Tänään kävin taas hautausmaalla. Ikävä on ollut ihan hurja ja piti päästä niin lähelle kuin mahdollista. Istuin haudan reunalla ja itkin ikävääni, kun viereisen haudan kynttilälyhdyn päälle lensi pieni sinitiainen joka istui siinä pitkään ja päätään keikistellen katseli minua. Käviköhän pikkusisko siinä minulle kertomassa, että hänen on hyvä olla? Sanomassa älä äiti itke, kyllä minä pärjään. Älä äiti turhaan minusta murehdi. Huomaan usein etsiväni ympäriltäni näitä "merkkejä", viestejä pikkusiskolta, että hän yhä on täällä. Että ei hän ole meitä jättänyt, vaikka ei vauvana kotiin tullutkaan. Tärkein kaikista minulle on sateenkaari. Olen tainnut siitä aiemminkin kirjoittaa. Pikkusiskon syntymää seuranneena päivänä näimme valtavan suuren ja kauniin sateenkaaren sairaalan ikkunasta ja minusta tuntui niin vahvasti että siellä pikkusisko vilkutti meille hyvästiksi. Ja parina seuraavana viikkona sateenkaari näyttäytyi usein, minusta paljon useammin kuin normaalisti. Ihan varmasti pikkusisko meille viestitteli, älkää huolehtiko, kyllä minä pärjään.
Mutta ei se silti minulle riitä. Linnun keikistely tai kauneinkaan sateenkaari. Ei se kuitenkaan ole pikkusisko niinkuin minä olisin hänet halunnut. Ei lähellekään.
Äidin tuli tänään niin kauhean kylmä haudallasi enkelini. Eihän sinulla ole kylmä? Minä haluaisin niin ottaa sinut syliin ja lämmittää. Suukkoja kulta pieni!
Minulle se on perhonen, mutta olet oikeassa, ei se riitä. Ehkä se hieman lohduttaa ja tulee tunne, että tytöllä ainakin on kaikki hyvin, missä hän onkaan. Se on kuitenkin vaan niin väärin, että meidän pitää tyytyä niin vähään. Perhoseen, lintuun tai sateenkaareen. Halaus <3
VastaaPoistaOn se tosiaan niin väärin että yleensäkin pitää tyytyä. Moniin muihin elämän valintoihin voi vaikuttaa. Tähän kohtaloon joutuu ihan oikeasti tyytymään. Ei ole sitä vaihtoehtoa, se ei ole itsestä kiinni.
Poista