sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Millainen on kohtukuolema?

Tänään viimeksi kuulin tuon kommentin, en pysty edes kuvittelemaan millaista se on kun lapsesi kuolee kohtuun. Minä en loukkaannu tuosta kommentista, se on rehellinen toteamus, vaikeahan sitä on kuvitella jos ei tiedä. Millaista se on kun se kauan odotettu lapsi kuolee kohtuusi? Kun ne ihanat kipakat potkut loppuvat ihan liian aikaisin? Miltä se tuntuu, kun olet melkein maalissa? Olet melkein siinä pisteessä että saat tavata tuon salaperäisen matkustajan ensimmäistä kertaa. Olet melkein siinä hetkessä mitä olet koko raskauden ajan odottanut, mitä olet koko elämäsi ajan odottanut. Olet suunnitellut tulevaisuuden, ensimmäiset päivät, viikot, oikeastaan koko loppuelämäsi tämän pienen uuden ihmisen ympärille ja sitten kuulet, että hän ei tulekaan. Millaista on, kun olet kuvitellut miltä hän näyttää, kuinka hän kasvaa, millainen hän tulee olemaan kun sinulle selviää ettet koskaan saa tietää. Kotisi on valmis vastaanottamaan uuden asukkaan. Perhe jo odottaa häntä. Koko maailma jo tietää että ihan kohta hän on täällä, ja sitten kuulet että hän onkin lähtenyt muualle. Millaista se on, kun huolestut liikkeistä? Mietit koska viimeksi niitä tunsitkaan. Olitko siitä varma? Millaista se on maata sairaalan vuoteella kun kätilö yrittää löytää lapsesi sykettä ja kuuletkin vain oman sykkeesi? Kuinka yrität vielä itsellesi uskotella että kaikki on kuitenkin hyvin vaikka oikeasti jo tiedät. Millaista se on kun lääkäri toteaa ultralaitteen ruudulta että sen pienen kovasti odottamasi ihmisen sydän ei enää syki, että se pieni sydän on lopullisesti pysähtynyt. Millaista on yhtäkkiä kuulla osanottoja, jotain mitä et ikinä ennen ole kuullut? Millaista on se tuska, kun oma sydämesi revitään irti? Kun maailmasi pysähtyy siinä silmänräpäyksessä ja kaikki ympärillä oleva menettää tarkoituksensa.. Millaista on ilmoittaa perheelle että kaikkien odottamaa lasta ei tulekaan. Että sinusta ei tule isää, ei veljeä, mummia, tätiä, enoa eikä pappaa. Millaista se on kun huomaat kuinka paljon surua on ympärilläsi ihan yhtäkkiä, vaikka siinä oli tarkoitus olla suurta iloa. Millainen on se päivä, kun kannat sitä kaikkein rakkainta vielä sisälläsi, sydämesi alla ja tiedät jo niiden potkujen vaimenneen, tiedät että se rakas pieni sydän ei enää syki. Millaista on olla kokonainen päivä sen jo niin tutuksi tulleen ison vatsan kanssa kun jo tiedät että kohdussasi ei ole enää elämää. Millaista on tietää, että joudut silti läpikäymään synnytyksen kipuineen ilman sitä maailman parasta palkintoa. Millaista on synnyttää kun tiedät jo etukäteen, että se syntyvä lapsi ei tule itkemään. Ja millaista se on kun se lapsi on syntynyt ja se makaa siinä ihan hiljaa ja velttona. Kuinka odotat vielä ihmettä, jos lääkärit olivatkin väärässä? Ja kun kätilö nostaa velton pienen ruumiin rinnallesi ja tapaat tuon kauan odottamasi pienen ihmisen ensimmäistä kertaa. Millaista se on kun todellisuus iskee päälle ja tajuat että olet ihan oikeasti synnyttänyt kuolleen lapsen. Tajuat, että se kovasti odottamasi uusi ihmeellinen ihminen on nyt tässä, kuolleena ja velttona. Se on ihan täydellinen vauva, mutta se ei itke. Millaista on nähdä kuollut ihminen ensimmäistä kertaa? Millaista on nähdä kuollut pieni lapsi? Oma lapsesi kuolleena? Millaista se on kun näet kätilön kävelevän ulos synnytyssalin ovesta sinun lapsesi sylissään ja tiedät, että et tule enää ikinä näkemään häntä, vaikka sinä juuri vasta hänet synnytit. Kun tajuat, että tässä oli sinun lapsesi elämä, tässä oli kaikki mitä hänestä sait. Millaista on kun loppuelämäsi käveli ulos siitä ovesta kätilön mukana? Millaista on palata osastolle juuri synnyttäneenä ilman vauvaa ja kuulla viereisestä synnytyssalista pienen vastasyntyneen itkua tietäen että omasi ei koskaan itkenyt. Millaista on lähteä synnytyssairaalasta kotiin ilman vauvaa? Voit yrittää toki kuvitella, tällainen oli minun kokemukseni kohtukuolemasta. Jokaiselle kohtukuoleman kokeneellekin se on varmasti hyvin erilainen.

Suukkoja pieni taivaantyttöni. Äiti rakastaa tänäänkin niin hurjan paljon.


9 kommenttia:

  1. Jokaiselle kohtukuolema on toki erilainen, mutta kaikki nuo kysymykset ja tunteet mitä sinä kirjoitit, ovat varmasti jokaisen saman kokeneen mielessä. Kukaan, kuka ei ole kohtukuolemaa kokenut, ei voi sitä tunnetta edes kuvitella. Minulle on joku tavis sanonut, että voin kyllä kuvitella, jos oma lapsi kuolee, mutta se on asia, jota ei vaan voi kuvitella. Tai niitä tunteita.

    Itselläni on kohtukuolemasta jo 2,5 vuotta ja nyt viimeiset 2kk olen käynyt uudelleen ja uudelleen läpi sitä aikaa, kun vauvamme lähti tuonne jonnekin. Se tunne, kun haluaisit hypätä junan alle, repiä hiukset yksitellen pois päästä ja sydämen ulos rinnasta. Se tunne on vallannut minut ja on vieläkin ihan yhtä raastava ja tuskainen. Itse synnytys ei tuo niin kamalia tunteita, mutta ne kuoleman jälkeiset viikot ja kuukaudet. Mahtaakohan sitä ikinä saada sitä tunnetta pois? En sitä ikinä pois haluakaan. Onhan suru toki muuttanut muotoaan ja voin sanoa, että elän tällä hetkellä suht normaalia elämää vilkkaan eskarilaisen ja 1-vuotiaan tutkijan-pähkinän kanssa. Mutta perheemme ei tule ikinä olemaan tässä, vaan aina yksi puuttuu joukostamme ja se tekee elämän surulliseksi.

    Sinulla kohtukuolemasta on vielä niin vähän aikaa. Muista surra rauhassa ja kaikki tunteet, etenkin viha ja katkeruus, ovat mielestäni sallittuja. Itse olin silloin ja olen edelleen katkera kaikille odottajille ja elävän vauvan saanneille. Ja mielestäni minulla on siihen oikeus, sanokoot muut mitä sanokoon.

    Pieni enkelisi tietää kuinka häntä rakastat. Tiedän että oma enkelikin siellä minua suojelee ja odottaa meidän tapaamista.

    Voimia sinulle tähän pimeään syksyyn<3

    Saara

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Saara lohduttavista sanoista.
      Sinulle myös valoa tähän todella pimeään syksyyn.

      Poista
  2. Moi Turnip2008! Ihan mielettömän tutunkuuloinen teksti... Näitä asioita on pohdittu itse ja moneen kertaan.

    Sinulle on tunnustus blogissani.

    http://miilosanenkeli.blogspot.fi/2012/11/ensimmainen-tunnustukseni.html

    VastaaPoista
  3. Aivan juuri noin. Aivan juuri nuo asiat. Ja vielä tämä: miltä tuntuu kun oma lapsi kylmenee.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Miilosa <3

    Anonyymi, niin, miten se jäikin pois. Millaista on pitää sylissä omaa kylmenevää lastaan? Onhan tuo kaikki ihan oikeasti aika kamalaa...

    VastaaPoista
  5. Löysin blogisi tuossa kuukausi takaperin, kun meidän pienet, kauan kaivatut kaksostyttömme saivat siivet selkäänsä. Olet pukenut niin paljon ajatuksiani sanoiksi, ja on rauhoittavaa lukea, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat tähän tilanteeseen joutuneet ja samoja ajatuksia läpi käyneet. Ettei ole yksin. Vielä olen alussa surun kanssa, mutta toivon, että tulee meidänkin vuoro saada pieni nyytti perille asti.. Tytöt eivät koskaan unohdu, mutta ehkä tämä suru muuttaa muotoaan joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuinpa pahoillani olenkaan puolestasi <3 Toivon kovasti jaksamista surun tiellä, ja vaikka kuinka kliseeltä se kuullostaakin niin aika auttaa. Siihen saakka pitää vaan jaksaa hetki kerrallaan <3 Toivotaan, että haave uudesta nyytistä toteutuu, tytöt olisivat varmasti iloisia saadessaan pikkusisaruksen! Aurinkoa ja lämpöä kesääsi.

      Poista
  6. Voi, juuri noin. Ja myös tuo kylmenevä oma vauva, silti suunnaton rakkaus, suojelu ja hoiva vietti tulee vyörynä päälle ja siitä hänet viedään pois. Etkä enää näe häntä. Häntä joka teki perheestä perheen vaikka itse siitä joutuikin poistumaan. Miltä tuntuu kun järki ei tajua ja sydän huutaa.
    Miltä tuntuu kuin itsekin osittain kuolet mutta silti jatkat hengittämistä.
    Miltä tuntuu kävellä parkkipaikalle oma pieni vauva sylissä, mutta arkussa ja kanssa autoilijat kauhistelee.
    Kyllä tämä on kauheeta. Niin rakasta surullista ja kauheeta.
    Pieni rakkaus sydämessäni! ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 <3 kunpa meitä ei olisi niin montaa, jotka oikeasti tietävät millaista se on...

      Poista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!