Olemme olleet miehen kanssa yhdessä kaksitoista vuotta. Tarkasti kaksitoista vuotta ja kuusi päivää. Siinä ajassa luulee oppineensa tuntemaan toisen läpikotaisin. Silti pikkusiskon kuolema on ollut niin suuri asia kummallekin meistä, että tavallaan opettelemme tuntemaan toisiamme uudelleen. Olemme molemmat jollain tavalla muuttuneet. Niinhän ne viisaammat sanovat, että lapsen kuolema joko kasvattaa enemmän yhteen tai sitten tiet helpommin erkaantuvat. Omakotitalon olemme jo rakentaneet ja siitä selvinneet. Tiedän, että selviämme tästäkin. Tunnen jo nyt, kuinka olemme enemmän yhtä kuin olemme olleet pitkään aikaan. Ehkä arki oli vaatinut veronsa ja tarvittiin jotain näin pysäyttävää, että todella ymmärsin miten ainutlaatuinen ja ihana mies minulla on. Eilen vertaistukiryhmän kokouksessa hän sanoi kuinka haluaa olla vahva minun vuokseni. Että hän ei halua murtua, koska hänelle on tärkeämpää olla minun tukenani, kuin antaa omille tunteilleen valtaa. Minä, joka olen kuvitellut että hän haluaa unohtaa pikkusiskon. Jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ymmärrän nyt paremmin hänen käytöstään. Kyllä häneenkin sattuu. Luultavasti niin paljon että osaltaan sen takia ei aiheesta puhu, koska haluaa olla vahva minun edessäni. Silti toivon, että hän pystyisi enemmän asiasta puhumaan. Ettei hän kasaa tunteitaan ja jätä niitä käsittelemättä. Ehkä se tulee ajan kanssa, puhuminen. Jo nyt tuntuu, että ehkä hän hieman enemmän vastaa minun yksinpuheluuni. Pelkäsin, että juuri tuo puhumattomuus voisi ajaa meitä erillemme. Minulle on tärkeää, että pikkusiskosta puhutaan. Sillä tavalla hän elää täällä meidän keskuudessamme. Nyt tiedän, että ei mies halua pyyhkiä pikkusiskoa pois.
Pikkusisko taisi olla suuri sielu pienessä vauvan ruumiissaan. Pieni tyttö joka suurella tavalla toi vanhempansa taas lähemmäksi toisiaan.
Kauniita unia pieni enkelini. Uskotko jos kerron että tänään rakastan taas vähän enemmän.
Moi taas :)
VastaaPoistaTaashan se on miun sulle kirjotettava... :)
Tosta parisuhde asiasta. Kyllähän se on ison kolahduksen ja jopa särönkin tehnyt meidän parisuhteelle, mutta juuri ehkä sillä hyvällä tavalla. Ehkä olen pitänyt meidänkin suhdetta itsestään selvänä. Totta kai ne asiat pyörivät aika paljonkin poikamme kuoleman ympärillä, ja varsinkin minä siitä puhun ja puhun ja unohdan välillä kaiken muun, mies on vahva tai ainakin haluaa olla ja tukea minua, mutta myös hänkin väsyy ja ei jaksa. Alussa olin myös katkera ja vihainen miehelleni jolla on edellisestä suhteesta terve elävä lapsi, tunsin niin itseni yksinäiseksi ja jopa luulin että ei mieheni edes sure poikansa kuolemaa. Olemme onneksi paljon pystyneet asoita puhumaan ja se on helpottanut paljon. Yritettetty tehdä yhdessä kivoja asioita harrastettu yms. Arki on välillä hyvinkin raskasta, mutta ilman miestäni en olisi tässä. Pelkäsin myös sitä että poikamme jollakin tavalla pyyhkäistään elämästämme eikä siitä puhuta koskaan, mutta eihän se niin ole. Mieheni suree kuitenkin niin eritavalla on ehkä hieman hiljaisempi ja haluaa vaikka metsässä rauhassa kävellä ja miettiä asoita, kun taas minä voisin huutaa koko maailmalle että lapseni on kuollut kuuliko nyt varmasti kaikki :)
Olemme oppinnet sen että pienistä asoista ei tehdä numeroa, päivä kerrallaan on vaan mentävä
Hei! Meillä on samalla tavalla, mieheni yrittää olla ja onkin selkeästi vahva minun vuokseni. Ensimmäisen kuukauden menetyksen jälkeen puhuimme tosi paljon, sen jälkeen vähemmän. Nyt kuitenkin huomaan, että vertaistukitapaamiset ovat olleet hänen henkireikänsä surun käsittelyssä, siellä hänenkin on hyvä puhua. Silloin yritän olla hiljaa ja kuunnella. Onneksi kuitenkin meidänkin menetys on entisestään lähentänyt meitä. Olen myös huomannut että menetys on lähentänyt minua entisestään esimerkiksi molempien vanhempien ja sisarusten kanssa. Samoin ainakin osa ystävistä on havahtunut arvostamaan elämää entisestään. Tämän menetyksen jälkeen he osaavat arvostaa sitä mitä on. Eräs läheinen sanoikin hyvin, että tyttäremme on saanut yhden päivän mittaisen elämänsä aikana enemmän aikaiseksi ja tehnyt isomman vaikutuksen ihmisiin kuin moni vanhaksi elänyt. Näinhän se on, meidän kaikkien kohdalla.
VastaaPoistaEveliina, mustakin tuntuu välillä että voisin painattaa paidan missä lukee että lapseni on kuollut. Välillä tuntuu, että haluaisin koko maailman tietävän kuinka paha minulla on olla. Kuinka maailma pyörii niinkuin ennenkin, vaikka minun maailmani on palasina...
VastaaPoistaJohanna, ihan totta, meidän pienet enkelit ovat kyllä jättäneet jälkensä vaikka heidän vierailunsa oli niin kovin lyhyt <3