sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Voiko lapsen kuolema olla rangaistus?

On kai normaalia miettiä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaisen kohtalon. Olenko huono äiti pojalle, kun en toista lastani saanut kotiin asti? Kiittämätön, kun en tyytynyt yhteen lapseen? Kaikilla ei ole sitä yhtäkään. Silti toisilla taas on enemmänkin, eivätkä he joudu tällaista kohtaamaan? Joku viisaampi sanoikin, että vaikka minä olisinkin huono ihminen, enkä lasta ansaitsisi, ei se lapsi ole missään nimessä kuolemaa ansainnut. Ei kukaan ole niin paha, että omat teot maksetaan toisen kuolemalla. Viattoman lapsen kuolemalla. Silti mietin paljon sitä, että tämä on minun palkkani ahneudesta. Minullahan oli jo yksi ihana elävä lapsi. Miksi en voinut antaa sen riittää? Miksi en voinut olla kiitollinen siitä mitä minulla jo oli, vaan piti mennä tavoittelemaan enemmän. Että siksi elämä päätti antaa minulle opetuksen ja melkein antaa sen mitä kaipasin ja sitten vetää viime metreillä maton jalkojen alta. Siitäs sait ahne paska. Mitäköhän se minulle vielä keksii, kun yhä tavoittelen unelmaani? Luulen että haistattelee sillä, ettei uusi raskaus lähde enää ikinä alkuun. Periaatteessa olen lähtötilanteessa. Kotona on se yksi ihana elävä poika. Mutta lisäksi on se valtavan suuri, elämän pituinen taakka jota en ikinä olisi kantaakseni halunnut. Miten voikin niin pieni, ihana ihmisen alku painaa näin kamalasti äidin olkapäitä ja tukehduttaa kaiken elämän halun? Pieni, kaunis ihmisen alku, joka ei kunnolla täällä koskaan ollutkaan? Silti en voi olla ajattelematta, että tämä on rangaistus ahneudestani ja kiittämättömyydestäni. Kenties myös muista asioista menneisyydestä. Ja samalla olen kuitenkin jollain tapaa kiitollinen, että sain pikkusiskon edes tuoksi pieneksi hetkeksi. Että tiedän taivaassa olevan nyt yhden aivan mahdottoman ihanan pienen enkelin, joka katsoo isoveljensä perään ja istuu tämän olkapäällä suojaamassa.

Suukkoja rakas tähtityttöni. Äiti rakastaa ihan hurjasti.

7 kommenttia:

  1. Kukaan ei ansaitse tuollaista rangaistusta joten ei se sitä voi olla. Ymmärrän kyllä kaikenlaiset ajatukset. Itsekin kävin läpi yhtä ja toista isäni kuoleman jälkeen... Koita jaksaa! Halauksia! :)

    VastaaPoista
  2. Ei ole rangaistus ja senhän sinä tiedätkin. Minun ajatus kulki samaa rataa, mutta tavallaan toiseen suuntaan. Koko raskausajan hoin että "tää on sitten viiminen" ja "enempää en jaksa" jne. (vauva oli meidän kuudes lapsi). Kun vauva sitten kuoli, ajattelin että se oli rangaistus että rutisin etten jaksa enempää raskauksia ja että hoin että viimeinen on... Huomaan vieläkin alkavani uskoa että noin se on kun kirjoitan tätä, vaikka eihän se oikeesti ole. Katri

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista Jessica ja Katri. Kyllähän sen järjellä tietää, että näin se on. Silti sitä ajatus välillä harhailee... Miten vaan voi osua niin huono tuuri. Pitäisi olla enemmän selitystä miksi juuri minä?

    VastaaPoista
  4. En tiedä oletko uskonnollinen ihminen, mutta toivon sinun lukevan nämä lohduttavat sanat:

    1.
    Jeesus, joka lempeänä
    itkeviä lähestyt,
    laske murheellisten ylle
    hellät paimenkädet nyt.
    Vapahtaja, edessäsi
    nukkuu pieni ystäväsi.
    Katso hiljaa sydämiin
    lyötyihin ja tuskaisiin.

    2.
    Lapsen, jonka Herra antoi,
    Herra otti luoksensa.
    Herralla on kädessänsä
    syntymä ja kuolema.
    Jeesus, seiso vierellämme,
    kun niin vähän ymmärrämme
    teitä pyhän Jumalan
    alla murheen vaikean.

    3.
    Auta meitä surun tiellä
    taivaan Isään luottamaan,
    luovuttamaan Jumalalle
    rakkaimpamme kokonaan.
    Kiitos, että muistoissamme,
    lähellämme, matkallamme
    yhä lapsensilmin hän
    lahjana on elämän. 4.
    Taivaan valtakunnan annoit,
    Vapahtaja, lapsille.
    Armostasi, Jeesus, heille
    taivaassa myös kuuluu se.
    Meidätkin tee uskoviksi,
    auta lasten kaltaisiksi.
    Lasten valtakunnassa
    täytä meidät toivolla.

    5.
    Rakkautesi on, Jeesus,
    väkevämpi kuolemaa.
    Kuolemasi kautta kulkee
    silta kuolemankin taa.
    Anna usko sydämeemme,
    ohjaa itse askeleemme,
    niin ei meitä kuolema
    rakkaastamme erota.

    6.
    Turvissasi, Vapahtaja,
    viemme hänet syliin maan.
    Nyt hän nukkuu, mutta herää
    lasten riemuun kirkkaimpaan.
    Kiitos, että saamme kerran
    tulla yhteen luona Herran.
    Sinne uskon, toivon tie
    täältä taivaan kotiin vie.

    VastaaPoista
  5. Voi... Ihan sattumalta löysin tämän blogin ja jäin lukemaan näitä. Itku pääsi näistä ajatuksista kyllä ja kipusi on käsinkosketeltavaa monissa teksteissä. :( Paljon voimia ja valoa tulevaisuuteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun hetkeksi tänne pysähdyit <3. Niin, monia asioita pääsee pakoon, ajatuksia ei. Onneksi ne voi suoltaa ulos täällä blogissa.

      Poista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!