torstai 30. toukokuuta 2013

Heittäytyisinkö?

Olisinko rohkea ja heittäytyisin jo mukaan tälle matkalle? Uskaltaisinko jo hieman haaveilla erilaisesta lopputuloksesta? Eilinen psykologin kanssa keskustelu sai minut miettimään, että olisiko jo aika antaa tälle pienelle mahdollisuus? Psykologin mukaan olisi. Tämä pieni ei ole enää vain alkio, vaan jo joku jonka olemassa olon satunnaisesti tunnen. Joku, joka päivittäin muistuttaa, että täällä kasvan jo kohisten. Päivä päivältä isommaksi ja lähemmäksi sitä hetkeä kun hän on valmis tulemaan luoksemme. Tämä pieni ansaitsee kaikki samat mahdollisuudet pyytteettömälle rakkaudelle kuin sisaruksensakin. Tämäkin pieni ansaitsee äidin alusta asti. Eilen jotain murtui, jotain mitä olen pitänyt sisälläni pitkään. Pitkästä aikaa itkin. Itkin psykologin luona, itkin koko automatkan kotiin, itkin aamuyöllä sängyssä valvoessani. Nytkin itkettää. Itku alkoi siitä, kun kerroin psykologille, kuinka pakon edessä jouduin raskaudesta ystävilleni kertomaan ja siitä kuinka tylysti kuittasin ystävien onnittelut sillä, että onnitelkaa vasta syksyllä, jos siihen on jotain syytä. Miten minusta onkaan tullut näin he***in tunnevammainen, miten en uskalla alkaa rakastaa omaa lastani? Aamuöisin kun makaan hereillä ja yritän tuntea pienen töytäisyn palaan vain koko ajan siihen yöhön kun en tuota odottamaani töytäisyä tuntenut. Eikö tämäkin pieni ansaitsisi kaiken rakkauden, myös siinä tapauksessa, että jostain syystä ei hänkään koskaan päivänvaloa näkisi?
'
Olen asettanut itselleni aikarajan, jonka jälkeen minun täytyy uskaltaa. Jos kahden viikon päästä rakenneultrassa näen pienen, joka kovasti tekee vielä matkaansa meidän luoksemme, lupaan yrittää ihan oikeasti. Sitten yritän uskoa todennäköisyyksin, uskoa siihen että tämä pieni on tulossa jäädäkseen.
Sitten ostan äitiyshousut ja annan vatsan näkyä. Sitten, kunhan kaikki on silloin vielä hyvin. Psykologi antoi minulle ohjeeksi kirjoittaa paperille joka ilta kolme positiivista ajatusta raskaudesta. Joka ilta jotain positiivista. Ei niin, että onneksi vauva ei ole kuollut vaan onneksi vauva elää ja voi hyvin. Miten pieni käännös lauseessakin vaikuttaa sen koko sisältöön. Pitää opetella kääntämään ajatusmaailma positiivisemmaksi.

Suukkoja sinulle taivasprinsessani. Äiti on kovasti sinua ajatellut.

torstai 23. toukokuuta 2013

Vieläkään ei usko riitä

Tuntuu, että ei ole mitään kirjoitettavaa. Tai olisihan sitä. Sitä samaa pelkoa, päivästä toiseen. Välillä hetken jaksaa uskoa ja iloita, sitten taas tuntuu että epäusko täyttää mielen. Kuvittelen jo tuntevani pieniä potkuja. Sitten ajattelen, miten voin muka tuntea mitään, sikiöhän on tietysti jo kuollut. Tiedän, että edessä oleva istukka pehmentää liikkeitä vähän liiankin kanssa. Pikkusiskosta tunsin tässä vaiheessa liikkeet jo ihan selvästi. Tosin pojan kanssa oli sama tilanne, mutta silloin odotinkin ensimmäistäni, enkä edes tiennyt miltä liikkeet tuntuvat. Pojan kanssa meni reippaasti yli puolen välin. Nyt välillä luulen jotain pientä tuntevani ja sitten ajattelen saman tien että en voi, koska kukaan ei enää liiku.

Pikkusisko on ollut mielessä taas enemmän. Jotenkin se todellisuus on taas ollut enemmän läsnä. Minä tosiaan sain pienen tytön viime syksynä. Ihanan pienen tytön, jonka en koskaan kuullut itkevän. Kevään ajan pikkusisko on ollut kuin pahaa unta, ei todellista ollenkaan. Mutta nyt se todellisuus on tullut takaisin. Niin tosiaan tapahtui.  Öisin olen nähnyt paljon unia liittyen viimeisiin sairaalahetkiin pikkusiskon kanssa. Paljon unia siitä, kuinka tämän raskauden kanssa olenkin samassa tilanteessa.

Pakon edessä jouduin kertomaan raskaudesta ystävilleni. Jo viime vuoden lopulla olimme sopineet tyttöjen risteilyn nyt toukokuulle, ja toki kaikki arvasivat, kun viini ja drinkit eivät maistuneet. Töissä en ole kertonut. Eilen kävin esimiehen kanssa pitkän keskustelun tulevaisuuden suunnitelmista ja kuinka mielelläni jatkan vielä lyhennettyä työpäivää. En vain saanut sanottua että jos kaikki menisikin tällä kertaa hyvin, jäisin taas äitiyslomalle syksyllä. Se tuntuu vielä niin kovin kaukaiselle, saavuttamattomalle. En ole hankkinut vielä äitiysvaatteita. Enää yhdet housut mahtuvat päälle. Mutta vieläkään en uskalla äitiyshousuja ostaa. Typerää ja älytöntä, tiedän. Mutta tätä se nyt on.

Suukkoja taivaantyttöni. Ihana kaunis enkelini.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Suurien tunteiden päivä

Päällimmäisenä tunteena on varmastikin kiitollisuus. Että tuossa on tuo yksi aivan mahdottoman ihana. Tuo kaikkein tärkein joka teki minusta äidin ensimmäistä kertaa. Poika, joka on jo viikon ajan yrittänyt saada minut ottamaan takanpäällä piilossa olleen päiväkodissa tehdyn äitienpäiväkortin esiin, koska ei ole malttanut odottaa sen antamista. Ihana poika joka säästelemättä jakaa rakkaudenosoituksiaan joka päivä, halaa ja kertoo kuinka paljon rakastaa. Ihana poika, joka on juuri valmistamassa minulle pihalla mullasta ja kivistä äitienpäivänlounasta.

Syksyllä tulin äidiksi toisen kerran. Tänä äitienpäivänä heitä piti olla täällä kaksi. Piti olla kaksi käsiparia kaulan ympärillä. Nyt tuon toisen paikalla on vain loputon ikävä. Tuolta toiselta lapseltani en koskaan saa itsetehtyä äitienpäivänkorttia, enkä koskaan saa tuntea pienten tahmeiden käsien kiertyvän kaulani ympärille. Tuolle lapselleni vien tänään kukat haudalle kiitokseksi siitä, että hän teki minusta äidin toistamiseen. Se oli jo enemmän kuin uskalsin odottaa. Joskus en uskonut, että minulla koskaan olisi biologisia lapsia. Nyt heitä on kaksi. Molemmat rakkaita, molemmat tärkeitä omalla tavallaan.

Oikein erityisiä suukkoja tänään sinulle kaunis taivaantyttöni, tämä on ensimmäinen äitienpäivä sinun äitinäsi.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Pitkät päivät

Päivä kerrallaan eteenpäin. Välillä päätän että nyt kaikki on hyvin ja hetken jopa nautin olostani. Sitten taas epätoivo valtaa ja olen aivan varma, että pieni on jättänyt leikin kesken ja luovuttanut. Se on kamala tunne, kun olet olevinasi AIVAN varma että tämä oli nyt tässä. Ja toisaalta ethän voi mistään sitä tietää. Viime viikolla neuvolassa lääkäri ei saanut sydänääniä kuulumaan. Kädet tärisivät ja olin aivan paniikissa. Terveydenhoitajakin joutui niitä pitkään etsimään ennenkuin vihdoin sai tuon ihanan pumpumpum äänen kuuluville. Se oli niin pysäyttävä hetki.  Ajattelin vain, että en selviä tästä. En uudestaan Jotenkin sen takia nyt pelkään koko ajan, että ehkä ne ihan oikeasti ovat yhtäkkiä lakanneet. Pelkään taas mennä perjantaina neuvolaan, mitä jos niitä ei tällä kertaa kuulukkaan? Mitä minä sitten teen? Ärsyttää, kun kukaan ei ota mitään kantaa yhä jatkuvaan tiputteluvuotoon. Kun joku edes yrittäisi miettiä mistä se voi johtua. Kun joku ottaisi sen asiakseen. Tuntuu ettei kukaan halua, kun syytä ei löydy. Tai eihän sitä löydy kun kukaan ei etsi. Mutta senkin takia olen koko ajan varpaillani, enkä vaan pysty rentoutumaan vaikka kuinka yritän itseäni välillä komentaa. Tuntuu, että vatsa ei kasva, housut eivät kiristä. Kyllä nyt saisi jo alkaa kiristämään. Tarkoittaakohan sekin, että pieni on lopettanut kasvunsa? Kaikesta löydän vain merkit siitä, miten en taas pääsen loppuun asti. Miten tämä taas jää keskeneräiseksi.

Olen blogisisareni Miilosan tavoin alkanut miettimään blogin laittamista salaiseksi. Tällä eräällä kyseenalaisella keskustelupalastalla oli kovalla kädellä arvosteltu lapsettomuutta ja sitä kuinka "me vialliset" väen väkisin näitä vauvoja haluamme yrittää tähän maailmaan. Toki tänne mahtuu kaikennäköistä tallaajaa, eikä kaikkea pidä ottaa henkilökohtaisesti, itsehän olen tehnyt päätöksen että blogini (ainakin toistaiseksi) on julkinen. Mutta jotenkin sitä toivoisi, että ihmiset osaisivat kunnioittaa toisten elämäntilanteita, tai jos eivät niin ymmärtäisivät pysyä hiljaa. Omalle kohdalleni ei ole osunut kun aivan ihania lukijoita joiden tuesta olen äärettömän kiitollinen ja joka antaa minulle todella paljon. Tuo kyseinen keskustelu oli palstalta poistettu ennenkuin itse sen huomasin joten en tiedä sen tarkemmin itseeni ja tähän blogiin kohdistunutta krittiikkiä, mutta kanssakulkijan blogi ei sitä kaikkein parasta kritiikkiä ollut saanut. Tähänkin blogiin kun oli sitä kautta eksynyt useampikin vierailija. Tuntuu, että tämän hetkistä elämäntilannettani olisi mukavampi ruotia niiden lukijoiden kanssa, jotka tätä vilpittömästi jaksavat seurata. Toisaalta harmittaisi se tehdä, koska itse surun alkuaikoina sain aivan mahdottoman tärkeää vertaistukea blogien kautta ja toivon, että ehkä tämä minunkin blogini on tuonut apua jollekin saman kokeneelle. Aika näyttää.

Suukkoja hurjasti sinulle taivaantyttöni, tänään olisit jo kahdeksankuinen, iso tyttö!