Muutoksia

Olen jotenkin alkanut enemmän ja enemmän huomaamaan millaisia muutoksia pikkusiskon kuolema on minussa aiheuttanut. Vaikka pahin suru ja tuska on väistynyt, tuntuu että sellainen pieni alakuloisuus on muuttanut minuun jäädäkseen. Tuntuu, etten millään pysty aidosti iloitsemaan muiden onnesta. Ei välttämättä edes vain lapsiin liittyvistä vaan muistakaan onnistumisista. Se ei ole kateutta silloin, kun kyse ei ole raskauksista tai vauvosta. Ehkä muut asiat tuntuvat vain vähäpätöisiltä? Samalla, vaikka toki iloitsen arjen pienistä asioista, auringon paisteesta, suklaajäätelöstä ja lomapäivistä, en silti enää iloitse niistä niinkuin iloitsin ennen. Jokin on vain erilaista. En osaa sanoa mikä.

Enää ei raskausmahat niin pahasti kirpaise, mutta silti minun on vaikea ymmärtää, miten joku ostaa vaunuja ja tarvikkeita vaikka laskettuun aikaan olisi vielä matkaa. Vaikka täysin normaaliahan se on. Valmistautua. Miksi ihmeessä sitä valmistautuisi siihen, että se odotettu lapsi ei jostain syystä tulekaan kotiin? Välillä niin haluaisin jo itsekin suunnitella hankintoja, mutta uskallus ei vielä anna periksi. Onhan tässä vielä paljon aikaa. Pienet vastasyntyneet yhä kirpaisevat. Se on se, mitä minulta otettiin pois. Niitä minun on vaikea kohdata. Enkä muutenkaan enää lepertele ja hymyile vieraille vauvoille, välillä tuntuu että hieman kylmästikin jätän vauvat huomiotta. Vauvat muistuttavat siitä mistä minä jäin ilman. Kateus muiden onnistumisista lapsensaannissa. Se ei ole väistynyt. Yhä tuntuu, että elämä on epäreilua.

Kaikkein suurin ja harmittavin muutos on ehkä läsnäolo arjessa. Tuntuu, että en ole ihan täysillä läsnä, en pojan kanssa, en työpaikalla, en normaali perhe-elämässä. Jokin pieni osa tuntuu aina olevan jossain muualla. Se harmittaa, tuntuu että ei ihan täysillä pääse mukaan arjen asioihin.Tuntuu, että on väärin poikaa kohtaan, kun äiti ei osaa olla ihan täysillä läsnä. Eikä se enää tarkoita sitä, että pikkusisko olisi mielessä ihan jatkuvasti, vaikka monta kertaa päivässä ajatukset hänessä käväisevätkin. Nykyään ne ovat useimmiten pieniä hetkiä, pieniä viivähdyksiä siinä mitä oli ja mitä olisi pitänyt olla. Ehkä se on jotain alitajuista, joku jossain koko ajan huomaamatta muistuttaa että ei elämän näin pitänyt mennä.

Ja toki menetyksen myötä on tullut pelko muiden läheisten, ennen kaikkea pojan menetyksestä. Pienetkin kuumetaudit saavat varpailleen ja huoli arjessa on jatkuvasti läsnä.Jotenkin sitä odottaa koko ajan pahinta. Ehkä tässäkin aika auttaa, ehkä usko siihen että elämä myös kantaa pikkuhiljaa palaisi.

Pikkusiskon kuolemasta tulee vasta kymmenen kuukautta. Nämä asiat tulevat varmasti vielä muuttumaan ajan mennessä eteenpäin. Nyt olen tällaisessa tilanteessa itseni kanssa.

Suukkoja prinsessalle.