Annan huomiselle mahdollisuuden

Olen kovasti yrittänyt. Olen ajatellut positiivisesti. Yrittänyt sysätä surua hieman sivuun ja keskittyä normaaliin elämään. Olen suunnitellut tulevaisuutta, tehnyt konkreettisia tekoja tulevaisuuden eteen. Soitin lapsettomuusklinikalle ja yritin kerjätä reseptejä vielä tälle vuodelle, eivät suostuneet mokomat. Soitin kunnan perhehoitokordinaattorille ja juttelin ja kyselin. Olen avannut mieltäni sijaislapselle. Uskon, että jos meille ei biologista lasta enää suoda, olisi perheessämme kuitenkin tilaa myös ei-biologiselle lapselle. Sen asian eteen en nyt suurempia tee ennenkuin tämä toinen polku on kuljettu loppuun, mutta tiedostan, että sekin vaihtoehto on meille olemassa. Olen yrittänyt nauttia lumileikeistä pojan kanssa. Vetänyt poikaa pulkassa joka ilta katsomaan joko luistinradalla voi luistella. Kaivanut kuoppia pihalle muodustuviin lumikasoihin. Olen yrittänyt löytää kadonnutta joulumieltä, tehnyt piparkakkutalon ja ripustanut tonttuja ikkunoihin. Välillä tuntuu, että onnistun ja välillä todellisuus muistuttaa kipakasti. Mutta olen kovasti päättänyt, että huomiselle pitää antaa mahdollisuus. Eihän muuten selviä, mikä meitä siellä odottaa. Se voi olla jotakin aivan suurta ja mahtavaa, jotain mitä en osannut odottaakaan? Olen todistellut itselleni miten hyvä elämä minulla kuitenkin on. On kuitenkin se yksi aivan ihana elävä lapsi, mahtava rakastava aviomies, kaunis koti ja hyvä työ. Minun pitäisi olla kiitollinen siitä mitä minulla jo on. Ja minä kovasti yritänkin. Se ehkä kertookin asetelmasta, että pikkusiskon suru usein siinä vaakakupissa kumoaa kaikki nämä asiat mitkä minulla on oikeasti hyvin ja mistä olen kiitollinen. Pikkusiskon suru on niin mahdottoman voimakas että se tuntuu jättävän alleen kaiken muun elämän. Kävin viemässä kynttilät pikkusiskon haudalle, itkeä tirautin hieman ja nyt yritän taas olla positiivinen.

Tiedätkö enkeli, minua niin harmittaa että en pilviltä nähnyt tähdenlentoja. Olisin vilkuttanut sinulle kun leikit siellä taivaalla. Suukkoja äidiltä.