrolliaika äitipolille. Eilen se tuntui ihan liian kaukaiselle. Katsotaan ottavatko tänään sairaalasta edes yhteyttä, vai jättävätkö suosiolla odottamaan maanantaita. Uskon nyt kyllä kestäväni maanantaille, vaikka eilen ei tuntunut siltä  mutta olisi mukava jos edes olisivat yhteydessä. Anteeksi purkautuminen, tuntui vain siltä että piti päästää höyryt pihalle, eiköhän fiilis tästä taas kohene.

Suukkoja omalle taivaantytölle.

torstai 22. elokuuta 2013

Huoli

Sairaalan sisätautilääkäri soitteli, että hieman olivat sappihapot nousseet sunnuntaista. Ei mitenkään hälyyttävästi vielä, mutta jatkuva kutinan takia otetaan kokeet taas huomenna uudelleen. Sunnuntaina arvo oli 3,7 ja tiistaina siis noussut 6,9. Mikä kait raskaana olevalle lasketaan vielä normaaliksi, mutta historian takia testataan mikä on suunta. (vai onkohan se raja 6) Mutta itselle tämä on kamala huoli ja paniikki. Kutina kun yhä jatkuu. Minulle uusiutuva hepatogestoosi on yhtä kuin kuolemantuomio tälle vauvalle. Kaikki yrittävät lohduttaa, että olet hyvissä käsissä, sinua seurataan tarkasti. Mutta ei se auta. Niinhän tehtiin viimeksikin ja silti kävi niinkuin kävi.

Olen ihan varma, että tämä on nyt tässä. Nyt arvot jatkavat nousuaan ja menetämme tämänkin lapsen. En pysty keskittymään mihinkään. Miten pystyn odottaamaan huomiseen, että kuulen missä mennään? Mitä jos arvot oikeasti nyt alkavat nousta? Huoli on ihan mahdoton.

Suukkoja enkelille. Ethän ota tätä toista vielä luoksesi, ethän?

tiistai 20. elokuuta 2013

Vauva

Eilen otin syliini pienen, hieman vajaa kolmikuisen vauvan. Ihan itse, omasta tahdostani. Ensimmäinen vauva pikkusiskon kuoleman jälkeen. Olin pelännyt, olin vältellyt. Kun saavuin ystäväni luokse ensin välttelin vauvaa. En katsonut edes päin. Sitten katsoin. Ja otin syliin. Turhaa olin vältellyt ja pelännyt. Suloinen, ihana pieni poika. Jonkun toisen lapsi. Ei minun, ei pikkusisko. Hetken sylittelin  ja sitten annoin pois. Malttamattomuus kasvoi, haluaisin jo omani syliin. Jos siinä olisi pieni paremmassa turvassa kuin kohdussani, sydämeni alla.

Viikonloppuna päädyin ensimmäisen kerran päivystykseen. Kutinat kasvoivat ja mieleni ei saanut rauhaa. En olisi pystynyt odottamaan edes yhtä päivää kontrolliverikokeisiin. Soitin ja en itkultani meinannut saada asiaani sanottua. Olin varma että vauvani tekee kuolemaa. Onneksi siellä ymmärtävät. Ottivat verikokeet päivystyksessä, olin tunnin käyrillä ja lääkäri ultrasikin vielä. Kaikki hyvin. Ihmeteltiin mistä kutina voi johtua, vaikka arvot eivät ole nousseet. Varmuuden vuoksi otettiin vielä tänään uudelleen. On vaikeaa olla näiden pelkojen kanssa. Itsellä kynnys pyytää apua on aina ollut korkea. Sunnuntaina istuin puhelin kädessä yli puolitoistatuntia ennen kuin soitin. Ajattelin että pitävät ihan idioottina. Mutta kaikki sanoivat moneen kertaan, että aina saa soittaa, aina saa tulla käyrille. Minulla on ihan oikea syy, yhteyttä otetaan pienemmistäkin. Ei anneta pelolle yliotetta. Silti se on aina niin vaikeaa.

Seuraavat kolme viikkoa elän viime vuotta. Seuraavat kolme viikkoa olivat pikkusiskon viimeiset. Viime vuonna juuri nyt, hepatogestoosi sai vallan ja jouduin osastolle ensimmäisen kerran.Tunnustelen liikkeitä ihan koko ajan ja toivon niin hirveästi ettei viime vuosi toista itseään.

Suukkoja rakas taivaantyttö. Täytät taas äidin mielen ihan kokonaan.

perjantai 16. elokuuta 2013

Varhainen vuorovaikutus

Istun tässä kotisohvalla etätöitä tehden. Vatsa ei enää oikein pidä töissä istumisesta, joten yritän näin pysyä vielä mukana työmaailmassa ja saada muutakin ajateltavaa.Ja silti tässä ihan koko ajan tunnustelen vauvaa, liikkuuko se nyt tarpeeksi? Kuullostelen kutinoita, tuntuu että taas joka paikassa kutisee, kontrollit olisivat vasta tiistaina. Ehkä menen jo maanantaina. Olisi varmasti parempi vielä olla toimistolla, mutta fysiikka ei enää anna periksi vaan pitkä istuskelu saa aikaan supisteluja ja uudelleen synnyttäjänä kun kaikki paikat retkottaa jo valmiiksi hieman löysällä niin ne eivät kovin toivottavia ihan vielä ole. Tuntuu taas, että mitenköhän tästä selviää järjissään.

Nykyään paljon puhutaan varhaisesta vuorovaikutuksesta, suhteesta lapseen ennen ja heti syntymän jälkeen. Mielikuvia, niitä pitäisi luoda. Huomaan, että omat pelot vaikuttavat suoraan tähän. Niinä hetkinä, kun tuntuu että nyt kaikki on hyvin, uskallan varovasti kurkistaa tulevaisuuteen ja yrittää nähdä millaista kahden lapsen arki olisi. Niinä hetkinä suunnittelen seuraavalla kauppareissulla hankkivani ne ensimmäiset pienet vaatteet ja uskaltaudun suunnittelemaan vaunuja. Tällaisina hetkinä kuin nyt, kun tunnen kutisevani ja mietin liikkuuko vauva tarpeeksi, en uskalla tulevaisuutta ajatella yhtään. Yritän selvitä vain tämän hetken läpi.

Mietin, aiheutanko jo ongelmia tulevaan suhteeseemme? Uskallanko kiintyä? Neuvolasta tarjosivat meille kovasti perhetyöntekijän tekemää varhaisen vuorovaikutuksen haastattelua. Menin suostumaan, ja nyt ahdistaa. Jotenkin tuntuu, että pakotetaan luomaan niitä mielikuvia mihin en ole valmis. En osaa enkä uskalla ajatella millainen vauva tulee olemaan. Minkä näköinen? Itkeekö se paljon? Onko huono nukkumaan? En halua luoda näitä mielikuvia. Mitä jos ne eivät toteudu? Enkä siis välitä itkeekö vauva todellisuudessa paljon vai vähän vaan siitä itkeekö se ollenkaan?

Suukkoja taivaanlapselle.

perjantai 9. elokuuta 2013

Erilainen odottaja

Tämä raskaus ei ole erilainen vain minulle, vaan tuntuu olevan sitä myös kaikille ympärilläni. Tai paremminkin tuntuu, että raskautta ei huomioida juuri ollenkaan. Kukaan ei kysy. Kukaan ei puhu. Ihan kuin en raskaana olisikaan. Yksi ainoa ystävä, joka ei raskaudesta tiennyt ennen kuin näki minut vatsani kanssa tuli halaamaan ja sanoi kuinka iloinen on puolestani. Toki oma asennekin on se, että en usein raskautta ja tulevaisuutta ota puheeksi. Mutta olisi se mukava jos joku kysyisi joskus kuinka minä jaksan. Joku kysyisi, miltä se tuntuu olla raskaana kohtukuoleman jälkeen, ja voisin siitä kertoa. Kun saisin välillä jauhaa pelkojani ja tuntojani ääneen. Tai kyllähän kuuntelijoita olisi, jos itse ottaisin asian puheeksi. Tiedän, että vaadin ympäristöltäkin ihan liikaa, eivät he voi tietää koska haluan puhua ja koska en, jos en sitä itse mitenkään ilmaise, onhan heille helpompi vain olla hiljaa kun mitään ei olisikaan. Tuntuu, että ihmiset ympärillä eivät välttämättä ymmärrä, kuinka paljon tämä odotus eroaa "tavallisesta" odotuksesta. Että en odota rutiinilla, vaikka kyseessä on jo kolmas raskaus, kaikkea muuta. Monet eivät myöskään tiedä lapsettomuustaustastamme. Eivät tiedä, että pikkusiskoa ja tätä uutta pientä ei ole perinteisesti saatu alulle. Varsinkin vielä kun tämä uusi raskaus alkoi niin pian edellisen jälkeen, että tottakai kaikki olettavat, että pyöräyttelemme näitä lapsia tuosta vaan.

Henkinen puoli alkaa olla aika kovilla. Nämä kaksi raskautta jotenkin nitoutuvat yhteen, välillä jopa huomaan ajattelevani tästä pienestä pikkusiskon  nimellä. Mikä ei missään nimessä ole sitä mitä haluan, niin vain jotenkin huomaamatta välillä käy. Ensimmäinen vuosipäivää lähenee ja sekin aiheuttaa jo aikamoista tunteiden kuohuntaa, vuoden takaiset tapahtumat pyörivät mielessä todella paljon ja koska tämä raskaus etenee lähes käsikädessä viime vuotisen kanssa, nuo viime vuotiset tapahtumat yhdistää mielessään kovin helposti myös tähän raskauteen. Toivon, että tämä raskaus olisi jo ohi ja saisin pienen syliini. Vaikka heti, olen vakuuttunut, että pieni olisi paremmassa turvassa kohtuni ulkopuolella kuin kohdussani. Mutta vielä taidan joutua odottamaan.

En edelleenkään osaa kuvitella tulevaisuutta, suunnitella. En osaa kuvitella millaista olisi taas pitää pientä vauvaa. Millaista se olisi kuulla lapsen ensiparkaisu. Mielessä päällimäisenä on vain se hiljaisuus kun sitä parkaisua ei tullutkaan. Se tyhjä syli mikä jäi jäljelle, kun se juuri syntynyt lapsi kannettiin pois eikä sitä saanutkaan kotiin. Pari kertaa olen kaupoilla pysähtynyt pienten vaatteiden eteen. Katsellut niitä kauempaa, koskematta. Vieläkään en ole uskaltanut. Kunpa jo uskaltaisin, kunpa jos luottaisin että tämän pienen saamme kotiin.

Suukkoja prinsessani. Äidillä on sinua aina ikävä.