Olisinko rohkea ja heittäytyisin jo mukaan tälle matkalle? Uskaltaisinko jo hieman haaveilla erilaisesta lopputuloksesta? Eilinen psykologin kanssa keskustelu sai minut miettimään, että olisiko jo aika antaa tälle pienelle mahdollisuus? Psykologin mukaan olisi. Tämä pieni ei ole enää vain alkio, vaan jo joku jonka olemassa olon satunnaisesti tunnen. Joku, joka päivittäin muistuttaa, että täällä kasvan jo kohisten. Päivä päivältä isommaksi ja lähemmäksi sitä hetkeä kun hän on valmis tulemaan luoksemme. Tämä pieni ansaitsee kaikki samat mahdollisuudet pyytteettömälle rakkaudelle kuin sisaruksensakin. Tämäkin pieni ansaitsee äidin alusta asti. Eilen jotain murtui, jotain mitä olen pitänyt sisälläni pitkään. Pitkästä aikaa itkin. Itkin psykologin luona, itkin koko automatkan kotiin, itkin aamuyöllä sängyssä valvoessani. Nytkin itkettää. Itku alkoi siitä, kun kerroin psykologille, kuinka pakon edessä jouduin raskaudesta ystävilleni kertomaan ja siitä kuinka tylysti kuittasin ystävien onnittelut sillä, että onnitelkaa vasta syksyllä, jos siihen on jotain syytä. Miten minusta onkaan tullut näin he***in tunnevammainen, miten en uskalla alkaa rakastaa omaa lastani? Aamuöisin kun makaan hereillä ja yritän tuntea pienen töytäisyn palaan vain koko ajan siihen yöhön kun en tuota odottamaani töytäisyä tuntenut. Eikö tämäkin pieni ansaitsisi kaiken rakkauden, myös siinä tapauksessa, että jostain syystä ei hänkään koskaan päivänvaloa näkisi?
'
Olen asettanut itselleni aikarajan, jonka jälkeen minun täytyy uskaltaa. Jos kahden viikon päästä rakenneultrassa näen pienen, joka kovasti tekee vielä matkaansa meidän luoksemme, lupaan yrittää ihan oikeasti. Sitten yritän uskoa todennäköisyyksin, uskoa siihen että tämä pieni on tulossa jäädäkseen.
Sitten ostan äitiyshousut ja annan vatsan näkyä. Sitten, kunhan kaikki on silloin vielä hyvin. Psykologi antoi minulle ohjeeksi kirjoittaa paperille joka ilta kolme positiivista ajatusta raskaudesta. Joka ilta jotain positiivista. Ei niin, että onneksi vauva ei ole kuollut vaan onneksi vauva elää ja voi hyvin. Miten pieni käännös lauseessakin vaikuttaa sen koko sisältöön. Pitää opetella kääntämään ajatusmaailma positiivisemmaksi.
Suukkoja sinulle taivasprinsessani. Äiti on kovasti sinua ajatellut.
GO GIRL !!!!! Sanoisin, että heittäydy.. Niin ehkä me muutkin uskalletaan ajallamme <3
VastaaPoistaNiin mäkin sanoisin, mutta per***le kun helpommin sanottu kun tehty...
PoistaOn tää kumma. Mä teen itelleni koko ajan noita aikarajoja ja kun sellasen saavutan niin keksin taas uuden... En olis ihan oikeasti uskonu, miten rankkaa tämä ainakin mulle on...
Löysin blogisi erään toisen blogin kautta ja aika tuntui pysähtyvän, kun aloin lukea blogiasi alusta asti. En muista koska olisin viimeksi itkenyt näin paljon, kirjoitat uskomattoman kauniisti ja tunne välittyy tänne ruudun toisellekin puolelle 100%. Itselläni ei ole lapsia, enkä tiedä tuleeko olemaankaan, mutta tekstisi todella pysäytti. Haluan toivottaa sinulle paljon voimia ja jaksamista, sekä ennen kaikkea rohkeutta! Et uskokaan kuinka toivon, että saisit uuden vauvasi syliisi terveenä ja elinvoimaisena. Jään seuraamaan blogiasi ja toivomaan sinulle ja perheellesi vain kaikkein parasta. Toivotaan, että tuleva kesä auttaisi sinua voimaan paremmin ja antaisi toivoa paremmasta huomisesta. Voimia!
VastaaPoistaKiitos ihan hurjasti kauniista sanoistasi <3 Tällaiset kommentit lämmittävät mieltä ihan suunnattomasti :)
PoistaPaljon aurinkoa myös sinun kesääsi !
Niinpä.Mullakin on aikarajoja, edelleen... vaikka en ees tiiä mihin tähtään.Ja jokaisen raskaana olevan kohdalla tekis mieli sanoa, että varo vaan !! , mutta tokihan se on ihan älytön jo ajatuksenakin.. ja taas vaan soi päässä että MIKS? missä meni vikaan... saamat koskaan tietää.
VastaaPoistaVoi kun tosiaan nyt jo uskaltaisit nauttia raskaudestasi <3 Ajattle, siellä se pikkuinen kasvaa kokoajan vahvemmaksi ja pian saat hänet jo syliisi <3
VastaaPoistaToivon ja uskon, että kaikki menee nyt hyvin ja teille syntyy terve vauva!
Uskalla luottaa elämään, jookos <3
Uskallan, uskallan. Välillä enemmän, välillä hieman vähemmän... Mutta yritän hirveästi psyykata itseäni "hieman" positiivisempaan ajattelumalliin.
PoistaMulla meni koko raskausaika siten että alkuun pelkäsin keskenmenoa, no kun päästiin "turvallisille" viikoille (normaalisti ilman omaa kokemusta) pelkäsin rakenneultraa, siitä kun selvittiin pelkäsin että käy samoin kuin esikoisen kohdalla... Mutta kuitenkin kaikkien pelkojen lomassa pakotin itseni nauttimaan kuvasin mahavideoita kännykän täyteen, peilistä joka viikko uusi mahakuva, mahakipsi yms.. Ajattelin että jos nämä muistot on ainoat mitä jää taas jäljelle niin sittenpä niitä ainakin on. Ja vaikka viimeiseen asti peittelin raskautta niin kotona nautin, ja pelkäsin. Mutta voin vaan todeta että vaikka olinkin aika stressaantunut niin tyttö ei ainakaan mahan ulkopuolella ole ollut moksiskaan <3 voimia Turnip vaikka harvoin mitään kommentoin ajatuksissa olette
VastaaPoistaKiitos Mimmu <3
PoistaMulla on ehkä vähän sama menttaliteetti, kotona yritän pelkojen lomassa nauttia sen minkä pystyn. Ihan harmittaa, etten pysty. Aiemmin olen ylpeänä kulklenut maha pystyssä heti kun se on alkanut vaan näkymään. Aiemmin se maha on aina ollut niin ihana. Mieskin kyllä nyt nauraa mulle kun kuvittelen vielä mahaani peittäväni, vaikka kyllä se väkisinkin alkaa jo näkyä. Mutta tottahan se on, että pelko ei jätä rauhaan. Kun on takaraivoon istutettu se, että terveenkin lapsen sydän voi yks kaks pysähtyä ilman suoraa syytä...
Ja sairaalla tavalla mä mietin myös sitä, että jos sama kävisikin uudestaan, niin ainakin tietäsin miten toimia ja miten kerätä muistoja. Ehkä mäkin alan hankkimaan enemmän myös näitä raskauden aikaisia muistoja nyt kun tuo maha tuosta toivottavasti vielä jatkaa kasvuaan.
Ihanaa kesää teille pikku prinsessan kanssa <3