Aallon pohjalla edelleen. Voi kuinka minua ärsyttääkään tämä tunne. Miksi minun pitää tuntea näin kun ajattelen pikkusiskoa? Miksi kaikki ajatukset pikkusiskosta saavat minut näin helvetin surulliseksi? En jaksa koko ajan tuntea näin. Ja silti tunnen, ehkä siksikin että yhä vielä ajattelen pikkusiskoa lähes koko ajan, monta kertaa tunnissa. Huomaan kyllä, että suru ei enää purkaudu itkuna joka päivä, mutta se kamala paino rinnan päällä, se hirveä möykky on siinä koko ajan. Vaikka olisi se pieni hetki, kun pikkusisko ei olekaan päällimmäisenä mielessäni, se möykky on siinä silti. Ja tiedostan sen möykyn, vaikka hetken ajatukseni olisivatkin muualla. Ja kyllä minä joudun kyyneleitä moneen otteeseen päivän aikana pidättämään. Silmät saa kostumaan pienet vauvojen vaatteet marketissa, vastasyntyneen itku vaatekaupassa ja monet ajatukset pääni sisällä omasta pikkuisestani. Monta kertaa päivässä kyyneleitä silti nieleskelen, mutta en aina jaksa enää itkeäkään. Mutta tämä tunne ahdistaa minua taas tänään niin hirveästi. En jaksa tätä möykkyä lopun ikääni. Onko minun pakko? Eihän siinä ole mitään järkeä, kun eläintarhassa näin pienen pienen vauvan vaunuissaan nukkumassa, niin minulle hän näytti kuolleelta. Niin pikkusiskokin näytti vain nukkuvalta, kun hänen poskeaan silitin. Ja silti hän oli kuollut. Eihän siinä ole järkeä, että minulle nukkuva lapsi näyttää kuolleelta.
Välillä joudun miettimään, että onko pikkusiskoa koskaan ollutkaan. Miten voikaan seitsemän kuukauden todellisuus kadota silmän räpäyksessä. Se mitä seitsemän kuukautta niin kovasti odotettiin hävisi hetkessä. Kuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja silti pikkusisko on ollut. On ollut niin paljon, että täyttää tajuntani kokonaan. On ottanut minut kokonaan omakseen, kietonut pikkusormensa ympärille. Ja hän on vain kasa tuhkaa ja pieni hiustupsu. Minun maailmani.
Suukkoja taas pieni enkeliprinsessani. Yhä olet koko ajan äidin mielessä ja sydämessä.
Maailman rakkain pieni enkeliprinsessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!