Se soi autonradiossa kun ajoimme hautausmaalta kotiin päin. Sieltä minä olin tulossa, rakkauteni haudalta. Toisen niistä elämän suurimmista rakkauksista. Miten sen näkeekin niin uudessa valossa, koko tuon hautausmaan. Kun sinne on haudannut sen oman kaikkein rakkaimman, se synkkyys on lähtenyt pois. Ennen kävin haudalla kerran, kaksi vuodessa. Jouluna viemässä kynttilät isovanhemmille, joita en koskaan saanut tavata. Ja ehkä kerran kesällä. Nyt tulen käymään siellä huomattavasti useammin. Pieni hauta saa enemmän huomiota osakseen kun on saanut vuosikymmeniin. Tuolla haudalla tunnen olevani lähempänä pikkusiskoa kun missään muualla. Minusta tuntuu, että voisin istua siellä tunteja. Rakastaa pikkusiskoa siellä missä hän on minua lähinnä. Minun on hurjan vaikea lähteä haudalta. Minusta tuntuu kun jättäisin lapseni yksin sinne kylmään ja pimeään. Tänäänkin minun piti kääntyä vielä kerran takaisin ja käydä silittämässä pikkusiskon pientä valkoista kiveä. Syntynyt enkelinä. Ja kerran vielä kuiskasin kuinka paljon rakastan ja ikävöin, kuopustani, enkeliäni. Ei ole oikein, että joutuu vierailemaan oman lapsensa haudalla. Että joutuu kynttilät sytyttämään pienokaisensa muistolle.
Kirkossa oli illalla muistojumalanpalvelus kaikkien viime vuoden aikana kuolleiden omaisille. Jumalanpalveluksen lopuksi luettiin kaikkien kuolleiden nimet ja iät ja heille sytytettiin kynttilä. Sama pappi joka siunasi pikkusiskon hautaan sytytti hänelle nyt muistokynttilän kirkossa. Pikkusisko ei ollut ainoa vauva. Seurakunnassamme myös pieni poika oli saanut siivet selkäänsä viime vuoden aikana. Minä taas itkin lähes koko ajan. Koskakohan tulee se aika etten enää itke niin herkästi? Nyt lähes kaikki asiat mitkä pikkusiskosta tai menetetystä vauva-arjesta muistuttavat saavat minut itkemään. Tosin yhä tunnen että itku puhdistaa valtavasti. Itkut haudalla ja kirkossa tänään ovat saaneet mieleni vahvaksi ja positiiviseksi. Nyt, juuri tällä hetkellä minusta tuntuu että odotan sitä mitä huomisella on minulle tarjota. Tosin en taas tiedä miltä minusta aamulla tuntuu. Psykologi kysyi viime tapaamisellamme olenko ollut iloinen ja onnellinen viime aikoina. Jouduin miettimään todella pitkään ja tarkasti. Ei, en usko olleeni iloinen tai tunteneeni onnellisuutta pikkusiskon kuoleman jälkeen. Mutta sanoin myös, etten ole enää koko aikaa surullinen. Välillä taidan vain olla. Jossain siellä iloisuuden ja surullisuuden rajamailla.
Tänään rakas enkelini olet ollut mielessä ihan koko päivän. Näitkö kauniit kynttilät ja kanervat jotka toimme sinulle? Suukkoja, olet sydämessä aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!