Tänään olen ollut viisi vuotta äiti. Voi tuota viisivuotiasta, niin hurjan iso ja kuitenkin vielä ihan pieni. Lapsen kasvussa huomaan, että jokainen ikä on se paras ikä. Aina voisin sanoa että nyt, juuri nyt meillä on kaikkein hauskinta, juuri nyt on paras ikä ikinä. Äitiys kasvaa yhdessä lapsen kanssa. Poikaa odotimme neljä pitkää vuotta, mutta silti kaikki kipu ja kaipaus tuntui pyyhkiytyvän pois siinä hetkessä, kun sain vaaleanpunaisen silmiään siristelevän pojan rintani päälle. Vaikea uskoa, että siitä on jo viisi vuotta!
Äitiys tuntuu olevan monimutkainen käsite. Raskaana olevista usein puhutaan "tulevina äiteinä". Tarkoittaisiko se, että en olisi äiti pikkusiskolle? Totta on, että en saanut pikkusiskosta huolehtia kohdun ulkopuolella ja tuntuu, että en kohtuhuolehtimisenkaan kanssa kovin hyvää työtä tehnyt, mutta koen silti olevani myös pikkusiskon äiti. Pystyn keskustelemaan raskaudesta ja synnytyksistä niinkuin muutkin äidit. Kuka voisikaan sanoa, etten olisi myös pikkusiskon äiti, sillä kannoinhan häntä sydämeni alla, synnytin ja pienen hetken sylittelin. Silti mietityttää, miksi raskaana oleva on "vain" tuleva äiti. Jonkun blogista, kommenttikentästä luin miten tämä tilanne oli mahdottoman hyvin kuvattu, pahoittelen etten muista mistä tämän luin, mutta minäkin kohtuvauvan menettäneenä tunnen nyt olevani äiti kolmelle, vaikka lapsia minulla on vain yksi. Toivottavasti pian saan olla äiti kolmelle, jolla on lapsia kaksi. Tässä en missään nimessä tarkoita, että äitiys alkaisi vain raskaudesta. Yhtälailla adoptio ja sijaisäidit ovat äitejä, siihen äitiyteen kasvetaan vain hieman erilaisen prosessin kautta.
Suuri rutistus taivaanprinsessalle. Tiedän, että sieltä jostain seuraat isoveikkasi juhlapäivää ja välillä taidat istua olkapäällä että saat olla hieman lähempänä.
Elämää lapsen kuoleman jälkeen. Surua ja ikävää sekä toivoa valoisammasta huomisesta.
maanantai 30. syyskuuta 2013
perjantai 27. syyskuuta 2013
Hemmottelua ja pelkoa
Kävin tällä viikolla elämäni ensimmäisen kerran vyöhyketerapiassa. Psykologin mielestä oli hyvä jos keksisin jotain, millä pystyisin hieman rentouttamaan itseäni. Päädyin kokeilemaan siis vyöhyketerapiaa. En ole siihen kauheasti perehtynyt, enkä sen tarkemmin edes oikein tiedä mihin se perustuu, muuta kun tiettyjen pisteiden hierontaan. Ilman suurempia ennakkoluuloja kävin siis ensimmäisen hoidon läpi ja voin kyllä suositella lämpimästi. Vaikka peittojen välissä maatessani yhä tunnustelin liikkeitä ja vaikka en pystynyt täysin päästämään jännityksesta ja pelosta, pakostinkin huomasin rentoutuvani ja mielestäni tuo rentous kesti useamman päivän hoidon jälkeen, vaikka ei toki pelkoa poistanutkaan. Omaan mieleeni ei tullut ollenkaan, että näinkin voisin löytää edes hetkellistä helpotusta olooni. Tuntuu, että kaikesta pitää ohjeiden tulla ulkopuolelta. Olen jo varannut seuraavan hoitokerran reilun viikon päähän, vaikka toivonkin, että joutuisin sen perumaan paremman tekemisen tieltä...
Tällä hetkellä pelko on läsnä melkeinpä joka hetki. Erityisesti öitä pelkään. Pelkään, että juuri tämä yö on se, jolloin vauva kuolee. Pelkään, että huomenna on jo myöhäistä. Nukkuminen on muutenkin jo huonoa ison vatsan vuoksi, ja jokaisen kääntymisen yhteydessä jään lisäksi tunnustelemaan vauvaa. En usko kovin montaa tuntia yössä nukkuvani. Ja muutenkin liikkeiden tunnustelu on mennyt äärimmäisyyteen, en voi lähteä kotoa ennekuin tunnen liikkeitä. Autossa ajaessa tunnustelen, missä tahansa hetkeksi istahdan alas, en voi nousta ennen kuin pieni antaa jonkin merkin. Väsymys on läsnä koko ajan, välillä tuntuu että kohta nukahdan pystyyn. Toivon niin kovasti, että yhdessä pienen kanssa pääsemme tällä kertaa loppuun asti. Toivottavasti se ei olisi enää kaukana. Kyllä se palkinto on kaiken tämän arvoinen vaikka välillä tuntuu, että kohta en enää jaksa hetkeäkään. Nyt vauva on vielä kääntänyt selkänsä vatsaani päin ja potkuttelee selkääni päin, joten kaikkea liikettä en tunne, mikä lisää vielä omaa hysteerisyyttäni. Mutta edelleen, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan.
Suukkoja taivasprinsessalle
Tällä hetkellä pelko on läsnä melkeinpä joka hetki. Erityisesti öitä pelkään. Pelkään, että juuri tämä yö on se, jolloin vauva kuolee. Pelkään, että huomenna on jo myöhäistä. Nukkuminen on muutenkin jo huonoa ison vatsan vuoksi, ja jokaisen kääntymisen yhteydessä jään lisäksi tunnustelemaan vauvaa. En usko kovin montaa tuntia yössä nukkuvani. Ja muutenkin liikkeiden tunnustelu on mennyt äärimmäisyyteen, en voi lähteä kotoa ennekuin tunnen liikkeitä. Autossa ajaessa tunnustelen, missä tahansa hetkeksi istahdan alas, en voi nousta ennen kuin pieni antaa jonkin merkin. Väsymys on läsnä koko ajan, välillä tuntuu että kohta nukahdan pystyyn. Toivon niin kovasti, että yhdessä pienen kanssa pääsemme tällä kertaa loppuun asti. Toivottavasti se ei olisi enää kaukana. Kyllä se palkinto on kaiken tämän arvoinen vaikka välillä tuntuu, että kohta en enää jaksa hetkeäkään. Nyt vauva on vielä kääntänyt selkänsä vatsaani päin ja potkuttelee selkääni päin, joten kaikkea liikettä en tunne, mikä lisää vielä omaa hysteerisyyttäni. Mutta edelleen, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan.
Suukkoja taivasprinsessalle
tiistai 24. syyskuuta 2013
Äitiyslomalla
Tänään alkoi virallinen äitiysloma. Viimeksi en pääsyt ihan tähän asti, viimeksi äitiysloma alkoi kaksi viikkoa ennen aikojaan pikkusiskon syntymästä. Tuntuu, että olen jo niin kovin lähellä ja silti yksi silmänräpäys voi muuttaa kaiken. Muistan kuinka pojasta jäin aikanani kotiin, vaikka paljon olikin jo valmiina, äitiyslomasta se todellinen tohina alkoi. Pienien vaatteiden pesua, silitystä ja järjestämistä. Pinnasänky pedattuna odottamassa uutta perheen jäsentä. Vaunut koottuna odottamassa ensimmäistä kävelylenkkiä. Nyt valmiina ei ole mitään. Ei ole mitään mitä sinne pesukoneeseen laittaa. Ei ole mitään koottavaa, pinnasänkyä tai hoitopöytää. Mutta askel eteenpäin on otettu. Nyt on suunnitelmia. Tiedän mistä pinnasänky tulee, tiedän mistä hankin vaunut. Sitten kun vauva syntyy. En millään usko, että etukäteen kuitenkaan mihinkään pystyn, en vaikka kuinka haluaisin. Mutta minusta on hyvä, että suunnitelmat ovat valmiina. Ne on helppo sitten toteuttaa. Yhden pienen vaatekerran aion ostaa. Jotain ikiomaa tälle pienelle ennen syntymää. Pian.
Viime viikolla äitipolilla otin ensimmäistä kertaa puheeksi synnytyksen. Olin valmistautunut vuodattamaan kaiken, mutta nuori mieslääkäri pisti minut hieman tolaltaan. En jotenkin osannutkaan avata itseäni ihan täysillä itseäni nuoremmalle mieslääkärille. Joka kuitenkin loppujenlopuksi oli aivan mahdottoman sympaattinen ja kaikesta pinnistelystäni huolimatta en saanut kyyneleitä pidäteltyä. Joka tapauksessa, kevyin perustein ei aikaiseen käynnitykseen suostuta. Minkä arvasinkin. Mutta sanoi kyllä, että asia ei ole pois suljettu äidin psyykkisen jaksamisen vuoksi. Äidin kun pitää myös jaksaa synnyttää ja hoitaa vauvaa synnytyksen jälkeen. Ja asian puolesta puhui myös se, että takana on jo kaksi hyvin mennyttä alatiesynnytystä. Puhetta oli 37-38 viikoista. Raskausviikkoon 37 olisi enää kaksi viikkoa. Vain kaksi viikkoa! Se on niin kovin lähellä... Mutta tuntuu vieläkin saavuttamattomalta. Mitään lupauksia tai sopimuksia ei lääkäri vielä ollut valmis tekemään. Ehkä ensi viikon käynnin jälkeen minulla olisi jo lupalappu. Tai ehkä pelaavat aikaa, ja odotuttavat viikko kerrallaan. Yhtäkaikki, loppua kohden. Kunpa tämä loppu olisi erilainen kuin viimeksi.
Suukkoja tähtitytölle.
Viime viikolla äitipolilla otin ensimmäistä kertaa puheeksi synnytyksen. Olin valmistautunut vuodattamaan kaiken, mutta nuori mieslääkäri pisti minut hieman tolaltaan. En jotenkin osannutkaan avata itseäni ihan täysillä itseäni nuoremmalle mieslääkärille. Joka kuitenkin loppujenlopuksi oli aivan mahdottoman sympaattinen ja kaikesta pinnistelystäni huolimatta en saanut kyyneleitä pidäteltyä. Joka tapauksessa, kevyin perustein ei aikaiseen käynnitykseen suostuta. Minkä arvasinkin. Mutta sanoi kyllä, että asia ei ole pois suljettu äidin psyykkisen jaksamisen vuoksi. Äidin kun pitää myös jaksaa synnyttää ja hoitaa vauvaa synnytyksen jälkeen. Ja asian puolesta puhui myös se, että takana on jo kaksi hyvin mennyttä alatiesynnytystä. Puhetta oli 37-38 viikoista. Raskausviikkoon 37 olisi enää kaksi viikkoa. Vain kaksi viikkoa! Se on niin kovin lähellä... Mutta tuntuu vieläkin saavuttamattomalta. Mitään lupauksia tai sopimuksia ei lääkäri vielä ollut valmis tekemään. Ehkä ensi viikon käynnin jälkeen minulla olisi jo lupalappu. Tai ehkä pelaavat aikaa, ja odotuttavat viikko kerrallaan. Yhtäkaikki, loppua kohden. Kunpa tämä loppu olisi erilainen kuin viimeksi.
Suukkoja tähtitytölle.
maanantai 23. syyskuuta 2013
Kuolleiden lasten muistopäivä
Tänään vietämme virallista kuolleiden lasten muistopäivää. Vaikka me lapsen menettäneet emme lapsiamme muutenkaan unohda, on minusta mahdottoman hyvä, että askel askeleelta hiljaisuutta rikotaan ja lapsen kuolemastakin voidaan puhua ääneen sen sijaan että se pitäisi "unohtaa". Emme me eläviä lapsiammekaan unohda. Varsinkin kohtukuolema ym pienen vauvan kuoleman tapauksissa, missä lapsi ei ole ehtinyt olla osa koko sukua, tuntuu että asia pitäisi vain lakaista maton alle ja antaa olla. Ei se kuitenkaan niin mene. Pikkusisko on silti tänäkin päivänä täysivaltainen perheenjäsenemme omalla tavallaan, vaikka ei ikinä kotiin kanssamme tullutkaan. Meille hän on aina perheemme toinen lapsi. Hänen kuvansa tulee aina olemaan hylllyssä pojan kuvan vieressä. Tänään pikkusisko saa oman kynttilänsä haudalle ja kotona sytytämme kynttilän kaikille pienille, aivan liian aikaisin päättyneille elämille. Pojan pyynnöstä myös koira saa omansa.
Paljon suukkoja taivaantytölleni. Olet tänään oikein erityisesti mielessä. Äiti niin kovasti sinua rakastaa.
Paljon suukkoja taivaantytölleni. Olet tänään oikein erityisesti mielessä. Äiti niin kovasti sinua rakastaa.
torstai 12. syyskuuta 2013
33+0
Tiistaina ohitin tuon maagisen rajapyykin. Nyt olen hieman pidemmällä kuin pikkusiskosta. Tuntuu, että en nukkunut koko yönä, enkä seuraavanakaan. Odotin vain seuraava pientä merkkiä siitä, että tämä pieni ei jättäisi meitä samalla hetkellä kuin pikkusisko. Toistaiseksi olen vielä noita pieniä, ihania merkkejä saanut. Toivottavasti ne eivät yllättäen lopukaan. Tuntuu vaikealle kuvitella, että mahassani on jo jotain niin valmista ja täydellistä kuin pikkusisko syntyessään oli. En malta enää odottaa, että saisin hänet syliini. Itkevänä, huutavana ja ympäristöään haparoivasti katselevana. Synnytyksestä ei ole puhuttu vielä ollenkaan, ohi mennen olen siitä yrittänyt kysellä, mutta kunnolla asiaa ei ole pohdittu. Olen ajatellut ottaa sen vihdoin puheeksi seuraavalla käynnillä ensi viikolla. Henkisesti en ikinä tule jaksamaan loppuun saakka. Itken ja huudan kunnes suostuvat mahdollisimman aikaiseen käynnistykseen. Olen suunnattomasti iloinnut öiseen aikaan saamistani jo kohtalaisen kipakoista supistuksista. En todellakaan usko että vauva on lähelläkään syntymistä, mutta jos nuo supistukset hieman kypsyttelisivät paikkoja jotta käynnistykseen suostuttaisiin. Päivä kerrallaan. Muuta vaihtoehtoa ei taida olla, vaikka pitkiltä nämä päivät tuntuvatkin.
Suukkoja taivaan prinsessalleni.
Suukkoja taivaan prinsessalleni.
perjantai 6. syyskuuta 2013
Ensimmäinen vuosipäivä
Tänään siitä on vuosi. Tänään siitä on tasan vuosi, kun aamuyön tunteina sain kuulla pienen sydämen pysähtyneen. Tänään siitä on tasan vuosi kun illan hämärässä sain tyttäreni rintani päälle ohikiitäväksi hetkeksi. Avain liian lyhyeksi, vain hyvästeltäväksi. Iho ihoa vasten. Äiti ja tytär. Niin pienen, mutta kuitenkin elämänmittaisen hetken.
Silti tässä minä vielä olen. Ensimmäisestä vuodesta selvinneenä. Yhä seison omilla jaloillani, hengitän ja yhä näen auringon aamuisin nousevan. Erilaisena, muuttuneena, mutta silti yhä olen tässä. Helvetin läpi käyneenä, jopa kuolemaa toivoneena, mutta pahimmasta selvinneenä, taakan kantamaan oppineena. Yhtä rakasta aarretta rikkaampana. Hyväksynyt en ole tapahtunutta, enkä osaa sanoa tulenko koskaan hyväksymään. Mutta tästä kaikesta on tullut osa minua. Pikkusisko tulee aina olemaan tärkeä osa minua, hän on tehnyt minusta sen mitä tänään olen. Hän jatkaa yhä minun muokkaamistani. En ole vahvempi. Herkempi taidan olla. Ehkä kyynisempi. Sinisilmäisyys elämää kohtaan on kadonnut. Kaikki on mahdollista meistä jokaiselle, hyvässä ja pahassa. Mutta toisaalta pienet asiat ovat tärkeämpiä. Perheen yhteiset hetket, aurinkoinen syysaamu. Asiat, jotka ennen olivat itsestään selvyyksiä.
Kateudesta ja katkeruudesta tahtoisin jo päästää irti, mutta se tuntuu olevan vaikeaa. Yhä tekisi mieli ravistaa koko maailmaa, että myös teille voi käydä näin. En minä sitä ansainnut, en sen enempää kuin kukaan muukaan, se vain osui minun kohdalleni. En osaa ajatella mitä minulla olisi, millainen pikkusisko olisi. Minun mielessäni pikkusisko pysyy aina pienenä pyöreäposkisena vastasyntyneenä. Minun muistoni nitoutuvat niihin pieniin hetkiin, jotka yhdessä saimme. Pienet välähdykset jotka tuosta lyhyestä yhteisestä matkastamme muistan. Niistä pienistä hetkistä tulen pitämään kiinni siihen hetkeen asti kunnes ehkä tapaamme uudelleen. Vaikka tunnen jo ohittaneeni pahimman ja vaikka tunnen oppineeni elämään tämän surun kanssa, ei silti hetkeäkään mene, etten toivoisi lopputuloksen olleen toisenlaisen. Etten toivoisi pikkusiskon olevan nyt tässä, juhlimassa ensimmäistä syntymäpäiväänsä yhdessä meidän kanssamme sen sijaan, että muistamme häntä kukkasin haudalla. Suru ja ikävä eivät katoa minnekään. Välillä ne pysyvät piilossa, välillä ne puskevat pintaan yhtä vahvoina kuin aivan tuoreena. Mutta sen kanssa olen oppinut olemaan.
Hyvää ensimmäistä taivassyntymäpäivää kauniille tähtiprinsessalleni. Äiti ei ikinä sinua unohda, vaikka muu maailma niin tekisikin. Äidille olet todellinen ja aina olemassa. Minä rakastan sinua aina taivaantyttöni.
Haluan tähän laittaa vielä minua paljon koskettaneen runon:
Ja antaa minulle uusia aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.
Ei, en minä ole päässyt sinusta yli. Miksi olisinkaan?
- Kristina Grahn -
Silti tässä minä vielä olen. Ensimmäisestä vuodesta selvinneenä. Yhä seison omilla jaloillani, hengitän ja yhä näen auringon aamuisin nousevan. Erilaisena, muuttuneena, mutta silti yhä olen tässä. Helvetin läpi käyneenä, jopa kuolemaa toivoneena, mutta pahimmasta selvinneenä, taakan kantamaan oppineena. Yhtä rakasta aarretta rikkaampana. Hyväksynyt en ole tapahtunutta, enkä osaa sanoa tulenko koskaan hyväksymään. Mutta tästä kaikesta on tullut osa minua. Pikkusisko tulee aina olemaan tärkeä osa minua, hän on tehnyt minusta sen mitä tänään olen. Hän jatkaa yhä minun muokkaamistani. En ole vahvempi. Herkempi taidan olla. Ehkä kyynisempi. Sinisilmäisyys elämää kohtaan on kadonnut. Kaikki on mahdollista meistä jokaiselle, hyvässä ja pahassa. Mutta toisaalta pienet asiat ovat tärkeämpiä. Perheen yhteiset hetket, aurinkoinen syysaamu. Asiat, jotka ennen olivat itsestään selvyyksiä.
Kateudesta ja katkeruudesta tahtoisin jo päästää irti, mutta se tuntuu olevan vaikeaa. Yhä tekisi mieli ravistaa koko maailmaa, että myös teille voi käydä näin. En minä sitä ansainnut, en sen enempää kuin kukaan muukaan, se vain osui minun kohdalleni. En osaa ajatella mitä minulla olisi, millainen pikkusisko olisi. Minun mielessäni pikkusisko pysyy aina pienenä pyöreäposkisena vastasyntyneenä. Minun muistoni nitoutuvat niihin pieniin hetkiin, jotka yhdessä saimme. Pienet välähdykset jotka tuosta lyhyestä yhteisestä matkastamme muistan. Niistä pienistä hetkistä tulen pitämään kiinni siihen hetkeen asti kunnes ehkä tapaamme uudelleen. Vaikka tunnen jo ohittaneeni pahimman ja vaikka tunnen oppineeni elämään tämän surun kanssa, ei silti hetkeäkään mene, etten toivoisi lopputuloksen olleen toisenlaisen. Etten toivoisi pikkusiskon olevan nyt tässä, juhlimassa ensimmäistä syntymäpäiväänsä yhdessä meidän kanssamme sen sijaan, että muistamme häntä kukkasin haudalla. Suru ja ikävä eivät katoa minnekään. Välillä ne pysyvät piilossa, välillä ne puskevat pintaan yhtä vahvoina kuin aivan tuoreena. Mutta sen kanssa olen oppinut olemaan.
Hyvää ensimmäistä taivassyntymäpäivää kauniille tähtiprinsessalleni. Äiti ei ikinä sinua unohda, vaikka muu maailma niin tekisikin. Äidille olet todellinen ja aina olemassa. Minä rakastan sinua aina taivaantyttöni.
Haluan tähän laittaa vielä minua paljon koskettaneen runon:
Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät, enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin, mitä he tarkoittavat.
Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.
Olen kutonut sinut itseeni. Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.
Maaginen lanka, joka muistuttaa minua perspektiivistä. Eteenpäin ja taaksepäin.
Olen kutonut sinut itseeni. Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.
Ja antaa minulle uusia aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.
Ei, en minä ole päässyt sinusta yli. Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä,
että sinä kosketit minua ja muutit minut kyynel kyyneleeltä.
Uskon, että se on sinun lahjasi maailmalle.
- Kristina Grahn -
torstai 5. syyskuuta 2013
Jos sua ei ois ollut
Kaija laittoi taas sanat suuhuni. Yhtä tunnemyrskyä nämä päivät, ehkä liikaa aikaa istua kotona yksin ajatuksiin eksyneenä. Kaunista ja kamalaa, surua ja ikävää ja samalla tulevaisuuden odotusta, jonkinlaista kiitollisuutta siitä, että pikkusisko on näin meitä koskettanut. Kaikkea tätä yhtä aikaa. Vuosi sitten huominen oli päivä jota en ikinä olisi halunnut kohdata.
Tahdon susta kiinni pitää,
vaikken sua oikeesti enää nää.
En tahdo irtikään päästää
taas ilmestyt vierellein.
Ei sua minusta voi erottaa,
jäit osaksi mieleni maisemaa
Kiitos kun olit totta hetken,
nyt mun täytyy tästä jatkaa.
Vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa.
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
Kateudesta
Jostain syystä kateus on nostanut päätään suuresti viime päivinä. Nyt lähinnä kateus raskaana olevia kohtaan. Niitä kohtaan, joilla ei ole huonoja kokemuksia. Olen niin kateellinen niille, jotka voivat suunnitella, hankkia ja toteuttaa. Olen niin hurjan kateellinen niille, jotka hankkivat vaunut ja sisustavat vauvan huoneen ajoissa ennen syntymää. Olen kateellinen niille, jotka pesevät pieniä vaatteita ja suunnittelevat mitä pakkaavat sairaalakassiin. Olen kateellinen niille, joille järjestetään vauvakutsut ja jotka osaavat niistä iloita. Olen jopa kateellinen niille, jotka joutuvat viettämään viikkoja siellä osastolla. Heidän pelkonsa on se, että vauva joutuu ehkä keskolaan. Ei se, että vauva ei pääsisi hengissä edes tähän maailmaan. Tunsin itseni hulluksi idiootiksi niiden keskellä, jotka ovat osastolla syystä. Tuntuu, että omat huoleni ovat ihan mitättömiä niiden tarinoiden keskellä. Silti osastolla olevat luottavat siihen, että heidän vauvansa syntyvät elävänä. Silti heillä on pienet vaatteet kotona pestynä ja pinnasänky pedattuna. Ja minä yhä pelkään pahinta, vaikka mitään oikeaa syytä ei olisikaan.
Osastolla aikaa tappaessa päädyin ensimmäistä kertaa lukemaan keskustelupalstoja. Niitä joissa tulevat äidit joilla on laskettuaika samassa kuussa vaihtavat kokemuksiaan. Jotenkin surullisimmalta tuntuu, etten pysty tuohon maailmaan samaistumaan ollenkaan. En osaa pohtia vaunumerkkejä tai nukkumajärjetelyjä. Jotenkin ne asiat joiden kuuluisi tässä vaiheessa olla niin tärkeitä, tuntuvat niin mitättömille. Mitä väliä on vaunuilla tai sillä halutaanko vauvan nukkuvan pinnasängyssä vai perhepedissä jos vauva ei tulekaan kotiin? Ja tuo on juuri sitä mitä minun nyt pitäisi tehdä. Suunnitella, unelmoida, valmistautua. Varsinkin kun nyt aloitin sairasloman kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua, niin aikaa olisi. Hankkia kotiintulo vaatteet. Mutta en uskalla. Mitä jos tämäkään vauva ei tule kotiin.
Kunpa minäkin voisin luottaa. Voisin hankkia ja valmistautua. Eihän minua mikään oikeasti estä. En vain kerta kaikkiaan pysty.
Suukkoja kaunis enkelini.
Osastolla aikaa tappaessa päädyin ensimmäistä kertaa lukemaan keskustelupalstoja. Niitä joissa tulevat äidit joilla on laskettuaika samassa kuussa vaihtavat kokemuksiaan. Jotenkin surullisimmalta tuntuu, etten pysty tuohon maailmaan samaistumaan ollenkaan. En osaa pohtia vaunumerkkejä tai nukkumajärjetelyjä. Jotenkin ne asiat joiden kuuluisi tässä vaiheessa olla niin tärkeitä, tuntuvat niin mitättömille. Mitä väliä on vaunuilla tai sillä halutaanko vauvan nukkuvan pinnasängyssä vai perhepedissä jos vauva ei tulekaan kotiin? Ja tuo on juuri sitä mitä minun nyt pitäisi tehdä. Suunnitella, unelmoida, valmistautua. Varsinkin kun nyt aloitin sairasloman kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua, niin aikaa olisi. Hankkia kotiintulo vaatteet. Mutta en uskalla. Mitä jos tämäkään vauva ei tule kotiin.
Kunpa minäkin voisin luottaa. Voisin hankkia ja valmistautua. Eihän minua mikään oikeasti estä. En vain kerta kaikkiaan pysty.
Suukkoja kaunis enkelini.
maanantai 2. syyskuuta 2013
Sydänkäyrä
Pieni on ollut laiskalla päällä. Kontrollikäynnillä ei ultrassa ensin hievahtanutkaan, vasta kun lääkäri hieman tökki tuntui äkäisesti heilauttavan että jättäkää minut rauhaan. Joten ultran jälkeen otettiin vielä käyrää. Hyvä käyrä, mutta yhä liikkui laiskasti. Ja minähän tietenkin ihan paniikissa, koska vauva on ollut minusta hieman laiska jo jonkin aikaa. Joten ottivat osastolle, pääosin "äidin henkisen jaksamisen vuoksi". Toinenkin käyrä oli oikein priima, en ymmärrä miksi en meinaa liikkeitä tuntea. Mutta nyt taas onneksi otetaan henkinen puoli huomioon. Saan itse päättää kuinka haluan täällä olla. Ehkä kuitenkin olen yön yli, ehkä vauva taas aktivoituu ja on oma itsensä ja uskallan lähteä huomenna kotiin. Ja ehkä hiljaisuus johtuu siitä, koska tunnustellen ihan liikaa. Ei kai se nyt voi kuitenkaan liikkua 24/7 ja onhan ne päivätkin erilaisia.
Enkä osaa sanoa, että rauhoittaako osastolla oleminen oikeastaan. Toisaalta tulee viime vuosi niin vahvasti mieleen. Silloinkin olin osastolla ja käyrät olivat priimaa ja silti kävi niinkuin kävi. Yritän itselleni sanoa, että nyt ei ole viime vuosi, nyt ei tarvitse käydä niinkuin silloin. Nyt ei ole hepatoosia riesana. Mutta silti sitä piirtää niitä pelottavia painajaisia mieleensä. Mutta ehkä tämä osastovierailu nyt rauhoittaa minut. Ehkä sen voimalla jaksan taas hieman eteen päin. Kyllä tämä tästä, pakkohan sen on.
Suukkoja prinsessa, äidillä on ihan hurja ikävä.
Enkä osaa sanoa, että rauhoittaako osastolla oleminen oikeastaan. Toisaalta tulee viime vuosi niin vahvasti mieleen. Silloinkin olin osastolla ja käyrät olivat priimaa ja silti kävi niinkuin kävi. Yritän itselleni sanoa, että nyt ei ole viime vuosi, nyt ei tarvitse käydä niinkuin silloin. Nyt ei ole hepatoosia riesana. Mutta silti sitä piirtää niitä pelottavia painajaisia mieleensä. Mutta ehkä tämä osastovierailu nyt rauhoittaa minut. Ehkä sen voimalla jaksan taas hieman eteen päin. Kyllä tämä tästä, pakkohan sen on.
Suukkoja prinsessa, äidillä on ihan hurja ikävä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)