Tyhjyys

Tunnen olevani aivan tyhjä. Minusta tuntuu että minulla ei ole enää mitään annettavaa. Mitä minulla olisikaan jäljellä kun toinen kaikista rakkaimmista otettiin pois. No on toki se toinen, sen takia sitä varmasti on tässä, jotenkin roikkuu tässä välissä. Että onko enää mitään vai olisiko kuitenkin vielä jotain. Tällä elämällä siis annettavaa. Mutta se tyhjyys mikä sisällä on. En enää odota mitään, en hyvää enkä huonoa. Olen vain tässä hetkessä ja katson mitä tapahtuu. Vaikka ei minua kamalasti edes kiinnosta. Eikö sitä kuitenkin pitäisi olla jokin palo tuolla sisällä, että tämä elämä olisi mukavaa ja mielekästä? Minä niin toivon, että löydän sen palon vielä. Olen aina niin rakastunut elämää. Pelännyt kuolemaa ja kauhulla ajatellut että joskushan tämä kuitenkin päättyy. Pikkusiskon kuolema on vienyt oman kuoleman pelkoni pois. En missään nimessä halua kuolla, elämä on aina arvokas vaikka tällä hetkellä tuntuukin kovin merkityksettömälle. Mutta enää en tunne pelkääväni kuolemaa niinkuin aiemmin. Ehkä siksi, että silloin on minun mahdollisuuteni tavata pikkusisko. Oppia tuntemaan rakas lapseni.

Jokin aika sitten luin iltasanomista artikkelin, missä joku kuuluisa neurokirurgi kertoi kokemuksestaan kuolemanjälkeisestä elämästä. Muistaakseni kuvaili koomansa aikana tavanneensa "olentoja" joita ei voinut oikein sanoin kuvailla. Kaikkialla oli vaaleanpunainen ja rauhallinen tunnelma.  Minulle tuo artikkeli toi jotenkin toivoa. Toivoa siitä, että jos oppinut, aivot tunteva henkilö vakuuttuu siitä, että tämä ei ole vain tässä mitä me edessämme näemme, niin se voisi olla totta. Että minä saan vielä joskus tavata pikkusiskon.

Tämä tyhjyys on lähes käsinkosketeltavaa. Missä tahansa kuljenkin, tunnen olevani kovin etäällä kaikesta. En ole läsnä. Huomaan tuijottavani tyhjyyteen, en kuule mitä minulle puhutaan. En tiedä ajattelenko oikeastaan mitään kummempaa, mutta silti olen ihan jossain muualla. Miehen sukulaiset ovat kovasti piipahtaneet meitä tervehtimään. Tuovat kortteja ja ottavat osaa. Olen jo ihan kypsä vastaamaan kuinka voit kysymykseen. Kyllä se tästä, päivä kerrallaan.  Kun ei se vielä ollenkaan. Sitä vain oletetaan, että kaikki on kuitenkin hyvin, elämä jatkuu. 92-vuotias isoäiti kysyi joko olen päässyt tästä yli. No huh huh. Minä en pääse tästä yli ikinä. Elän sen kanssa, koska minun on pakko, mutta yli en pääse. Toki hänelle annoin saman vastauksen, kyllä se tästä, päivä kerrallaan. Heidän aikakaudellaan se on toki ollut yleisempää.  Lasten kuolemat, ja kuolema yleensä. Mutta onko se ollut sen helpompaa? Ei sitä tiedä muut kuin itse lapsensa silloin menettäneet.

Kauniita unia prinsessani. Toivottavasti olet siellä vaaleanpunaisessa utopiassa enkeleiden ympäröimänä! Äiti rakastaa nyt ja aina.