Välinpitämättömyys

Se sattuu, kun ei kysytä kuinka voin. Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun ihmiset ovat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ihan kuin koko raskautta ja pikkusiskoa ei olisi ollutkaan. Tiedän, monet ihmiset peittävät sillä omaa epävarmuuttaan. En minä itsekään ennen oikein osannut suhtautua menetyksen kokeneisiin tai muuten vaikean tilanteen edessä oleviin ihmisiin. Nyt kuvittelen osaavani, ainakin hieman. Ei tarvitsisi kuin halata tai koskettaa. Ei siinä sanoja tarvittaisi. Minulle riittää kun näen, että toinen välittää, että se toinenkin tietää että pikkusisko on ollut ihan oikea ja tärkeä. Mutta se kun ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan tuntuu pahalle sisälläni.

Eikä pikkusiskosta tarvitse kokoajan puhua. En minä pojastakaan koko aikaa jauha. Mutta varsinkin sellaiset ihmiset, jotka ovat raskaudesta tienneet ja tapaan ensimmäistä kertaa pikkusiskon kuoleman jälkeen. Kun he ovat kun ennenkin, se tuntuu pahalle. Eikö heille merkitse mitään, että minulta on kuollut lapsi? Onko heille tärkeämpää pitää oma pokka? Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun oma perhekin mainitsee pikkusiskoa vähemmän ja vähemmän. Pystyvätkö he laittamaan asian sivuun näin nopeasti? Ja huomaan itsekin mainitsevani pikkusiskoa heille harvemmin, minusta tuntuu että en halua aihetta väkisin tuputtaa. Jos heitä ei kiinnosta niin olkoot. Onneksi minulla on ystäväni kenelle voin puhua. Ja siskoni kyllä jaksaa kuunnella.  Ja tämä blogi. Tästä on tullut tärkeä, täällä voin sanoa juuri mitä mielessäni liikkuu. Täällä on ihmisiä jotka ovat kokeneet saman, ihmisiä jotka oikeasti tietävät mitä käyn läpi. Mutta minä haluan, että pikkusisko tunnustetaan ihmisenä. Haluan, että hänestä puhutaan. Se on ainoa keino pitää tyttäreni elossa, mukana meidän elämässämme. Miksi ihmeessä lapsen kuoleman täytyy olla vieläkin sellainen tabu, josta ei puhuta? Ei puhumattomuus sitä pahaa pois vie, päinvastoin.

Rakastan rakastan rakastan kaunis pieni enkelini. Lupaan että rakastan joka ikinen päivä.