Minä olen pysähtynyt

Mihin on hävinnyt melkein kolme kuukautta? Milloin värikkäästä alkusyksystä on tullut pimeä marraskuu? Miten ihmeessä minun maailmastani tuli näin musta? Minun maailmani on pysähtynyt tähän hetkeen, tuntuu että aika ei ole liikkunut kolmeen kuukauteen. Minun maailmani ulkopuolella muut jatkavat ikään kuin aika ei olisikaan pysähtynyt ja minun on vaikea ymmärtää miten se on mahdollista. Jos minulla olisi pikkusisko tässä rinnallani aika suorastaan lentäisi. Hän olisi jo melkein kolmikuinen ihana pieni. Hän hymyilisi kun katsoisi minua silmiin ja minä en saisi siitä tarpeekseni.
Mutta niin ei ole. Minun maailmani on musta ja aika ei liiku. Minä olen pysähtynyt tähän hetkeen enkä millään pääse eteenpäin. En edes halua eteenpäin koska siellä ei ole pikkusiskoa. Tässä pysähtyneessä hetkessä olen vielä niin lähellä enkeliäni kuin se vain on mahdollista. Minä en vain ole valmis päästämään irti. Minä en ikinä halua päästää irti. Miksi on pakko jos ei halua?

Miksi minä olen alkanut myös epäilemään? Onko pikkusiskoa koskaan ollutkaan? Onko kaikki vain ollut outoa haavekuvaa. Oliko pikkusisko vain kaunis, saavuttamaton haave? Toteutumaton unelma? Elämä jatkuu niin samanlaisena kun se oli ennen pikkusiskoa. Ja kuitenkin ihan kaikki on erilaista. Minä en ole enää koskaan se ihminen joka olin ennen. On ennen ja jälkeen. Minä, elämä, ihan kaikki.  Pikkusisko, tuo pieni kohtuunkuollut, muutti koko maailman. Huomenna yritän taas vähän kovemmin, nyt minun pitää saada olla vielä hetki täällä pohjalla. Huomenna ainakin yritän yrittää.

Voi enkeli pieni, äidillä on niin kamala ikävä. Odotathan äitiä siellä? Sitten sylittelin tuhat vuotta enkä enää päästä ikinä irti.