Tänään kävin haudalla ensimmäistä kertaa hautajaisten jälkeen. Kukat olivat vielä hautajaisista kauniina,vaikka ajattelin että ne olisivat jo nuupahtaneet pois. Jätin siis hautajaiskukat vielä paikalleen ja laitoin uuden kimpun vaaleanpunaisia ruusuja pikkusiskon pienen kiven viereen. Sekin oli onneksi vielä paikallaan, vaikka ei ole mitenkään hautaan kiinnitetty. Pitäisi alkaa suunnittelemaan pysyvää kiveä, menee varmasti kevääseen ennen kuin se saadaan paikalleen. Istutin kanervat ja sytytin uudet kynttilät. Siellä seisoin vesisateessa ja ajattelin pikkusiskoa. Ajattelin elämää ja kuinka haurasta se on. Ajattelin mitä kaikkea olisin valmis tekemään että saisin pikkusiskon tänne meidän luoksemme ja sitä kuinka sille en kuitenkaan mitään voi. Ajattelin sitä miten epäreilua tämä elämä on. Miksi ensin annetaan ja sitten otetaan varoittamatta pois? Taas otin haudasta kuvan, otankohan siitä kuvan aina kun siellä käyn? Näin pikkusisko kasvaa, näin hän muuttuu ajan mukana. Kotona otin pikkusiskon kuvan hyllystä käteeni ja silitin kauniin lapseni poskea. Hiustupsua koskin varovasti, muuta pikkusiskosta ei enää ole. Voi kuinka syli tuntuu taas tyhjälle ja on kamala ikävä.
Iso rutistus äidin kulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!