Päivä kerrallaan eteenpäin. Välillä päätän että nyt kaikki on hyvin ja hetken jopa nautin olostani. Sitten taas epätoivo valtaa ja olen aivan varma, että pieni on jättänyt leikin kesken ja luovuttanut. Se on kamala tunne, kun olet olevinasi AIVAN varma että tämä oli nyt tässä. Ja toisaalta ethän voi mistään sitä tietää. Viime viikolla neuvolassa lääkäri ei saanut sydänääniä kuulumaan. Kädet tärisivät ja olin aivan paniikissa. Terveydenhoitajakin joutui niitä pitkään etsimään ennenkuin vihdoin sai tuon ihanan pumpumpum äänen kuuluville. Se oli niin pysäyttävä hetki. Ajattelin vain, että en selviä tästä. En uudestaan Jotenkin sen takia nyt pelkään koko ajan, että ehkä ne ihan oikeasti ovat yhtäkkiä lakanneet. Pelkään taas mennä perjantaina neuvolaan, mitä jos niitä ei tällä kertaa kuulukkaan? Mitä minä sitten teen? Ärsyttää, kun kukaan ei ota mitään kantaa yhä jatkuvaan tiputteluvuotoon. Kun joku edes yrittäisi miettiä mistä se voi johtua. Kun joku ottaisi sen asiakseen. Tuntuu ettei kukaan halua, kun syytä ei löydy. Tai eihän sitä löydy kun kukaan ei etsi. Mutta senkin takia olen koko ajan varpaillani, enkä vaan pysty rentoutumaan vaikka kuinka yritän itseäni välillä komentaa. Tuntuu, että vatsa ei kasva, housut eivät kiristä. Kyllä nyt saisi jo alkaa kiristämään. Tarkoittaakohan sekin, että pieni on lopettanut kasvunsa? Kaikesta löydän vain merkit siitä, miten en taas pääsen loppuun asti. Miten tämä taas jää keskeneräiseksi.
Olen blogisisareni Miilosan tavoin alkanut miettimään blogin laittamista salaiseksi. Tällä eräällä kyseenalaisella keskustelupalastalla oli kovalla kädellä arvosteltu lapsettomuutta ja sitä kuinka "me vialliset" väen väkisin näitä vauvoja haluamme yrittää tähän maailmaan. Toki tänne mahtuu kaikennäköistä tallaajaa, eikä kaikkea pidä ottaa henkilökohtaisesti, itsehän olen tehnyt päätöksen että blogini (ainakin toistaiseksi) on julkinen. Mutta jotenkin sitä toivoisi, että ihmiset osaisivat kunnioittaa toisten elämäntilanteita, tai jos eivät niin ymmärtäisivät pysyä hiljaa. Omalle kohdalleni ei ole osunut kun aivan ihania lukijoita joiden tuesta olen äärettömän kiitollinen ja joka antaa minulle todella paljon. Tuo kyseinen keskustelu oli palstalta poistettu ennenkuin itse sen huomasin joten en tiedä sen tarkemmin itseeni ja tähän blogiin kohdistunutta krittiikkiä, mutta kanssakulkijan blogi ei sitä kaikkein parasta kritiikkiä ollut saanut. Tähänkin blogiin kun oli sitä kautta eksynyt useampikin vierailija. Tuntuu, että tämän hetkistä elämäntilannettani olisi mukavampi ruotia niiden lukijoiden kanssa, jotka tätä vilpittömästi jaksavat seurata. Toisaalta harmittaisi se tehdä, koska itse surun alkuaikoina sain aivan mahdottoman tärkeää vertaistukea blogien kautta ja toivon, että ehkä tämä minunkin blogini on tuonut apua jollekin saman kokeneelle. Aika näyttää.
Suukkoja hurjasti sinulle taivaantyttöni, tänään olisit jo kahdeksankuinen, iso tyttö!
Todella tuttuja tilanteita lähes kaikki!
VastaaPoistaHousut ei kiristä tarpeeksi, neuvolassa ei saatu rv 12 sydänääniä kuulumaan jne. Kaikki oireet ja oireettomuudet olivat (ja ovat vieläkin) merkki keskenmenosta/kohtukuolemasta. Yhtenä päivänä leffaa katsoessani aloin yhtäkkiä itkemään ja olin aivan 100 prosenttisen varma, että nyt se tapahtui, nyt vauva kuoli. Hoin "ei, ei, ei ei, ei" ja ryntäsin dopplerille, josta sainkin sitten sydänäänet kuuluviin. Ei se huoli silti helpottanut, se elää mukana koko ajan. Toivottavasti sinullakin kyse on pelkästä huolesta, mutta muuten kaikki saisi olla hyvin. Toi tiputtelu on kyllä ikävää, se varmasti pistää koville. Tsemppiä <3
Mullakin itseasiassa on kotona doppleri, sellanen vanha ja kaikkein yksinkertaisin malli mitä aiemmissa raskauksissa olen kovastikin käyttänyt. Mutta nyt mä en uskalla. Mä pelkään niin kovasti, että olen yksin kotona enkä kuulekaan mitään, joten mielummin kärvistelen viikottaiselle neuvolakäynnille. Aina välillä meinaan sortua ja sen kaapista kaivaa, kerran kaivoinkin ja onneksi siitä loppui sillä hetkellä patterit. Mullakaan ei tuota huolta tunnu kunnolla auttavan se sydänäänten kuuntelu, mun pitäisi ihan nähdä. Ja sehän nyt ei taas onnistu kovin usein... :/ Ja kyllä, toi tiputtelu on ihan p****estä. Kun joku ottaisi sen tosissaan... Ja se on hirveä tunne kun välillä on ihan sen 100% varma että nyt se on ohi. Tsempit myös sulle Miilosa <3
PoistaPäivä kerrallaan se varmaan kuitenkin vahvistuu? Se usko onnellisesta päätöksestä raskaudelle, terveen lapsen syntymä. Vaikka pelkokin varmasti voi samaan aikaan kasvaa. Näin ainakin vielä itse epäilen oman keskenmenoni jälkeen. Kaikkea hyvää sinne ja pienokaisen kasvua ja kehittymistä päivä kerrallaan : )
VastaaPoistaKiitos Blueberry <3 Toi usko on niin jännä juttu. Kyllä se välillä on vahvanakin, mutta mulla jotenkin tuo kohtukuolema kolkuttaa niin kovasti takaraivossa koko ajan, se pelko että missään vaiheessa ei ole turvassa. Että se sydän voi ihan oikeasti lakata lyömästä ihan yks kaks ilman syytä milloin vaan. Pitäisi yrittää miettiä niitä todennäköisyyksia ja prosentteja, mutta kun kerran on sinne johonkin alle prosenttiin jo mahtunut niin ne ie kauheasti lohduta. Ja se ärsyttää. Olisi niin ihana kun uskaltaisi vähän katsoa eteenpäin. Mä asetan itselleni sellaisia välietappeja, NT-ultran piti olla se, että sitten lopetan ylenmääräisen huolehtimisen. Mutta tuo typerä tiputtelu siirtää sitä koko ajan eteenpäin, jotenkin siirrän tuota etappia aina seuraavaan kontrollikäyntiin... Aina annan itselleni luvan huolehtia vielä vähän aikaa. Toivottavasti se stoppi jossain kohtaa tulisi vastaan... (ja voisi siirtya ns. "normaali" huolehtimisen rajoihin)
PoistaVoi,elä muuta blogiasi salaiseksi. Olen huomannut että on paljon ihmisiä joilla ei ole omaa elämää ja jauhavat ...kaa toisten asioista. Minäkin kärsin lapsettomuudesta, tulin vain yhtäkkiä raskaaksi, kun emme enää yrittäneet. Tai eihän tämä vielä ole maalissa on menossa rv 32, vielä on monta mutkaa eessä. Lapsilukumäärä on jokaisen oma asia. Toivon koko sydämmestäni että teillä menisi kaikki hyvin tällä kertaa <3
VastaaPoistaTaru
Kiitos Taru <3
PoistaKatsotaan, kuinka edetään :)
Kovasti sulle tsemppiä loppumetreille!
Serkkuni menetti myös lapsensa kohtukuolemaan, ja hän minulle linkitti sinun blogisi, koska halusin auttaa ja halusin niin kovasti tietää mitä hän käy lävitse ja sinun ajatuksesi.olivat kuulemma pitkälti sitä mitä hän käy läpi. Joten älä laita blogiasi salaiseksi, me molemmat luemme sinua täällä ja toivomme pelkkää hyvää.
VastaaPoistaJenna K
Kiitos kommentistasi! Toistaiseksi annan blogin olla täällä, olen huomannut että monet ovat tuntuneet löytäneen täältä vertaistukea ja itsellekin vertaistuki on äärettömän tärkeätä joten ylläpidetään sitä blogin muodossa :)
PoistaIhana kun olet serkkusi tukena ja jaksat häntä yrittää ymmärtää. Kaikkea hyvää teille <3