Tämä raskaus ei ole erilainen vain minulle, vaan tuntuu olevan sitä myös kaikille ympärilläni. Tai paremminkin tuntuu, että raskautta ei huomioida juuri ollenkaan. Kukaan ei kysy. Kukaan ei puhu. Ihan kuin en raskaana olisikaan. Yksi ainoa ystävä, joka ei raskaudesta tiennyt ennen kuin näki minut vatsani kanssa tuli halaamaan ja sanoi kuinka iloinen on puolestani. Toki oma asennekin on se, että en usein raskautta ja tulevaisuutta ota puheeksi. Mutta olisi se mukava jos joku kysyisi joskus kuinka minä jaksan. Joku kysyisi, miltä se tuntuu olla raskaana kohtukuoleman jälkeen, ja voisin siitä kertoa. Kun saisin välillä jauhaa pelkojani ja tuntojani ääneen. Tai kyllähän kuuntelijoita olisi, jos itse ottaisin asian puheeksi. Tiedän, että vaadin ympäristöltäkin ihan liikaa, eivät he voi tietää koska haluan puhua ja koska en, jos en sitä itse mitenkään ilmaise, onhan heille helpompi vain olla hiljaa kun mitään ei olisikaan. Tuntuu, että ihmiset ympärillä eivät välttämättä ymmärrä, kuinka paljon tämä odotus eroaa "tavallisesta" odotuksesta. Että en odota rutiinilla, vaikka kyseessä on jo kolmas raskaus, kaikkea muuta. Monet eivät myöskään tiedä lapsettomuustaustastamme. Eivät tiedä, että pikkusiskoa ja tätä uutta pientä ei ole perinteisesti saatu alulle. Varsinkin vielä kun tämä uusi raskaus alkoi niin pian edellisen jälkeen, että tottakai kaikki olettavat, että pyöräyttelemme näitä lapsia tuosta vaan.
Henkinen puoli alkaa olla aika kovilla. Nämä kaksi raskautta jotenkin nitoutuvat yhteen, välillä jopa huomaan ajattelevani tästä pienestä pikkusiskon nimellä. Mikä ei missään nimessä ole sitä mitä haluan, niin vain jotenkin huomaamatta välillä käy. Ensimmäinen vuosipäivää lähenee ja sekin aiheuttaa jo aikamoista tunteiden kuohuntaa, vuoden takaiset tapahtumat pyörivät mielessä todella paljon ja koska tämä raskaus etenee lähes käsikädessä viime vuotisen kanssa, nuo viime vuotiset tapahtumat yhdistää mielessään kovin helposti myös tähän raskauteen. Toivon, että tämä raskaus olisi jo ohi ja saisin pienen syliini. Vaikka heti, olen vakuuttunut, että pieni olisi paremmassa turvassa kohtuni ulkopuolella kuin kohdussani. Mutta vielä taidan joutua odottamaan.
En edelleenkään osaa kuvitella tulevaisuutta, suunnitella. En osaa kuvitella millaista olisi taas pitää pientä vauvaa. Millaista se olisi kuulla lapsen ensiparkaisu. Mielessä päällimäisenä on vain se hiljaisuus kun sitä parkaisua ei tullutkaan. Se tyhjä syli mikä jäi jäljelle, kun se juuri syntynyt lapsi kannettiin pois eikä sitä saanutkaan kotiin. Pari kertaa olen kaupoilla pysähtynyt pienten vaatteiden eteen. Katsellut niitä kauempaa, koskematta. Vieläkään en ole uskaltanut. Kunpa jo uskaltaisin, kunpa jos luottaisin että tämän pienen saamme kotiin.
Suukkoja prinsessani. Äidillä on sinua aina ikävä.
Hei!
VastaaPoistaOnpa aika mennyt hurjaa vauhtia ei meinaa oikein kyydissä pysyä. Rv 28 meneillään ja tähän asti mennyt ihan hyvin. Raskastahan tämä on henkisesti, sinä jos kuka sen tiedät. Enkä tahdo uskoa siihen että tällä kertaa kaikki voisi mennä hyvin. Koko ajan pelko päällä entä jos taas... sinänsä ikävää koska niin tahtoisin nauttia tästä raskaus ajasta. Mutta yritän jotenkuten.
Nyt pääsin jo lomallekkin päätin pitää nyt kaikki lomat ja sitten jään suoraan äitiyslomalle. Töissä kävikin jo aika raskaaksi. Tosin nyt sitä aikaa on sitten panikoida täällä kotona, pitäisi keksiä nyt jotakin uutta harrastusta että ajatukset eivät pyörisi vain tämän asian ympärillä.
Kirjoitit tuosta kun raskauttasi ei ympärillä huomioida, no voin sanoa että ihan samalaiset fiilikset on täälläkin. Sukulaiset eivät uskalla juuri kysellä mitään tai tuntuu että ovat jopa vaivautuneitä lähelläni eivätkä osaa sanoa yhtikäs mitään raskauteen liittyvään. Hassua sinänsä koska mahani on jo aikas iso joka ei jää huomaamatta. Työkaverini ovat kyllä stempanneet kovasti ja heidän kanssaan asiata voidaan puhua, mutta huomaan että heilläkin on pieni varaus. Odottavat mitenkä itse otan asian puheeksi.
Uskalsin tehdä pienen hankinnan, ostin vauvalle uuden pinnasängyn, kyllä sitä piti pitkään mietittiä että uskaltaako, mutta uskalsin, nyt se on tosin vielä paketissa kasaamatta ja se onkin sitten uusi rohkaisu kun uskallan sen kasata. Pelkään niin että jos innostun liikaa niin tämäkin vauva viedään minulta pois.
Heti kun jäin lomalle, minulle tuli järkyttävä flunssa, olenkin nyt maannu pari päivää sängynpohjalla kuumaa mehua hörppien. Tulevia lääkäri käyntejä on taas tulossa ja seuraavalla kerralla mietitään sitä synnytystapaa, katotaan Toivon kasvua ja että pojalla on kaikki hyvin, toivotaan niin kovasti.
Niin se vaan kesä syksyksi vaihtuu ja meidän ainutlaatuiset pienokaiset pääsevät syliimme. Kaikkea hyvää sinulle ja stemppiä. Pakko uskoa ja toivoa että kaikki menee hyvin. <3 <3
Onpa kiva taas kuulla susta Eveliina. Niin ne viikot meillä kasaantuu, hitaasti mutta varmasti :)
PoistaMä palasin töihin tällä viikolla kesäloman jälkeen, haluaisin vielä pari kolme viikkoa pystyä täällä olemaan, juurikin sen takia että saisi muuta ajateltavaa, mutta pitkään koneen äärellä istuminen ei tunnukaan enää niin hyvälle, joten tässä katselen että mitä teen...
Ihanaa, että olet jo uskaltanut jotain hankkia. Mäkin olen nyt jo vähän vaunuja netistä katsellut ja suunnitellut, kyllä mä jossain vaiheessa uskallan alkaa toteuttamaan. Pakkohan se on. Mulla tuo elämä vähän menee lääkäri/ neuvola käynnistä seuraavaan. Odotan vaan aina seuraavaa käyntiä ja sitä että kuulen että kaikki on vielä hyvin. Onneksi käyntejä on kohtuullisen tiuhaan.
Kovasti tsemppiä sullekin ja tule taas kertomaan kuulumisia! Yritetään edes hetkittäin nauttia tästä ainutlaatuisesta ajasta pelkojemme keskellä <3