perjantai 30. marraskuuta 2012

Pikkusiskon elämä

"Jokaisella elämällä
on alku ja loppu.
Se mitä siihen väliin mahtuu
tekee elämästä kokonaisen
- silloinkin
kun alku ja loppu
tuntuvat olevan
liian lähellä toisiaan."


-Hanna Ekola-

Pikkusiskon elämän alku ja loppu olivat aivan liian lähellä toisiaan, se ei vain tunnu siltä vaan näin tosiaan oli. Pikkusisko ei koskaan nähnyt elämää kohdun ulkopuolella. Minä olisin valmis antamaan mitä tahansa, että olisin edes pienen hetken saanut. Mitä tahansa että olisin edes kerran saanut sylitellä lämmintä tytärtäni, kun pieni sydän vielä sykki. Että olisin tuntenut pikkusiskon liikkuvan sylissäni, kuullut pikkusiskon. Minä niin toivon että pikkusiskolla oli hyvä elämä. Ei kai se huonokaan voinut olla. Kai pikkusisko oli parhaassa mahdollisessa paikassa koko pienen elämänsä ajan, äidin sydämen alla vaikka en häntä turvassa pystynytkään pitämään. Ja kovasti toivon että hän nyt on siellä toisessa parhaassa mahdollisessa paikassa, vaikka sitähän en voi tietää. Pikkusisko ei tainnut itse elämältään kovin paljoa saada. Rakkautta toki sai ihan äärettömästi ja yhä sitä saa. Mutta pikkusisko ehti antaa kuitenkin paljon. Hän antoi ihan uskomattoman onnentunteen kun ilmoitti tulostaan. Suurta iloa jokaisella pienellä potkullaan. Aina jäin potkuja ja liikkeitä kuullostelemaan, niin ihana ja odotettu tuo uusi ihminen sisälläni oli. Ja ne hetket, kun pääsin kurkkaamaan pikkusiskon salaiseen maailmaan vatsani sisään olivat aina yhtä ihmeellisiä. Toki pikkusisko antoi myös elämän mittaisen suuren surun ja ikävän, sitä ilman olisin toki voinut olla. Usein pohdin, että olisiko ollut parempi jos pikkusiskoa ei olisi koskaan ollut? Eläisin varmasti tyytyväisenä normaalia elämääni pojan ja miehen kanssa, ehkä pienenä pistona välillä voisin tuntea sen että poika on ainoamme, mutta se ei hallitsisi elämääni niinkuin suru tekee nyt. Välillä tuntuu että niin olisi helpompi. Välillä kun suru ja ikävä iskevät oikein voimalla ja hengittäminenkin on vaikeaa, mietin miten paljon helpompaa se olisi ollut. Ja toisaalta taas en minuuttiakaan haluaisi vaihtaa pois. En kipeää synnytystä, en vaikeaa raskautta, en mitään. Yritän opetella olemaan onnellinen siitä, että sain edes pienen palan pikkusiskon elämästä. Tai minähän sen pienen elämän sain kokonaan. Pikkusiskon kuolema jatkaa yhä minun muokkaamistani täysin uudenlaiseksi ihmiseksi. Olen tutustunut uuteen kuoleman jälkeiseen maailmaan pikkusiskon myötä. Tavannut ihmisiä, joita en muuten olisi tavannut. Kuullut elämänkohtaloita joista muuten en tietäisi mitään. Ehkä joskus osaan arvostaa sitä mitä pikkusiskon kuolema antaa minulle. Sitä millainen ihminen minusta tulee. Nyt vielä olen kovasti keskeneräinen.

Suukkoja rakas taivaantyttö. Äidillä on aina vaan ihan yhtä ikävä.


keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Enkelisisko

Poika on viimeisien viikkojen aikana alkanut puhumaan pienestä siskostaan enemmän. Yllättävissä tilanteissa hän kysyy kysymyksiään lapsen vakavuudella. Jouluksi poika haluaa viedä pikkusiskon haudalle pehmolelun, se sopii hänestä vauvalle. Ongelma hänelle kyllä on kuinka se saadaan sitten pikkusiskon luokse taivaaseen. Lohdutin poikaa, että pikkusisko tulee varmasti pehmoleluaan sinne haudalle katsomaan. Vauvan kuvan nähdessään, esimerkiksi lehden sivulla, poika saattaa kysyä onko siinä pikkusisko. Ja usein hän kysyy miksi pikkusisko ei tullutkaan kotiin. Poika laittaa silmänsä kiinni, esittää nukkuvaa ja kysyy äiti, oliko pikkusisko näin? Ja toki hän on moneen kertaan pohtinut missä pikkusisko nukkuu ja missä siskon vauvalelut ovat siellä taivaassa? Kuinka ne pysyvät siellä taivaalla?

Poika on nähnyt pienen siskonsa kuvan ja välillä ihan pyytää että saa sitä katsoa. Välillä  myös kuolemanpelko on tullut mieleen. Koska me kuolemme?  Koska hän kuolee? Saako unilelun ottaa mukaan taivaaseen? Itku tulee siitä, kuinka hänen tulee meitä ikävä jos me kuolemme. Ja itku saattaa tulla myös siitä, kuinka hän ei halua taivaaseen vaan haluaa olla kotona. Onneksi harvemmin kuolema tulee hänelle suruna, useimmiten se on ihmetystä, se on jotain mitä hän ei ymmärrä. Se on jotain mitä minäkään en ymmärrä.

Tänään poika teki lumienkelin uuteen puhtaaseen lumeen terassille. Äiti, mä tein sulle pikkusiskon, sanoi rakas kirkas lapsen ääni.

Suukkoja äidiltä, veikalta ja isiltä rakkaalle enkelisiskolle.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Taisin järkyttää

Olin koiran kanssa lenkillä, kun törmäsin erääseen vanhaan rouvaan, joka miehensä kanssa pitää kuntosalia jossa tapasin käydä noin viisi vuotta sitten. Mies yhä siis käy tällä salilla, mutta itse olen siirtynyt muualle. Jostain kummasta tämä vanha rouva muisti etunimeni. Ohitimme toisemme koiriemme kanssa kun hän kääntyi perääni ja kutsui minua nimeltä. Minä muistin hänet vasta kun hän esitteli itsensä. Puhuimme koiristamme, puhuimme kuinka mies yhä käy tällä heidän salillaan. Vanha rouva totesi, niin teillä on se pieni poika. Onko teillä muita lapsia? Minä vastasin täysin tyynesti, että kyllä, meille syntyi syyskuussa pieni enkelityttö. Meillä on poika ja tämä pieni enkelityttö. Ai, sellainen. Niin, vastasi vanha rouva selvästi järkyttyneenä, tietämättä mitä sanoa. Vaihdoimme vielä muutaman sanan koiristamme ja jatkoimme matkaamme eri suuntiin. Kuinka tuohon kysymykseen kuuluisi vastata? Tottakai vastaan niinkuin asia on? Minulla on kaksi lasta. Ei kai minun tarvitse säästää satunnaisia ohikulkijoita elämäni alamäiltä, kai voin kertoa kuinka asiat oikeasti ovat? He pystyvät jatkamaan elämäänsä tapaamisen jälkeen täysin normaalisti, minä jatkan tätä elämääni ilman pikkusiskoa. Tosin ihmettelen miten tyynesti pystyin asian sanomaan, ilmekään ei värähtänyt. Kyyneleet tulivat silmiin vasta kun jatkoimme matkaamme eri suuntiin. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pikkusiskon kuoleman jälkeen minulta kysyttiin lapsista. Kyllä minä haluan aina kertoa pikkusiskosta kun siihen vain annetaan tilaisuus, mitään muuta en haluakaan kun että joku pysähtyisi aina välillä hetkeksi kuuntelemaan.

Suukkoja rakas enkeli, äiti rakastaa, tottakai.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Millainen on kohtukuolema?

Tänään viimeksi kuulin tuon kommentin, en pysty edes kuvittelemaan millaista se on kun lapsesi kuolee kohtuun. Minä en loukkaannu tuosta kommentista, se on rehellinen toteamus, vaikeahan sitä on kuvitella jos ei tiedä. Millaista se on kun se kauan odotettu lapsi kuolee kohtuusi? Kun ne ihanat kipakat potkut loppuvat ihan liian aikaisin? Miltä se tuntuu, kun olet melkein maalissa? Olet melkein siinä pisteessä että saat tavata tuon salaperäisen matkustajan ensimmäistä kertaa. Olet melkein siinä hetkessä mitä olet koko raskauden ajan odottanut, mitä olet koko elämäsi ajan odottanut. Olet suunnitellut tulevaisuuden, ensimmäiset päivät, viikot, oikeastaan koko loppuelämäsi tämän pienen uuden ihmisen ympärille ja sitten kuulet, että hän ei tulekaan. Millaista on, kun olet kuvitellut miltä hän näyttää, kuinka hän kasvaa, millainen hän tulee olemaan kun sinulle selviää ettet koskaan saa tietää. Kotisi on valmis vastaanottamaan uuden asukkaan. Perhe jo odottaa häntä. Koko maailma jo tietää että ihan kohta hän on täällä, ja sitten kuulet että hän onkin lähtenyt muualle. Millaista se on, kun huolestut liikkeistä? Mietit koska viimeksi niitä tunsitkaan. Olitko siitä varma? Millaista se on maata sairaalan vuoteella kun kätilö yrittää löytää lapsesi sykettä ja kuuletkin vain oman sykkeesi? Kuinka yrität vielä itsellesi uskotella että kaikki on kuitenkin hyvin vaikka oikeasti jo tiedät. Millaista se on kun lääkäri toteaa ultralaitteen ruudulta että sen pienen kovasti odottamasi ihmisen sydän ei enää syki, että se pieni sydän on lopullisesti pysähtynyt. Millaista on yhtäkkiä kuulla osanottoja, jotain mitä et ikinä ennen ole kuullut? Millaista on se tuska, kun oma sydämesi revitään irti? Kun maailmasi pysähtyy siinä silmänräpäyksessä ja kaikki ympärillä oleva menettää tarkoituksensa.. Millaista on ilmoittaa perheelle että kaikkien odottamaa lasta ei tulekaan. Että sinusta ei tule isää, ei veljeä, mummia, tätiä, enoa eikä pappaa. Millaista se on kun huomaat kuinka paljon surua on ympärilläsi ihan yhtäkkiä, vaikka siinä oli tarkoitus olla suurta iloa. Millainen on se päivä, kun kannat sitä kaikkein rakkainta vielä sisälläsi, sydämesi alla ja tiedät jo niiden potkujen vaimenneen, tiedät että se rakas pieni sydän ei enää syki. Millaista on olla kokonainen päivä sen jo niin tutuksi tulleen ison vatsan kanssa kun jo tiedät että kohdussasi ei ole enää elämää. Millaista on tietää, että joudut silti läpikäymään synnytyksen kipuineen ilman sitä maailman parasta palkintoa. Millaista on synnyttää kun tiedät jo etukäteen, että se syntyvä lapsi ei tule itkemään. Ja millaista se on kun se lapsi on syntynyt ja se makaa siinä ihan hiljaa ja velttona. Kuinka odotat vielä ihmettä, jos lääkärit olivatkin väärässä? Ja kun kätilö nostaa velton pienen ruumiin rinnallesi ja tapaat tuon kauan odottamasi pienen ihmisen ensimmäistä kertaa. Millaista se on kun todellisuus iskee päälle ja tajuat että olet ihan oikeasti synnyttänyt kuolleen lapsen. Tajuat, että se kovasti odottamasi uusi ihmeellinen ihminen on nyt tässä, kuolleena ja velttona. Se on ihan täydellinen vauva, mutta se ei itke. Millaista on nähdä kuollut ihminen ensimmäistä kertaa? Millaista on nähdä kuollut pieni lapsi? Oma lapsesi kuolleena? Millaista se on kun näet kätilön kävelevän ulos synnytyssalin ovesta sinun lapsesi sylissään ja tiedät, että et tule enää ikinä näkemään häntä, vaikka sinä juuri vasta hänet synnytit. Kun tajuat, että tässä oli sinun lapsesi elämä, tässä oli kaikki mitä hänestä sait. Millaista on kun loppuelämäsi käveli ulos siitä ovesta kätilön mukana? Millaista on palata osastolle juuri synnyttäneenä ilman vauvaa ja kuulla viereisestä synnytyssalista pienen vastasyntyneen itkua tietäen että omasi ei koskaan itkenyt. Millaista on lähteä synnytyssairaalasta kotiin ilman vauvaa? Voit yrittää toki kuvitella, tällainen oli minun kokemukseni kohtukuolemasta. Jokaiselle kohtukuoleman kokeneellekin se on varmasti hyvin erilainen.

Suukkoja pieni taivaantyttöni. Äiti rakastaa tänäänkin niin hurjan paljon.


lauantai 24. marraskuuta 2012

Yksi on poissa

Tänään juhlimme rakkaan ja ihanan siskontytön yksivuotias päivää. Tuntuu kuin se olisi ollut eilinen kun sain pienen mustatukkaisen peikkotytön syliini ensimmäistä kertaa ja olin sulaa vahaa hänen edessään. Nyt hän on jo reipas yksivuotias. Syntymäpäiviä juhlittiin koko suvun voimin ja ikinä en ennen ole tuntenut oloani niin yksinäiseksi suvun keskellä kun nyt tunsin. Meillä on kovaääninen ja iloinen suku äitini puolelta, heidän kanssaan on normaalisti mukava ja helppo olla. Nytkin oloni oli ihan mukava, mutta kun katsoin kuinka ihana yksivuotias keikisteli ihailijoille ja hurmasi kaikki, tunsin jotain mitä en olisi uskonut. Kuinka minä olinkaan kateellinen. On outoa olla kateellinen jostain mitä itsekin ihan oikeasti rakastat. Mutta se kun tajusin, että kukaan ei tule ikinä ihailemaan minun yksivuotiasta prinsessaani kun hän hurmaa hymyllään, nauramaan hänelle kun hän yrittää syödä itse yksivuotis-syntymäpäiväkakkuaan. Minun prinsessani ei koskaan vietä ensimmäistä syntymäpäiväänsä eikä hän koskaan hymyile. Minä en koskaan saa pukea häntä ihanaan pitsiseen juhlamekkoon ja auttaa puhaltamaan kynttilää. Sen sijaan suvun kanssa keskustelimme uudesta hautakivestä, jonka haluamme sukuhaudalle hankkia, sellaisen mihin sitten saamme seuraavienkin lähtijöiden nimet kaiverrettua. Onkohan juhlapäivät enää ikinä samanlaisia? Yksi hyvin tärkeä on aina poissa, yksi joka ei koskaan saanut yhteenkään juhlaan edes osallistua ja silti minä tunnen hänen poissaolonsa niin vahvasti. Voi kuinka olisinkaan halunnut tänään esitellä suvun uusinta jäsentä. Toki rakas juhlakalu oli päivän tähti, mutta siinä sivussa tämä pienempi prinsessa olisi saanut kiertää sylistä syliin. Pikkusiskon punertavia hiuksia olisi päivitelty ja ihmetelty kuinka pieniä ne vauvat ovatkaan. Suku olisi miettinyt keneltä punertavat hiukset periytyvätkään ja keneltä suloinen nöpönenäni näyttää. Ja pikkusisko olisi väläyttänyt kauniin hymyn kiitokseksi tervetulotoivotuksista sukuun. Mutta ei nyt. Nyt tämä yksi rakkain on poissa. Pikkusisko tulee aina olemaan poissa.

Tiedäthän enkelini että äidin sydämessä olet mukana kaikkialla minne äitikin menee. Äidin luota et ikinä ole poissa. Suukkoja taivaan kirkkain tähti.



torstai 22. marraskuuta 2012

Minä olen pysähtynyt

Mihin on hävinnyt melkein kolme kuukautta? Milloin värikkäästä alkusyksystä on tullut pimeä marraskuu? Miten ihmeessä minun maailmastani tuli näin musta? Minun maailmani on pysähtynyt tähän hetkeen, tuntuu että aika ei ole liikkunut kolmeen kuukauteen. Minun maailmani ulkopuolella muut jatkavat ikään kuin aika ei olisikaan pysähtynyt ja minun on vaikea ymmärtää miten se on mahdollista. Jos minulla olisi pikkusisko tässä rinnallani aika suorastaan lentäisi. Hän olisi jo melkein kolmikuinen ihana pieni. Hän hymyilisi kun katsoisi minua silmiin ja minä en saisi siitä tarpeekseni.
Mutta niin ei ole. Minun maailmani on musta ja aika ei liiku. Minä olen pysähtynyt tähän hetkeen enkä millään pääse eteenpäin. En edes halua eteenpäin koska siellä ei ole pikkusiskoa. Tässä pysähtyneessä hetkessä olen vielä niin lähellä enkeliäni kuin se vain on mahdollista. Minä en vain ole valmis päästämään irti. Minä en ikinä halua päästää irti. Miksi on pakko jos ei halua?

Miksi minä olen alkanut myös epäilemään? Onko pikkusiskoa koskaan ollutkaan? Onko kaikki vain ollut outoa haavekuvaa. Oliko pikkusisko vain kaunis, saavuttamaton haave? Toteutumaton unelma? Elämä jatkuu niin samanlaisena kun se oli ennen pikkusiskoa. Ja kuitenkin ihan kaikki on erilaista. Minä en ole enää koskaan se ihminen joka olin ennen. On ennen ja jälkeen. Minä, elämä, ihan kaikki.  Pikkusisko, tuo pieni kohtuunkuollut, muutti koko maailman. Huomenna yritän taas vähän kovemmin, nyt minun pitää saada olla vielä hetki täällä pohjalla. Huomenna ainakin yritän yrittää.

Voi enkeli pieni, äidillä on niin kamala ikävä. Odotathan äitiä siellä? Sitten sylittelin tuhat vuotta enkä enää päästä ikinä irti.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Aivan liian kova ikävä

Tänään olen ollut heikko, tänään en ole jaksanut olla vahva. Tänään on ikävä saanut minut kiinni, vaikka kuinka olen yrittänyt päästä karkuun. Tänään annoin ikävän täyttää minut ja tänään minusta tuntuu että en välitä vaikka huominen ei ikinä tulisi. Tänään minä en näe elämässäni enää mitään tarkoitusta. Minusta tuntuu että jokainen päivä jonka saan läpi vietyä vie minua vain kauemmaksi pikkusiskosta, joka ikinen päivä unelmani valuu yhä etäämmäs. Onkohan se jo tavoittamattomissa? Tiedän että uusi päivä aina edellisen jälkeen tulee, halusin tai en. Elämä vie eteenpäin, pois päin siitä hetkestä kun olin vielä onnellinen. Tänään olen kokenut ihan samanlaista tuskaa ja kipua kuin aivan tämä taipaleen alussa. Se alkoi jo viime yönä, pitkästä aikaa valvoin aamuyön tunnit ja itkin tyynyni märäksi. Yritin löytää selitystä, yritin löytää jotain vastausta tähän tilanteeseen. Mitään en löytänyt. Tällaistako on helvetissä?

Sinua minä silti aina rakastan kaunis enkelini.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Siivosin surua pois

Keittiön sivupöydällä on pyörinyt vino pino papereita syyskuun alusta alkaen. Siitä alkaen kun tulimme sairaalasta kotiin ilman pikkusiskoa. Se pino on kasvanut tässä ohimenevien viikkojen aikana, ei paljoa, mutta vähän kuitenkin. Tänään siivosin sitä pois. Tai en oikeastaan siivonnut pois, laitoin laatikkoon kaapin perälle. Ehkä joskus vielä uudestaan käyn niitä läpi. Pieniä muistoja siitä hetkestä kun pikkusisko vieraili luonamme. Maailman tärkeimpiä muistoja sillä uusia minulle ei tule. Laatikkoon meni sairaalasta mukaan saatu "alkushokki" paketti. Nyt vasta avasin tuon kansion ensimmäistä kertaa ja kävin sisältöä läpi. Koskemattomana se on ollut tuossa keittiön sivupöydällä kaikki nämä viikot, en ole aiemmin pystynyt sitä avaamaan. Elin kovasti pikkusiskon syntymän jälkeistä päivää uudelleen noiden papereiden kautta. Mietteitä surusta, sairaalan yhteystiedot, omakätilön nimi. Ohjeita käytännön järjestelyihin. Sitä siellä kansiossa oli. Siinä oli meidän vauvanhoito pakettimme. Samaan kasaan oli päätynyt paikallissanomien lehti ja seurakuntasanomat joissa hautaansiunatuissa mainittiin pikkusiskon nimi. Ja ainoa kirjekuori joka ikinä kotiimme saapui pikkusiskon nimellä koristettuna. Kutsu pyhäinpäivän muistotilaisuuteen. Pikkusiskon omaisille osoitettu. Siellä laatikossa on myös ultrakuvat. Ja DVD tallenne 4D ultrasta, mitä ei koskaan ole katsottu. En tiedä pystynkö sitä ikinä katsomaankaan. Nippu ystäviltä tulleita kortteja, lämpimiä ajatuksia jotka ovat suuri lohtu surun keskellä. Laatikkoon meni myös pienet vaaleanpunaiset sukat. Kun ostin pikkusiskolle hautajaisvaatteita, en mistään löytänyt vain yhtä paria pieniä sukkia. Etsin ja etsin, mutta lopuksi minun oli ostettava kaksi paria. Toinen pari meni lämmittämään pikkusiskon pieniä kylmenneitä varpaita, toinen pari päätyi tuohon pieneen laatikkoon kaapinperälle.

En siivonnut pikkusiskoa pois, en minä sitä ikinä aio tehdä. Hänen kuvansa on yhä Pojan kuvan vieressä kirjahyllyssä. Pienien käden ja jalanjälkien sekä hiustupsun kanssa. Niitä en siivoa pois, niillä on oma paikkansa siinä missä kaikki voivat ne nähdä jos hyllyyn katsovat. Minun esikoispoikani päivän ikäisenä silmiään siristäen liian kirkkaasta valosta vierellään kaunis pieni enkelisiskonsa silmät suljettuina. Minun rakkaimmat aarteeni. En minä sitä suruakaan saanut siivottua pois, en ollenkaan. Tuntuu ettei tämä ikävä tästä yhtään ole helpottanut.

Tiedätkö enkelini, tänään katselin pitkään pihalla sinne tähtien taakse ja kovasti mietin mitä siellä mahdat puuhailla? Suukkoja kovasti, toivottavasti tulevat perille!

lauantai 17. marraskuuta 2012

Vahvempi kuin uskoinkaan

Kauppakeskuksen parkkipaikalla törmäsin työkaveriini. Samaiseen ihmiseen kenen takia ilmoitin jättäväni firman pikkujoulut väliin. Samaiseen kenen pienen tytön laskettu aika oli noin kaksi viikkoa pikkusiskon jälkeen. Hän huomasi minut ensin. Ei sanonut sanaakaan, vaan tuli luokseni, otti lujaa kiinni ja halasi pitkään. Seisomme pitkään kiinni toisissamme siinä parkkihallissa autojen ajaessa ohi ja yhdessä itkimme pientä menetettyä elämää. Minä tunsin ison pyöreän vatsan painavan omaa tyhjää vatsaani vasten. Minä takerruin häneen kuin hukkuva ja pienen hetken kuvittelin, että se olikin minun vatsani vielä täynnä elämää. Mutta minun olikin paljon helpompi päästää irti kuin olisin kuvitellut. Yllätyksekseni huomasin, että minä en ollutkaan kateellinen juuri hänelle. Minun ei ollutkaan vaikea seisoa siinä kasvotusten ison vatsan edessä. Tilanne sai hänetkin avautumaan. Hänellä on ollut kolme keskenmenoa. Hän ansaitsee tämän pienen tytön. Hän on aito, ihana ihminen, joka löysi oikeat sanat. Hän teki minulle helpoksi seisoa siinä, ison vatsan vieressä olematta katkera tai kateellinen. Raskaus on mennyt jo lasketun ajan yli ja synnytys käynnistetään ensi viikolla. Lupasin jopa mennä kahvittelemaan hänen kanssaan kunhan vauva on syntynyt. Uskallankohan sen lupauksen toteuttaa... Tämä ei kuitenkaan muuttanut sitä, että kaikille muille olen yhä kateellinen ja katkera. Mutta hänelle en ollut, en ainakaan tuolla hetkellä. Tapaaminen sai ikävän pintaan voimakkaana. Kuntosalilla, jonne olin matkalla kun törmäsimme, spinning tunnilla poljin kyyneleet silmissäni kuin raivopää ikävääni hieman lievemmäksi. Hetkeksi se auttoi. Mutta olen kuitenkin hieman ylpeä itsestäni, ehkä olenkin vähän vahvempi kuin uskoinkaan? Pärjäsin tuon tapaamisen kanssa paremmin kuin olisin ikinä uskonut.

Rakas pieni taivaantyttöni, äiti täällä ikävöi niin että sydän pakahtuu. Suukkoja tuhat pieni tähtiprinsessani!

torstai 15. marraskuuta 2012

Elä tässä hetkessä

Ihana psykologini antoi minulle taas yhden toteuttamisen arvoisen ohjeen. Elä tässä hetkessä. Elä tätä hetkeä niin että se tuntuu hyvälle juuri nyt. Älä elä sitä mahdollista huomista varten vaan juuri tätä hetkeä varten. Se huomisen odottaminen voi toki olla siinä rinnalla, mutta ei kannata hukata tätä päivää huomista odottaessa. Tämä lähinnä juonsi juurensa minun pakottavaan tarpeeseeni aloittaa hoidot uudestaan heti kun mahdollista, toivottavasti vielä tämä vuoden puolella tai heti alkuvuodesta. Ja siihen pakottavaan tarpeeseen saada uusi pieni ihme kasvamaan sisälleni. Ymmärrän täysin mitä hän haki takaa. Siinä ei toki ole mitään pahaa odottaa tulevaisuutta ja uusien mahdollisten hoitojen alkua, mutta pitäisi yrittää myös etsiä iloa tästä hetkestä. Tällä hetkellä odotan vain tulevaa, toivon että tämä hetki olisi jo mennyt. Mitä jos se tulevaisuus ei olekaan sellainen kun sen nyt kuvittelen olevan? Mitä jos ihan oikeasti en enää koskaan saa nähdä pienen ihmeen kasvavan sisälläni? Mitä jos pikkusisko oli minun viimeinen ihmeeni? Mitä jos minulta menee tämä hetki ohi kun Poika on nelivuotias? Viisivuotias? Mitä jos minulta menee ohi hänen uudet taitonsa? Mitä jos en huomaa kuinka hän kasvaa ja kehittyy vain koska en osaa nyt pysähtyä tähän hetkeen ja iloita siitä mitä minulla jo on vaan ajattelen pakonomaisesti tulevaisuutta. Ja Poika, hän nyt vain on siinä. Ihana ja kaikkein rakkain, mutta hän jo on. Minulla on jo hänet. Tätä mitä nyt kaipaan niin suunnattomasti ei vielä ole, enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan.

Ei pidä missään nimessä ajatella että en olisi kiitollinen Pojasta tai että en rakastaisi häntä enemmän kuin mitään muuta (täällä olevaa). Tai että en hänestä huolehtisi, kyse on ehkä enemmän siitä, että en ehkä keskity Poikaan nyt ihan täysillä. Tämä tunnetila on vaan jotenkin niin epätodellinen. Se, että ensin olet pitkään lapseton. Se, että luovuit jo toiveesta saada biologisia lapsia, kun elämä yllätti. Se, että opettelit hyväksymään että lapsia on vain yksi. Ja se kuinka elämä taas yllätti ja lapsia onkin yhtäkkiä kaksi. Se, kun toinen niistä lapsista kuolee. Ja se, kuinka epätoivoisesti haluaisit vielä sen yhden, koska sen kuolleen lapsen jättämä kolo on niin syvä ja iso ettet usko sen voivan täyttyä  millään muulla. Se, kun et tiedä pyydätkö nyt elämältä jo liikaa, olethan saanut jo kaksi enemmän
kuin uskalsit jossain vaiheessa edes toivoa. Ja silti minun on pakko pyytää. Minun on ihan pakko toivoa, muuten en kestä. Mutta nyt minä aion myös yrittää. Yrittää löytää sitä iloa tästä päivästä. Yrittää iloita Pojasta ihan täysillä tässä hetkessä. Ihan koko aikaa siihen en pysty. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Mutta ainakin voisin yrittää. Ja yrittää iloita myös siitä, että sain edes hetken pitää
pikkusiskon. Vaikka se taitaa vielä olla liikaa minulta pyydetty.

Suukkoja suloinen taivaantyttöni! Olet äidin mielessä ja sydämessä ihan koko ajan.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Peilikuva

Suihkun jälkeen kuivasin itseäni ja siinä kuin ohi mennen vilkaisin itseäni peilistä. Pitkästä aikaa jäinkin katsomaan mitä näin. Näin sen venyneen vatsanahan, ne punaiset merkit alavatsalla. Ikäänkuin siihen olisi kirjoitettu pikkusisko. Pikkusiskon jälki minussa. Kirkuvan punaiset arvet, eivät vielä yhtään vaalenneet. Ihan niinkuin minun suruni ja ikäväni pikkusiskoa kohtaan, vielä täysin tuoreena. Siellä pikkusisko viihtyi pienen elämänsä ajan, minun vatsassani punaisten arpien alla, minun sydämeni alla. Äidin vartalo. Sitä se peilikuva kertoi.

Se peilikuva ei kertonut mitään siitä vauvasta, joka oli arvet saanut aikaan äitinsä vatsaan, minun vatsaani. Se peilikuva näytti äidin surulliset silmät, mutta ei kertonut miksi äiti oli surullinen. Minä sen toki tiedän koska minähän se siinä olin, oma peilikuvani. Minä tiedän, että ne vatsan arvet eivät ole ainoat arvet mitä se pieni vauva aiheutti. Se aiheutti vielä isommat suoraan sydämeen. Ja varmasti ihan tahtomattaan. Mutta ennen kaikkea se peilikuva kertoi elettyä elämää, se kertoi tähdille kuiskatuista toiveista ja särkyneistä unelmista. Se kertoi sitä, että elämä antaa ja se ottaa. Välillä on suruja ja välillä toivottavasti taas pientä ja suurtakin onnea. Vaikka se peilikuva ulkopuolisen silmissä saattaa näyttää hieman jo rupsahtaneelta ja kenties vähän hoitamattomalta, minulle se peilikuva näytti että olen äiti. Olen Pojan ja kauniin pienen taivaanlapseni äiti. Minä kannan arpeni ylpeydellä ja olen onnellinen siitä että saan olla äiti, vaikka puolet siitä onnesta onkin tavoittamattomissa, siellä jossain minne minä en vielä pääse. Minä niin kovasti myös toivon, että saisin vielä yhden kerran olla äiti. Tällä kertaa ihan kokonaan.

Minä olen ylpeä siitä, että saan olla sinun äitisi rakas enkelini! Suukkoja pilven reunalle.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Töistä

Eilen sain puhelun pomoltani. Hieman jo suunniteltiin töihinpaluutani, siihen on onneksi aikaa vielä yli kaksi kuukautta. Tuo maailma tuntuu niin kaukaiselta. Vielä en tunne kaipaavani sinne ollenkaan. Vielä en ole asennoitunut siihen että kohta joudun tuohon oravanpyörään palaamaan. Minun oli tarkoitus olla kotona kaksi vuotta, tuo aika lyheni nyt huomattavasti. Ilmoitin jo että en mene mukaan pikkujouluihin, mihin kovasti minua pyysivät. Muuten olisin saattanut mennä, mutta työtoverini, joka on myös juuri saanut tyttövauvan oli jo ilmottaunut mukaan. Minä en mene sinne siksi etten joudu kuuntelemaan tarinoita vastasyntyneestä. Minä en nyt halua niitä tarinoita kuunnella. Ja tiedän että puhe siihen menisi, joten on helpompi olla menemättä ollenkaan. Millaista elämää tämä on? Ei riitä että välttelen paikkoja missä voin joutua törmäämään pallomahoihin tai vastasyntyneisiin, mutta myös paikkoja missä saatan joutua vastatusten tuoreen äidin kanssa, vaikka vauva ei mukana olisikaan. Välttelen muiden onnea.

Olen pyytänyt, että saisin tehdä lyhyempää työpäivää. Pikkusiskon kuolema pisti maailmani aivan päälaelleen, raha ei enää merkitse. Ei se ennenkään toki kaikkea ole merkinnyt, mutta erityisesti tapahtuneen jälkeen haluan olla enemmän pojan kanssa. Hän kasvaa isoksi niin nopeasti. Haluan enemmän aikaa itselleni. Haluan yrittää elää omaa elämääni hieman paremmin, haluan että minulla olisi hyvä olla. Toivottavasti lyhyemmän työpäivän kautta minulla olisi hieman enemmän aikaa myös oikealle elämälle. Pomo on jo alustavasti näyttänyt toiveelleni vihreää valoa. Myös työtehtäväni tulisivat muuttumaan. Hirveän positiivista, jotenkin haluan kaiken olevan erilaista, kuin se ennen pikkusiskoa oli. Asiat eivät voi olla ihan samalla lailla, koska niin paljon on muuttunut. Ei silloin voi palata entiseen. Pomo kysyi saanko tarpeeksi apua, sanoi että työterveyshuollon kautta myös voi saada tarvittaessa psykologin apua. Onneksi minulla on ihana pomo jolla on suuri sydän. Uskon, että pärjään kyllä taas työelämässä kun se aika tulee.

Mutta ihan vielä en uhraa liikaa ajatuksia työlle. Nyt yritän vielä rakentaa elämääni uudelleen näistä palikoista mitä minulla nyt on. Yritän opetella selviämään päivistä tämän jatkuvan ikävän kanssa. Yritän opetella kohtaamaan maailmaa kodin ulkopuolella. Yritän ymmärtää että muualla elämä jatkuu niinkuin ennenkin. Ja ennen kaikkea yritän ymmärtää että meidänkin elämämme jatkuu vaikkakin täysin erilaisena kuin sen piti. Yritän opetella tätä uutta elämääni ihanan pienen enkelin äitinä.

Suukkoja äidin kulta. Ja tottakai rakastan, sehän on sanomattakin selvä. Vaikka kaikkein mieluiten kuiskaisin sen korvaasi joka päivä. Nyt kuiskaan sen sinne taivaalle, joka päivä.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Kaksi suurta surua

Minusta tuntuu, että joudun käsittelemään kahta kamalan suurta surua yhtäaikaa. Siksi melkein koko ajan tuntuu siltä että tämä on liikaa. Ihan liikaa minulle kannettavaksi. Se, että oma lapsi kuolee on jo yksin sellainen painolasti jota en kenellekään tahtoisi. Se, minkä vuoksi itse olisit valmis kuolemaan, kuoleekin ensin. Se, että et pystynyt pitämään pientä turvassa, maailman pahaa poissa oman lapsesi ulottumattomissa. Minkälainen äiti silloin on? Tekeekö se huonon äidin kun oma kohtu ei sitä kalleinta aarretta suojannutkaan? Eikö se rakkaus voisi riittää pitämään sen pahan poissa ja lapset turvassa? Kyllähän minä sen tiedän. Ei maailma ole niin mustavalkoinen. Aina rakkaus ei yksin riitä.

Vaikka tämä pikkusiskon kuoleman suru täyttää minun maailmani lähes kokonaan, on se toinen suru alkanut taas nostamaan päätään. Se suru jonka luulin pojan myötä laittaneeni taakseni. Lapsettomuuden suru. Ne kaikki tutut tunteet menneisyydestä ovat taas nousseet pintaan. Se inho omaa kroppaa kohtaan. Jopa myös miestä kohtaan. Miksi me emme toimi niinkuin meidän pitäisi? Miksi me olemme viallisia, rikkinäisiä? Miksi tarvitaan liuta ulkopuolisia, että saisimme edes mahdollisuuden? Miksi meidän kohdalla ne tehdytkään mahdollisuudet eivät tunnu toimivan? Miksi kaiken tämän piti osua minun kannettavakseni? Eikö toinen näistä suruista yksin olisi ollut tarpeeksi? Ja ei se lapsettomuuden taakka kokonaan kadonnut edes sen ensimmäisen lapsen myötä. Kun sen taakan on kerran kantaakseen saanut, se on osa itseä loppuun asti. Se kulkee koko ajan mukana, tässä lapsiarjessakin. Pojan myötä tuli kyselyt sisaruksista. Koskas teille? Ei kenellekkään tullut mieleenkään, että tämä yksi oli jo varsinainen ihme. Ja tiedän, että nyt pikkusiskon kuoleman jälkeen ihmiset alkavat pian taas tuijottamaan vyötäröäni, koska se alkaa taas kasvamaan. Tottakai he pyöräyttävät vielä kolmannen, kaksi kun on jo aiemmin tehty. Kyllähän he pojalle tekaisevat vielä elävän sisaruksen.

Olen sen aiemminkin maininnut, että ennen pikkusiskoa olin jo oikeastaan hyväksynyt sen että poika on meidän ainoa aarteemme. Meille on kuitenkin yksi suuri ihme suotu. Meillä on lapsen maailma
kotonamme, sen pitäisi riittää. Se, että halusin vielä sen yhden viimeisen IVF:n oli tarkoitus olla vain todistelu itselleni. Että en vanhana katuisi että emme olisi tarpeeksi yrittäneet. Että olisin tiennyt että näin on tarkoitettu. Meidän perheemme olisi tällainen, minä, mies ja ihana pellavapäinen poika. Se että pikkusisko saikin alkunsa on laittanut kaiken uusiksi, en pysty enää tyytymään siihen mitä oli. Tahdon sen mitä meille melkein jo annettiin. Tällä hetkellä en pysty millään hyväksymään sitä, että poika jäisi ainoaksi eläväiseksi. Minun on annettu kurkistaa sinne kahden lapsen maailmaan ja en saa tuota näkyä pois silmistäni. Minä haluan sen todelliseksi tänne meidän kotiimme. Eikä se ole vain pelkkää haluamista, tällä hetkellä minä en ihan oikeasti usko että pystyn elämään pikkusiskon menetyksen kanssa. En jos en näe jotain valoa huomisessa. Nyt näen vain pimeyttä. Välillä olen jopa hieman vihainen  pikkusiskolle. Miksi hänen piti tulla laittamaan maailmani näin sekaisin? Miksi hänen piti tulla ja tuoda tämä kamala suru ja ikävä mukanaan? Miksi hänen piti kuolla? Miksi hänen piti repiä kaikki vanhat lapsettomuuden aikaiset haavat auki? Ja silti en vaihtaisi hetkeäkään pois. En pienintäkään hetkeä.

En minä oikeasti ole sinulle vihainen kaunis enkelini, minulla on vain kamala ikävä. Voi kun saisin suukotella sinun pieniä varpaitasi, kutitella pehmeää vatsaasi. Mutta minä en voi muuta kuin ikävöidä ja kertoa kuinka kovasti sinua aina tulen rakastamaan.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Merkkejä

Tänään kävin taas hautausmaalla. Ikävä on ollut ihan hurja ja piti päästä niin lähelle kuin mahdollista. Istuin haudan reunalla ja itkin ikävääni, kun viereisen haudan kynttilälyhdyn päälle lensi pieni sinitiainen joka istui siinä pitkään ja päätään keikistellen katseli minua. Käviköhän pikkusisko siinä minulle kertomassa, että hänen on hyvä olla? Sanomassa älä äiti itke, kyllä minä pärjään. Älä äiti turhaan minusta murehdi. Huomaan usein etsiväni ympäriltäni näitä "merkkejä", viestejä pikkusiskolta, että hän yhä on täällä. Että ei hän ole meitä jättänyt, vaikka ei vauvana kotiin tullutkaan. Tärkein kaikista minulle on sateenkaari. Olen tainnut siitä aiemminkin kirjoittaa. Pikkusiskon syntymää seuranneena päivänä näimme valtavan suuren ja kauniin sateenkaaren sairaalan ikkunasta ja minusta tuntui niin vahvasti että siellä pikkusisko vilkutti meille hyvästiksi. Ja parina seuraavana viikkona sateenkaari näyttäytyi usein, minusta paljon useammin kuin normaalisti. Ihan varmasti pikkusisko meille viestitteli, älkää huolehtiko, kyllä minä pärjään.

Mutta ei se silti minulle riitä. Linnun keikistely tai kauneinkaan sateenkaari. Ei se kuitenkaan ole pikkusisko niinkuin minä olisin hänet halunnut. Ei lähellekään.

Äidin tuli tänään niin kauhean kylmä haudallasi enkelini. Eihän sinulla ole kylmä? Minä haluaisin niin ottaa sinut syliin ja lämmittää. Suukkoja kulta pieni!

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Välinpitämättömyys

Se sattuu, kun ei kysytä kuinka voin. Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun ihmiset ovat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ihan kuin koko raskautta ja pikkusiskoa ei olisi ollutkaan. Tiedän, monet ihmiset peittävät sillä omaa epävarmuuttaan. En minä itsekään ennen oikein osannut suhtautua menetyksen kokeneisiin tai muuten vaikean tilanteen edessä oleviin ihmisiin. Nyt kuvittelen osaavani, ainakin hieman. Ei tarvitsisi kuin halata tai koskettaa. Ei siinä sanoja tarvittaisi. Minulle riittää kun näen, että toinen välittää, että se toinenkin tietää että pikkusisko on ollut ihan oikea ja tärkeä. Mutta se kun ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan tuntuu pahalle sisälläni.

Eikä pikkusiskosta tarvitse kokoajan puhua. En minä pojastakaan koko aikaa jauha. Mutta varsinkin sellaiset ihmiset, jotka ovat raskaudesta tienneet ja tapaan ensimmäistä kertaa pikkusiskon kuoleman jälkeen. Kun he ovat kun ennenkin, se tuntuu pahalle. Eikö heille merkitse mitään, että minulta on kuollut lapsi? Onko heille tärkeämpää pitää oma pokka? Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun oma perhekin mainitsee pikkusiskoa vähemmän ja vähemmän. Pystyvätkö he laittamaan asian sivuun näin nopeasti? Ja huomaan itsekin mainitsevani pikkusiskoa heille harvemmin, minusta tuntuu että en halua aihetta väkisin tuputtaa. Jos heitä ei kiinnosta niin olkoot. Onneksi minulla on ystäväni kenelle voin puhua. Ja siskoni kyllä jaksaa kuunnella.  Ja tämä blogi. Tästä on tullut tärkeä, täällä voin sanoa juuri mitä mielessäni liikkuu. Täällä on ihmisiä jotka ovat kokeneet saman, ihmisiä jotka oikeasti tietävät mitä käyn läpi. Mutta minä haluan, että pikkusisko tunnustetaan ihmisenä. Haluan, että hänestä puhutaan. Se on ainoa keino pitää tyttäreni elossa, mukana meidän elämässämme. Miksi ihmeessä lapsen kuoleman täytyy olla vieläkin sellainen tabu, josta ei puhuta? Ei puhumattomuus sitä pahaa pois vie, päinvastoin.

Rakastan rakastan rakastan kaunis pieni enkelini. Lupaan että rakastan joka ikinen päivä.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Mitä minulla olisi

Mitä minulla olisi jos pikkusisko ei olisi kuollut? Minulla olisi ihana kaksikuinen tytär. Hymyilisikö hän jo minulle? Saisiko isoveljen pelleily pienen hymyilemään? Minulla olisi mustat pussit silmien alla. Minulla olisi sotkuinen koti ja pinna kireällä. Ihmettelisin mihin tunnit päivästä katoavat. Minulla olisi valtava kasa pesemätöntä pyykkiä ja villakoiria kodin nurkissa. Minä olisin onnellinen. Meillä olisi varmasti ristiäiset jo olleet, pikkusisko kantaisi kauniin nimensä ylpeänä. Suunnittelisin jo joulua, koska minusta on normaalisti ihana niin tehdä. Tänä vuonna haluaisin hypätä sen yli. Minulla olisi lämmin pehmeä vauva, joka jo tarkasti katselisi ympärilleen. Minulla olisi kaksi kaunista elävää lasta. Minun perheeni olisi ollut valmis.

Mitä minulla nyt on? Särkynyt sydän ja vaikeuksia nähdä valoa huomisessa. Minulla on kuollut lapsi. On myös se elävä, mutta vielä se kuollut täyttää mielen useammin. Minä olen täynnä kateutta muita kohtaan ja olen katkera elämälle. Minä olen täysin eri ihminen kuin tasan kaksi kuukautta sitten vielä olin. Minulla on elämänlanka hukassa. Minulla on niin paljon vähemmän, kuin olisi jos pikkusisko ei olisi kuollut. Minä olen onneton. Ulospäin saatan näyttää välillä jo jopa normaalille, mutta sisällä kuohuu vielä kovaa. Kyyneleet tulevat useimmiten yksinollessa, autoa ajaessa, yksin kaupassa kävellessä, koiran kanssa lenkkeillessä. Vielä aivan  yhtäkkiä, varoittamatta voi kontrolli pettää. Välillä minusta tuntuu että selviän tästä, odotan mitä huomisella on minulle antaa. Seuraavassa hetkessä minusta jo tuntuu että ikävä tukehduttaa hengiltä enkä edes halua nähdä huomista, en mitenkään voi tämän tuskan kanssa jaksaa eteenpäin. Se aallokko on vielä kovin myrskyisä, ne aallonpohjat ovat vielä todella teräviä ja syviä. Ja kaikkein kamalimmalta minusta tuntuu että tälle en voi tehdä yhtään mitään. Mikään tekemäni ei tapahtunutta muuta. Minun on elettävä tämän kanssa loppuelämäni, halusin tai en. Pikkusisko on kuollut ja kuolleena pysyy. Voi kun jostain löytäisin sen voiman mennä eteenpäin. Mennä eteenpäin niin että se tuntuisi hyvälle. Voi kun pystyisin taas olemaan onnellinen.

Tänään pieni taivaantyttöni teit isoveikkasi iloiseksi hettelemällä alas lumihiutaleita. Suukkoja enkelini, äiti aina vaan rakastaa.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Samanlaiset


Tämä on minun surukappaleeni. Yksi joka on hieman ylitse muiden. Tänä aamuna kuuntelin kappaletta taas uudestaan ja uudestaan niinkuin aina välillä teen kun ajatukset ovat oikein kovasti pikkusiskossa. Poika kiipesi syliini ja kysyi lauletaanko siinä pikkusiskosta. Poika alkoi miettimään olisiko pikkusisko samanlainen kuin hän? Höyrisikö ja möyrisikö pikkusisko niinkuin hän? ( Meidän sanontamme kun poika hieman riehaantuu) Kyllä varmasti hän vastasi itse. Ja varmasti pikkusisko tykkäisi kovasti hotwheels autoista. Onko pikkusiskon nimi myös Poika? Sanoin ei  pikkusiskolla on oma nimi. Sanoin pojalle, että ethän sinäkään koskaan pikkusiskoa unohda. En unohda, se on minun pikkusisko, vastasi poika.

Tänä aamuna syli on taas kovin tyhjä. Se huutaa pientä syleilyynsä. Toisella polvella poika, se toinen on tyhjä. Siinä olisi ollut pikkusiskon paikka. Siinä on aina pikkusiskon paikka. Minä niin kovasti haluaisin pikkusiskon kotiin.

Suukkoja rakas. Taas yksi päivä edessä ilman sinua. Äiti rakastaa tänään ihan hurjasti.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Rakkauden haudalla

Se soi autonradiossa kun ajoimme hautausmaalta kotiin päin. Sieltä minä olin tulossa, rakkauteni haudalta. Toisen niistä elämän suurimmista rakkauksista. Miten sen näkeekin niin uudessa valossa, koko tuon hautausmaan. Kun sinne on haudannut sen oman kaikkein rakkaimman, se synkkyys on lähtenyt pois. Ennen kävin haudalla kerran, kaksi vuodessa. Jouluna viemässä kynttilät isovanhemmille, joita en koskaan saanut tavata. Ja ehkä kerran kesällä. Nyt tulen käymään siellä huomattavasti useammin. Pieni hauta saa enemmän huomiota osakseen kun on saanut vuosikymmeniin. Tuolla haudalla tunnen olevani lähempänä pikkusiskoa kun missään muualla. Minusta tuntuu, että voisin istua siellä tunteja. Rakastaa pikkusiskoa siellä missä hän on minua lähinnä. Minun on hurjan vaikea lähteä haudalta. Minusta tuntuu kun jättäisin lapseni yksin sinne kylmään ja pimeään. Tänäänkin minun piti kääntyä vielä kerran takaisin ja käydä silittämässä pikkusiskon pientä valkoista kiveä. Syntynyt enkelinä. Ja kerran vielä kuiskasin kuinka paljon rakastan ja ikävöin, kuopustani, enkeliäni. Ei ole oikein, että joutuu vierailemaan oman lapsensa haudalla. Että joutuu kynttilät sytyttämään pienokaisensa muistolle.

Kirkossa oli illalla muistojumalanpalvelus kaikkien viime vuoden aikana kuolleiden omaisille. Jumalanpalveluksen lopuksi luettiin kaikkien kuolleiden nimet ja iät ja heille sytytettiin kynttilä. Sama pappi joka siunasi pikkusiskon hautaan sytytti hänelle nyt muistokynttilän kirkossa. Pikkusisko ei ollut ainoa vauva. Seurakunnassamme myös  pieni poika oli saanut siivet selkäänsä viime vuoden aikana. Minä taas itkin lähes koko ajan. Koskakohan tulee se aika etten enää itke niin herkästi? Nyt lähes kaikki asiat mitkä pikkusiskosta tai menetetystä vauva-arjesta muistuttavat saavat minut itkemään. Tosin yhä tunnen että itku puhdistaa valtavasti. Itkut haudalla ja kirkossa tänään ovat saaneet mieleni vahvaksi ja positiiviseksi. Nyt, juuri tällä hetkellä minusta tuntuu että odotan sitä mitä huomisella on minulle tarjota. Tosin en taas tiedä miltä minusta aamulla tuntuu. Psykologi kysyi viime tapaamisellamme olenko ollut iloinen ja onnellinen viime aikoina. Jouduin miettimään todella pitkään ja tarkasti. Ei, en usko olleeni iloinen tai tunteneeni onnellisuutta pikkusiskon kuoleman jälkeen. Mutta sanoin myös, etten ole enää koko aikaa surullinen. Välillä taidan vain olla. Jossain siellä iloisuuden ja surullisuuden rajamailla.

Tänään rakas enkelini olet ollut mielessä ihan koko päivän. Näitkö kauniit kynttilät ja kanervat jotka toimme sinulle? Suukkoja, olet sydämessä aina.

torstai 1. marraskuuta 2012

Parisuhde

Olemme olleet miehen kanssa yhdessä kaksitoista vuotta. Tarkasti kaksitoista vuotta ja kuusi päivää. Siinä ajassa luulee oppineensa tuntemaan toisen läpikotaisin. Silti pikkusiskon kuolema on ollut niin suuri asia kummallekin meistä, että tavallaan opettelemme tuntemaan toisiamme uudelleen. Olemme molemmat jollain tavalla muuttuneet. Niinhän ne viisaammat sanovat, että lapsen kuolema joko kasvattaa enemmän yhteen tai sitten tiet helpommin erkaantuvat. Omakotitalon olemme jo rakentaneet ja siitä selvinneet. Tiedän, että selviämme tästäkin. Tunnen jo nyt, kuinka olemme enemmän yhtä kuin olemme olleet pitkään aikaan. Ehkä arki oli vaatinut veronsa ja tarvittiin jotain näin pysäyttävää, että todella ymmärsin miten ainutlaatuinen ja ihana mies minulla on. Eilen vertaistukiryhmän kokouksessa hän sanoi kuinka haluaa olla vahva minun vuokseni. Että hän ei halua murtua, koska hänelle on tärkeämpää olla minun tukenani, kuin antaa omille tunteilleen valtaa. Minä, joka olen kuvitellut että hän haluaa unohtaa pikkusiskon. Jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ymmärrän nyt paremmin hänen käytöstään. Kyllä häneenkin sattuu. Luultavasti niin paljon että osaltaan sen takia ei aiheesta puhu, koska haluaa olla vahva minun edessäni. Silti toivon, että hän pystyisi enemmän asiasta puhumaan. Ettei hän kasaa tunteitaan ja jätä niitä käsittelemättä. Ehkä se tulee ajan kanssa, puhuminen. Jo nyt tuntuu, että ehkä hän hieman enemmän vastaa minun yksinpuheluuni. Pelkäsin, että juuri tuo puhumattomuus voisi ajaa meitä erillemme. Minulle on tärkeää, että pikkusiskosta puhutaan. Sillä tavalla hän elää täällä meidän keskuudessamme. Nyt tiedän, että ei mies halua pyyhkiä pikkusiskoa pois.

Pikkusisko taisi olla suuri sielu pienessä vauvan ruumiissaan. Pieni tyttö joka suurella tavalla toi vanhempansa taas lähemmäksi toisiaan.

Kauniita unia pieni enkelini. Uskotko jos kerron että tänään rakastan taas vähän enemmän.