maanantai 29. huhtikuuta 2013

Viallinen

Olen löytänyt yhden positiivisen asian, yhden asian mitä en raskauden suhteen pelkää. En pelkää että lapsi olisi sairas. Uskon, että jos tämän lapsen saan elävänä syliini, hän on terve. En pelkää sairauksia enkä kromosomihäiriöitä. Siinä suhteessä minulla on vaaleanpunaiset lasit silmilläni. Se varmaan johtuukin siitä, että siinä suhteessä minulla ei ole huonoa kokemusta. Molemmat lapseni ovat olleet terveitä. Siksi uskon, että tämäkin on, jos loppuun asti pääsemme. Pelko on siis sitä, että oma korppani taas pettää. Että kohtuni ei pysty pitämään pientä turvassa. Että minä ja viallinen vartaloni myrkyttävät tämän lapsen. On asioita mille en voi mitään. Perussairauden takia joudun käyttämään jatkuvaa lääkitystä. Mikä taas vaikuttaa maksaan. Mikä taas vaikuttaa kaikkeen. Pelkään hepatogestoosin uusimista.Yritän ruokavaliolla pitää painonnousun minimissä. Olen aiemmissa raskauksissa lihonut todella paljon ja nopeasti, mikä sekin rasittaa maksaa. Nyt on pakko hillitä mieliteot ja olla terveellinen, ei oman ulkonäön takia, siitä viis. Mutta että en tieten tahtoen tätä pientä myrkyttäisi. Niinkuin myrkytin pikkusiskon. Silti aina vaan pelottaa. Huomenna saan toivottavasti taas kuulla pienen sydänäänet ja uskaltaisin taas hetkisen hengittää. Toivottavasti kaikki on vielä hyvin.

Suukkoja taivasprinsessani! 

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Rakkaus

Miilosa juuri blogissaan pohti, milloin rakkaus lapseen alkaa? Alkaako se positiivisesta testistä vai mistä? Itse olen miettinyt todella paljon tuota samaa viime aikoina. En muista kuinka se on ollut edellisissä raskauksissa, koska sitä alkaa rakastaa itse lasta eikä vain ajatusta lapsesta. Tuntuu ehkä kylmälle, mutta en voi sanoa rakastaneeni tätä pientä vielä lapsena, minulle se on tähän asti ollut ehkä enemmänkin se pelastava köysi, se kadonnut usko tulevaisuuteen. Mutta jotenkin eilinen osittain muutti sitä. Vaikka olen tuon pienen jo kolme kertaa aiemminkin nähnyt ultralaitteen ruudulla, eilen tunsin katsovani ensimmäistä kertaa tulevaa lastani. Ensimmäisen kerran purskahdin itkuun, kun näin pienen olevan elossa ja voivan hyvin. Aivan suunnaton helpotuksen aalto meni lävitseni, niin varma olin ollut, että pieni ei olisi ollut enää mukana. Aiemmin olen vain ruutua tuijottanut ja ajatellut, että no onpa hyvä että hengissä ollaan. Nyt kuva näyttikin jo enemmän oikealle sikiölle kun ne aiemmat tummat pallukat. Nyt tuo pieni jo kovasti liikkui ja poseerasi vaikka pienen pieni vielä onkin. Mutta nyt taas kuitenkin hieman todellisempi. En tiedä uskallanko vieläkään täysin ehdoitta rakastua, kai se on aina vaikeaa kun on kerran saanut nenilleen. Mutta ehkä olisi pikkuhiljaa jo aika ainakin yrittää. Peikkoja kummittelee vielä takaraivossa, onnistuneen ultran kunniaksi tiputtelua esiintyi taas loppupäivän. Nyt pelkään hirveästi tulehduksia, varsinkin kun tuo typerä tiputtelu vaan jatkuu. Tuntuu, että kun yhden mörön selätän, seuraava kurkistaa jo kulman takaa. Ei auta, näillä mennään eteenpäin.

Suukkoja sinulle kaunis taivasprinsessani!

torstai 18. huhtikuuta 2013

Usko koetuksella

Päivitystahti on kovasti hidastunut. Tuntuu että ei ole mitään sanottavaa. Tai sanottavaa olisi paljonkin, mutta jotenkin tuntuu, että haluan olla tästä raskaudesta hiljaa ihan joka puolella. Minusta tuntuu, että jos hehkutan ja olen kovasti raskaana, se menee pois. Ja tällä hetkellä kun elämääni ei tunnu juuri mahtuvan mitään muuta. Olen kuin sitä ei olisikaan ja silti se täyttää mielen lähes koko ajan. Menen päiväkerrallaan eteenpäin, katson kelloa koska voin mennä illalla nukkumaan ja yksi päivä on taas takanapäin. Usko on taas ihan nollassa, olen aivan varma, taas kerran, että sisälläni ei ole enää mitään elämää. Vähäisetkin oireilut ovat kadonneet kokonaan, vatsa ei tunnu pyöristyneen yhtään. Kyllä muissa raskauksissa tässä vaiheessa housut ovat jo hieman alkaneet kiristää. Nyt ei mitään.  Pientä vuotoa yhä esiintyy aina välillä. Yleensä aina silloin,kun annan itseni hengähtää että nyt se on loppunut. Maanantaina olisi edessä ensimmäinen "virallinen" ultra. Jos ihme tapahtuu ja kaikki olisikin kunnossa, olen luvannut itselleni, että sitten on pakko vähän höllätä. Jotenkin vaan takaraivossa on nyt sellainen tunne, että kaikki ei kuitenkaan ole hyvin, vaikka kuinka yritän itselleni uskotella, että on sekin vielä mahdollista. Miksi pitää olla sellainen tunne tuossa sydämen päällä rintaa puristamassa, ihan koko ajan? Miksi ei voisi uskoa että kaikki on ihan niinkuin pitääkin. Jos ei ole, se selviää maanantaina ja kirpaisee silloin. Turha murehtia etukäteen. Ja silti jatkan murehtimistani.

Eilen kauppakeskuksessa törmäsin työkaveriini, siihen kenen tyttövauvan laskettuaika oli kaksi viikkoa pikkusiskon jälkeen. Päädyin kahville heidän kanssaan, koska en kehdannut kieltäytyäkään. Välttelin katsomasta tuota pientä tyttöä. Tunsin itseni tylyksi ja kylmäksi, kun en mitään vauvasta puhunut tai kysynyt. Sellainen minullakin olisi kuulunut olla, siinä rattaissa vieressäni. Kiukuttelisi kun ei haluaisi olla vaunussa vaan tahtoisi äidin syliin katsomaan maailmaa. Repisi tavaroita pöydältä ja häiriköisi kahvihetkeä. Tiedättekö miten onnellinen olisin ollut, kun en kahviani olisi saanut rauhassa siinä juoda?
Kun joku olisi temppuillut ja venkoillut sylissäni ja vaatinut huomiota? Nyt sain istua rauhassa ja katsella kattoa ja seiniä kun pieni tyttö vinkui äitinsä huomiota.

Kyllä minä sinua mietin joka päivä kaunis taivaantyttöni. Joka ikinen päivä ikävöin ja rakastan.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Peloista

Minun pitäisi päästä viikottain ultraan, jotta pystyisin pitämään pelkoni jotenkin kurissa. No, siihen ei toki ole mahdollisuutta, joten on pakko pärjätä näillä eväillä mitä minulla on. Huomenna tulee viikko edellisestä ultrasta ja nyt taas olen jo varma, että sisälläni ei ole enää elämää. Onneksi torstaina pääsen neuvolaan kuuntelemaan sydänääniä. Pahoittelen, että tekstit ovat tällaisia, mutta minun on johonkin näitä pelkojani saatava purkaa. En tahdo vaivata niillä niitä muutamia ihmisiä, jotka asiasta tietävät. Onneksi neuvolantäti on mahtava. Minulla on aikoja jopa hieman vajaa parin viikoin välein, että pääsen sydänääniä kuuntelemaan. Eilen soittivat synnytyssairaalasta ja laittoivat jo pinon aikoja kesälle. Minun teki mieli sanoa, että miksi nyt jo näitä annatte, eihän sitä tiedä pääsenkö koskaan sinne asti. Minua pelottaa, että en pääse noita aikoja käyttämään. Haluan päästä rakenneultraan asti, kontrolliultraan ja kaikkeen muuhun. Mitä jos en pääse? Koko ajan ajattelen vain huonointa vaihtoehtoa. Vitamiinit ovat lopussa. Ajattelen, että ostan lisää vasta neuvolan jälkeen, jotta tiedän onko enää syytä miksi niitä söisin. Jotenkin taikauskoisesti uskon, että jos iloitsen liian aikaisin, niin jotain pahaa tapahtuu. Että jos kuvittelen syksyllä saavani uuden lapsen, sitä ei silloin tule. Jos ostaisin äitiyshousut, maha lakkaa kasvamasta. Lista on ihan loputon. En halua puhua raskaudestani kenellekään (en toki ole yleisesti tästä vielä kertonutkaan, kerron vasta sitten kun on pakko) mutta ne muutamat, ketkä tietävät, heidän kanssaan välttelen aihetta. Ikäänkuin en raskaana olisikaan. Ohitan kysymykset tai vaihdan puheenaihetta. Niinkuin aikaisemminkin olen todennut, ei menetys olisi varmasti yhtään sen helpompi vaikka hieman hölläisin näiden pelkojeni kanssa. Mutta nyt sen jotenkin käsittelee niin, että on parempi olla kun koko raskautta ei olisikaan, vaikka toisaalta se pyörii mielessä ihan koko ajan. Voi kun sen pystyisikin pistämään kokonaan sivuun, edes muutamaksi viikoksi. Kuten aiemmin laitoin, analysoin tuntemuksiani ihan liikaa. Pientä tiputtelua esiinty yhä vielä välillä, ei joka päivä, mutta kun sitä ilmaantuu, tuntuu että hengitys pysähtyy. Kuvittelen omavani kaikki mahdolliset tulehdukset, jotka voivat aiheuttaa keskenmenoa. Millä ihmeellä sitä osaisi hieman rentoutua ja jättäytä virran vietäväksi. Mitään kun en pysty itse tekemään. Aiheuttaakseni mitään tai estää mitään tapahtumasta.

Suukkoja kaunis enkelini. Voi kuinka toivonkaan että olisit täällä.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Suru löytää paikkansa

En usko, että olisin suruni kanssa lähellekään näin "pitkällä" ilman tätä uutta raskautta. Uusi raskaus pitää mielen kiireisenä, en pysty keskittymään pelkästään suremiseen ja itsesäälissä rypemiseen. Toisaalta mietin, jos uusi raskaus ei olisi ollut kovan työn takana ja olisi ollut melkeinpä kuin itsestäänselvyys, keskittyisinkö yhä vielä enemmän myös suremiseen? Jos tämä raskaus ei olisi eräänlainen ihme, antaisinko sen edetä painollaan ja surisin vielä voimakkaammin pikkusiskon menetystä? Nyt tämä uuden raskauden stressaaminen vie sen ajan. Välillä mietin pääsenkö liian helpolla? Tulin kuitenkin taas raskaaksi " helposti", ensimmäisestä yrityksestä. Että ehkä tämän raskauden kuuluukin päättyä keskenmenoon, etten luulisi elämän olevan liian helppoa. Vaikka eihän tämä helppoa ole edes nyt uuden raskauden kanssa. Joka toinen päivä uskallan hieman hengittää ja sitten taas jokin asia saa minut miettimään mikähän nyt on vialla ja uskomaan keskenmenoon. Löydän itsestäni outoja oireita ja tuntemuksia, tiedän analysoivani kaikkea ihan liikaa. Välillä, huonoina hetkinä mietin miksi ikinä edes ryhdyin tähän. Että henkisesti en vain kestä, en kestä jos jotain tapahtuu. Vaikka tiedän, että olisin henkisesti varmasti vielä enemmän hajalla, jos en tätä mahdollisuutta olisi saanut.

Kyllä minä yhä suren pikkusiskoa, tottakai. Yhä ajattelen häntä joka ikinen päivä. Mutta suru on erilaista. Suru on sellaista jonka kanssa pystyn olemaan. Välillä se on vielä kipeämpää, pieninä hetkinä se vielä pistää suoraan sydämeen. Mutta suurimman osan ajasta se on sellaista, jonka haluankin pitää mukanani. Ainoa asia mikä minulla hänestä on, ainoasta tyttärestäni. En vieläkään ole katsonut hautajaiskuvia. Muistokirjan tekeminen on jossain suunnitteluasteella. Hautakiven kunnostus on jäänyt taka-alalle, olen siitä syyttänyt talvea, eihän nyt mitään edes tehtäisi. Joka päivä silti hetkeksi pysähdyn kirjahyllyssä olevan kuvan eteen ja katson kaunista tytärtäni. Ihmettä ei tapahdu, ne silmät pysyvät aina vaan suljettuina.

Suukkoja prinsessani. Äiti rakastaa sinua aina.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Haluaisin olla onnellinen

Haluaisin niin kovasti uskaltaa iloita. Haluaisin niin kovasti uskaltaa olla onnellinen. Haluaisin suunnitella ja unelmoida. Mistä ihmeestä ne vaaleanpunaiset lasit taas löytyisi? Edes sellaiset lasit jotka olisivat vähän sinne päin?  Miksi pitää koko ajan vain pelätä pahinta ja tuntea pelkoa? Enkö saisi yrittää nauttia onnen tunteista? Tänään tunsin pienen onnen hetken, kun näin pienen ihmisen siemenen liikkuvan ensimmäistä kertaa. Pienen hetken uskalsin luottaa siihen että tästä kasvaa meille lapsi kotiin asti. Nyt kun en pientä siementä enää näe, en uskalla taas ihan ehdoitta luottaakaan.

En tunne syyllisyyttä siitä, että koin pienen onnen tunteen. Se että osasin hetken olla onnellinen siitä että ainakin vielä tämä pieni siemen yrittää kovasti jatkaa matkaansa ihan oikeaksi lapseksi, ei vie mitään pois pikkusiskolta. Vielä en tunne tätä uutta siementä niinkuin tunsin pikkusiskon. Nyt vielä olisin valmis vaihtamaan kaiken siihen, että saisin pikkusiskon takaisin. Mutta koska niin ei tapahdu, toivon hurjasti, että tämä pieni siemen tulisi kotiin asti. Tulisi meille ihan oikeaksi lapseksi.

Suukkoja rakas taivaantyttöni. Sinusta tulee varmasti maailman paras enkelisisko. Yritetään yhdessä uskoa siihen, että sinusta nyt tulisi isosisko tälle pienelle siemenelle.