Joulu ilman pikkusiskoa

Minä selvisin siitä. Perheiden juhlasta, lasten juhlasta. Ensimmäisestä joulusta pikkusiskon kanssa, ensimmäisestä joulusta ilman häntä. Selvisin kynttilän viemisestä haudalle. Ennen olen sen vienyt isovanhemmille joita en ole koskaan tavannut. Nyt vein sen omalle pienelle tyttärelleni jota en myöskään koskaan elossa tavannut. Tapasin vain pienen ohi kiitävän hetken oman kylmenevän taivaanenkelini, silloin kuin hän ei enää siinä oikeastaan ollutkaan. Etukäteen ajattelin, ettei joulu sen kummemmin eroa arjesta. Ihan yhtä kovasti minä pikkusiskoa ikävöin, oli arki tai juhla. Mutta kyllä se jotenkin teki kipeämpää. Se täydellinen omistautuminen ja hiljeneminen oman perheen kesken. Se kuinka joulu on perheen juhla. Se huusi ihan kauheasti sitä, että yksi puuttuu joukosta. Pikkusiskonkin kuuluisi olla täällä, perheensä kanssa. Ja minua niin kauheasti riipaisi, että hän ei ikinä tule täällä olemaan. Ei muuta kuin kauniina ajatuksena. Lopun elämääni minun jouluistani tulee aina puuttumaan se yksi tärkeä. Lopun elämääni ainoa mitä voin pikkusiskolle antaa jouluisin on kynttilän valoa ja rakkaita ajatuksia. Ainoat asiat mitä ikinä voin hänelle antaa.

Minulla on niin hirveä ikävä. Niin kamala kaipaus siihen mitä en saanut. En saanut kertoa pikkusiskolle kuinka kovasti rakastan. En saanut nähdä pikkusiskon oppivan ja kasvavan. En saanut nähdä millainen hän olisi ollut. Minä olisin niiin kamalasti halunnut nähdä millainen hänestä olisi tullut. Tänään vihdoin taittelin pienen pienen tonttumekon pois makuuhuoneemme lipaston päältä. Pieni tonttumekko oli ystäväni kirpputorilöytö viime kesältä. Siitä asti se on pyörinyt lipaston päällä, enkä ole saanut sitä pois laitettua. Aina kun olen lipaston laatikoita avannut pieni mekko on minua pikkusiskosta muistuttanut. Siinä mekossa pikkusisko olisi näyttänyt pieneltä joulumenninkäiseltä kun olisi joulupukille hymyillyt ja mekon helmassa pieni kulkunen olisi kilissyt kun pikkusisko olisi potkinut ilmaa. Nyt vihdoin joulun jälkeen sain mekon laitettua pois. Ei saanut pikkusisko sitäkään mekkoa päällensä laittaa. Ei saanut äiti kertakaan tytärtään pukea.

Yritän koko ajan pakonomaisesti tukeutua siihen ajatukseen, että minulla on ihan oikeasti oikein hyvä elämä. Minulla on poika ja ihana mies. Minulla on jo enemmän kuin monilla. Mutta monilla ei myös ole kannettavana tätä kuolleen lapsen taakkaa ja samalla vielä sitä lapsettomuuden taakkaa, sitä epätietoisuutta saako enää ikinä olla raskaana. Kuinka nämä taakat aina vaan uudestaan ja uudestaan onnistuvat kumoamaan ne niin monet hyvät asiat. Haluisin niin että tämän asian pystyisi käsittelemään järjellä. Tai että suru etenisi jollain tietyllä kaavalla, että tietäisin tarkkaa missä kohtaa olen ja mitä on vielä edessä.  Ja kuinka ainoastaan voin todeta, että järki on tästä touhusta hyvin kaukana, en voi edes tietää millainen tuleva päivä tulee olemaan. Psykologinikin sanoi, että pitää olla itselleen armollinen. Suru ottaa aikansa ja paikkansa. Minä yritän yhä kiirehtiä, koska tuntuu että tukehdun tämän alle. En halua olla armollinen ja antaa itselleni aikaa. Haluaisin pystyä taas elämään. Haluaisin olla niinkuin ennen.

Suukkoja enkeli pieni. Äiti rakastaa ihan hurjan paljon.