perjantai 27. syyskuuta 2013

Hemmottelua ja pelkoa

Kävin tällä viikolla elämäni ensimmäisen kerran vyöhyketerapiassa. Psykologin mielestä oli hyvä jos keksisin jotain, millä pystyisin hieman rentouttamaan itseäni. Päädyin kokeilemaan siis vyöhyketerapiaa. En ole siihen kauheasti perehtynyt, enkä sen tarkemmin edes oikein tiedä mihin se perustuu, muuta kun tiettyjen pisteiden hierontaan. Ilman suurempia ennakkoluuloja kävin siis ensimmäisen hoidon läpi ja voin kyllä suositella lämpimästi. Vaikka peittojen välissä maatessani yhä tunnustelin liikkeitä ja vaikka en pystynyt täysin päästämään jännityksesta ja pelosta, pakostinkin huomasin rentoutuvani ja mielestäni tuo rentous kesti useamman päivän hoidon jälkeen, vaikka ei toki pelkoa poistanutkaan. Omaan mieleeni ei tullut ollenkaan, että näinkin voisin löytää edes hetkellistä helpotusta olooni. Tuntuu, että kaikesta pitää ohjeiden tulla ulkopuolelta. Olen jo varannut seuraavan hoitokerran reilun viikon päähän, vaikka toivonkin, että joutuisin sen perumaan paremman tekemisen tieltä...

Tällä hetkellä pelko on läsnä melkeinpä joka hetki. Erityisesti öitä pelkään. Pelkään, että juuri tämä yö on se, jolloin vauva kuolee. Pelkään, että huomenna on jo myöhäistä. Nukkuminen on muutenkin jo huonoa ison vatsan vuoksi, ja jokaisen kääntymisen yhteydessä jään lisäksi tunnustelemaan vauvaa. En usko kovin montaa tuntia yössä nukkuvani. Ja muutenkin liikkeiden tunnustelu on mennyt äärimmäisyyteen, en voi lähteä kotoa ennekuin tunnen liikkeitä. Autossa ajaessa tunnustelen, missä tahansa hetkeksi istahdan alas, en voi nousta ennen kuin pieni antaa jonkin merkin. Väsymys on läsnä koko ajan, välillä tuntuu että kohta nukahdan pystyyn.  Toivon niin kovasti, että yhdessä pienen kanssa pääsemme tällä kertaa loppuun asti. Toivottavasti se ei olisi enää kaukana. Kyllä se palkinto on kaiken tämän arvoinen vaikka välillä tuntuu, että kohta en enää jaksa hetkeäkään. Nyt vauva on vielä kääntänyt selkänsä vatsaani päin ja potkuttelee selkääni päin, joten kaikkea liikettä en tunne, mikä lisää vielä omaa hysteerisyyttäni. Mutta edelleen, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan.

Suukkoja taivasprinsessalle

2 kommenttia:

  1. <3 Been there, just toi sama oli noiden liikkeiden kanssa <3. Nyt se pähkinäpoika kyllä liikkuu niin että muutkin huomaa :D -hänellä siis ikää vuosi ja seitsemän kk. Toivon teille parhainta mahdollista lopputulosta (olen muuten huomannut että hermostun poikaan välillä vaikka vannoin että jos saamme hänet elävänä en sitten ikinä.....). Hirmuisesti jaksuja!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Joo, kyllä mä itekin "nauran "itselleni tuon liikkeiden seurannan kanssa... Mutta minkäs teet, näillä korteilla pelataan.

      Ja mä uskon kyllä, että arki vie mukanaan. Kyllä meistäkin tulee äitejä jotka välillä jälkikasvuunsa hermostuvat ;) Sehän tarkottaa, että ollaan ainakin melkein normaaleja :)

      Poista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!