Peilikuva

Suihkun jälkeen kuivasin itseäni ja siinä kuin ohi mennen vilkaisin itseäni peilistä. Pitkästä aikaa jäinkin katsomaan mitä näin. Näin sen venyneen vatsanahan, ne punaiset merkit alavatsalla. Ikäänkuin siihen olisi kirjoitettu pikkusisko. Pikkusiskon jälki minussa. Kirkuvan punaiset arvet, eivät vielä yhtään vaalenneet. Ihan niinkuin minun suruni ja ikäväni pikkusiskoa kohtaan, vielä täysin tuoreena. Siellä pikkusisko viihtyi pienen elämänsä ajan, minun vatsassani punaisten arpien alla, minun sydämeni alla. Äidin vartalo. Sitä se peilikuva kertoi.

Se peilikuva ei kertonut mitään siitä vauvasta, joka oli arvet saanut aikaan äitinsä vatsaan, minun vatsaani. Se peilikuva näytti äidin surulliset silmät, mutta ei kertonut miksi äiti oli surullinen. Minä sen toki tiedän koska minähän se siinä olin, oma peilikuvani. Minä tiedän, että ne vatsan arvet eivät ole ainoat arvet mitä se pieni vauva aiheutti. Se aiheutti vielä isommat suoraan sydämeen. Ja varmasti ihan tahtomattaan. Mutta ennen kaikkea se peilikuva kertoi elettyä elämää, se kertoi tähdille kuiskatuista toiveista ja särkyneistä unelmista. Se kertoi sitä, että elämä antaa ja se ottaa. Välillä on suruja ja välillä toivottavasti taas pientä ja suurtakin onnea. Vaikka se peilikuva ulkopuolisen silmissä saattaa näyttää hieman jo rupsahtaneelta ja kenties vähän hoitamattomalta, minulle se peilikuva näytti että olen äiti. Olen Pojan ja kauniin pienen taivaanlapseni äiti. Minä kannan arpeni ylpeydellä ja olen onnellinen siitä että saan olla äiti, vaikka puolet siitä onnesta onkin tavoittamattomissa, siellä jossain minne minä en vielä pääse. Minä niin kovasti myös toivon, että saisin vielä yhden kerran olla äiti. Tällä kertaa ihan kokonaan.

Minä olen ylpeä siitä, että saan olla sinun äitisi rakas enkelini! Suukkoja pilven reunalle.