Veri

Tänään palasin "normaaliuteen". Nyt teoriassa voisin taas tulla raskaaksi. Teoriassa. Nyt alkaa taas se  joka kuinen seuraaminen. Mitä siis oikeasti en tee, mutta ajatuksissani, hieman salaa aina lasken. Kiertopäiviä, mahdollisia päiviä. Ja salaa aina hieman petyn kun vuoto taas alkaa. Vaikka oikeasti en laske enkä odota. Enkä näytä että petyn. Onhan esikoinen saanut alkunsa perinteisesti, silloin kun sitä vähiten odotettiin. Onhan se mahdollista. Teoriassa. Esikoinen onkin meidän pieni suuri ihmeemme. Oli pikkusiskokin ihme. En tuolta IVF:ltä silloin mitään odottanut. Kun soittivat klinikalta että verikoe oli positiivinen meinasin pudota tuolilta. No, tiedämme miten siinä kävi.

Toivon, että olisi jo joulukuu ja saisimme tulokset pikkusiskosta. Toivon, että pääsisimme pian yrittämään. Voimme joutua yrittämään kauan. En ole miettinyt miten kauan annan itselleni luvan yrittää, nyt on ehkä vaikeampi luovuttaa koska se on toiminut. Aiemmin ajattelin että meissä nyt vaan on jokin vika, että vauvaa emme saa ollenkaan. Nyt se väite on kahdesti kumottu. Pelkään myös tulosten saamista. Pelkään, että löytyy jotain sellaista, jonka vuoksi emme saisi edes yrittää. Sekin mahdollisuus on olemassa. Mutta sitä yritän nyt etukäteen olla ajattelematta.

En ymmärrä miksi tässä piti käydä näin? Miksi juuri silloin kun olisin ollut valmis hyväksymään että poika on ainokaisemme pikkusisko päättikin tulla tähän maailmaan. Miksi hän kuitenkin sitten jätti tulematta? En minä kolmatta lasta haluaisi. Haluaisin pikkusiskon. Oman kauniin enkelini, tähän syliini juuri nyt. Juuri nyt haluaisin kovasti keinuttaa pientä tyttöäni sylissä. Silittää poskea ja katsoa silmiin. Ehkä minä vielä joku päivä keinutan pientä vauvaa, omaa vauvaa. Toivon kovasti että se kerta kun sylittelin pientä ikiunessa olevaa taivaantyttöäni ei ollut minun viimeinen kertani. Toivon, että seuraavalla kerralla saan katsoa silmiin.

Suukkoja taas sinne tähtien taakse, äiti rakastaa. Koko ajan, joka hetki.