Tänään haimme pojan kanssa postista äitiyspakkauksen. Se tuli ihan pelottavan nopeasti. Täytin kaikki KELAn hakemukset samantien kun tarvittava viikkomäärä oli täynnä.Ihan varmuuden vuoksi, että jos tämäkin pieni kuolee niin saan ainakin surra äitiysvapaan ajan taas kohtaloani. En olisi halunnut pakkausta vielä, mutta tuossa se nyt on, keskellä olohuonetta. Kantta hieman raotin pojan painostuksesta, mutta en vielä enempää sisältöä ihmetellyt. En halua vielä hypistellä, mitä jos joudun ne kaikki tunkemaan varaston perälle käyttämättä? Mitä jos taas jään ilman? Pakkauksen tulo ei millään lailla realisoinut vauvan tuloa, ennemminkin lisäsi taas pelkoa että mitä jos...
Pikkusiskosta en pakkausta ottanut, koska siskoni oli tuon edellisvuoden pakkauksen saanut ja olisin sieltä perinyt kaikki pakkauksessa olleet tavarat joka tapauksessa. Nyt minulla on pakkaus, mutta ei vielä vauvaa. En saa silmiäni irti tuosta laatikosta, vaikka sen kotona olo nyt ahdistaakin. Tuntuu, että tuossa yhdessä laatikossa on koko tulevaisuus. Tuo yksi laatikko määrittää mihin minun elämäni tästä menee.
Suukkoja tähtityttöni. Olet ollut taas paljon äidin ajatuksissa.
Meillä on poikamme äitiyspakkaus vauvan huoneessa edelleen kaikki vaatteet siellä sisällä. En ehtinyt koko pakkausta vielä edes avaamaan ja pesemään vaatteita sieltä kuin poikamme kuoli. Minun siskollani on sama pakkaus, hän sai tammikuussa vauvan ja olin käynyt hänen luonaan tutkimassa mitä sieltä löytyy, joten kun oma tuli niin ei ollut tarvetta vielä hypistellä. Ja nyt en enää tiedä mitä sille tekisin, olkoon tuolla vauvan huoneessa, katsotaan sitten joskus mitä sille tehdään kun tiedän. Muutenkin meillä edelleen on kaikki vauvanhuoneen tavarat paikallaan, kun en osaa niitä poiskaan laittaa. Toisaalta vauvanhuoneelle ei ole mitään käyttöä, joten tavarat pysyy hyvin siellä säilössä. Mutta tosiaan se pakkaus tulee hirmu nopeesti siitä kun hakemuksen on täyttänyt.
VastaaPoistaVoimia ja halaus sinulle <3
Sehän se on. Vaikka tavara on vain tavaraa, se on juuri se mikä muistuttaa menetyksestä... Että juuri nämä tavarat jäivät käyttämättä...
PoistaNiinpä se on. Ja jotenkin sitten se suru tulee vielä enemmän kun katselee niitä tavaroita ja miettii etten päässyt tätäkään käyttämään, vaikka ovatkin tavaroita. Ja joistain vaatteista tulee mieleen, että tämä olisi sopinut niin hyvin lapselleni. Vaikka ei se ettei niitä päässyt käyttämään ole mitään sen surun rinnalla mitä lapsen menettäminen on.
PoistaMuistathan keskustella näistä ajatuksistasi myös miehesi kanssa? Lapsemme kuoleman jälkeen tein sen virheen, että suljin mieheni ulkopuolelle ja vuosi myöhemmin avioliittomme päättyi. En vain pystynyt käsittelemään asiaa kenenkään kanssa. Jos et pysty puhumaan niin anna hänen lukea blogikirjoituksesi. Kaikkea hyvää sinulle :)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Meillä on hyvin erilaiset tavat käsitellä tätä asiaa, ja emme keskenämme tosiaan kauheasti asiasta puhu. Mutta tässä myös kunnioitan mieheni tapaa surra, hän ei kauheasti edes halua puhua. Alussa minua ärsytti, kun olisin halunnut hänen kanssaan tätä jakaa, mutta hän oli ehkä enemmän se, joka sulki minut ajatusmaailmansa ulkopuolelle. Kesän jälkeen olemme kuitenkin menossa yhdessä neuvolapsykologin juttusille, pohtimaan mennyttä ja katsomaan missä olemme tämän tulevan kanssa, siihen hän on suostunut mukaan. Mies tietää blogini olemassa olon, mutta koska ei puhu suomea äidinkielenään ( se on hänellä tosi heikko) niin sen sisältö on hänelle varmasti melkoinen mysteeri. Meillä olemme kulkeneet yhdessä jo melkoisen pitkän polun, ja olemme päättäneet ettemme anna tämän muuttaa sitä. (Tästä olemme jopa puhuneet) Aurinkoa ja lämpöä sinun kesääsi, toivottavasti kivikot ovat jo takana päin!
Poista