Kaksi suurta surua

Minusta tuntuu, että joudun käsittelemään kahta kamalan suurta surua yhtäaikaa. Siksi melkein koko ajan tuntuu siltä että tämä on liikaa. Ihan liikaa minulle kannettavaksi. Se, että oma lapsi kuolee on jo yksin sellainen painolasti jota en kenellekään tahtoisi. Se, minkä vuoksi itse olisit valmis kuolemaan, kuoleekin ensin. Se, että et pystynyt pitämään pientä turvassa, maailman pahaa poissa oman lapsesi ulottumattomissa. Minkälainen äiti silloin on? Tekeekö se huonon äidin kun oma kohtu ei sitä kalleinta aarretta suojannutkaan? Eikö se rakkaus voisi riittää pitämään sen pahan poissa ja lapset turvassa? Kyllähän minä sen tiedän. Ei maailma ole niin mustavalkoinen. Aina rakkaus ei yksin riitä.

Vaikka tämä pikkusiskon kuoleman suru täyttää minun maailmani lähes kokonaan, on se toinen suru alkanut taas nostamaan päätään. Se suru jonka luulin pojan myötä laittaneeni taakseni. Lapsettomuuden suru. Ne kaikki tutut tunteet menneisyydestä ovat taas nousseet pintaan. Se inho omaa kroppaa kohtaan. Jopa myös miestä kohtaan. Miksi me emme toimi niinkuin meidän pitäisi? Miksi me olemme viallisia, rikkinäisiä? Miksi tarvitaan liuta ulkopuolisia, että saisimme edes mahdollisuuden? Miksi meidän kohdalla ne tehdytkään mahdollisuudet eivät tunnu toimivan? Miksi kaiken tämän piti osua minun kannettavakseni? Eikö toinen näistä suruista yksin olisi ollut tarpeeksi? Ja ei se lapsettomuuden taakka kokonaan kadonnut edes sen ensimmäisen lapsen myötä. Kun sen taakan on kerran kantaakseen saanut, se on osa itseä loppuun asti. Se kulkee koko ajan mukana, tässä lapsiarjessakin. Pojan myötä tuli kyselyt sisaruksista. Koskas teille? Ei kenellekkään tullut mieleenkään, että tämä yksi oli jo varsinainen ihme. Ja tiedän, että nyt pikkusiskon kuoleman jälkeen ihmiset alkavat pian taas tuijottamaan vyötäröäni, koska se alkaa taas kasvamaan. Tottakai he pyöräyttävät vielä kolmannen, kaksi kun on jo aiemmin tehty. Kyllähän he pojalle tekaisevat vielä elävän sisaruksen.

Olen sen aiemminkin maininnut, että ennen pikkusiskoa olin jo oikeastaan hyväksynyt sen että poika on meidän ainoa aarteemme. Meille on kuitenkin yksi suuri ihme suotu. Meillä on lapsen maailma
kotonamme, sen pitäisi riittää. Se, että halusin vielä sen yhden viimeisen IVF:n oli tarkoitus olla vain todistelu itselleni. Että en vanhana katuisi että emme olisi tarpeeksi yrittäneet. Että olisin tiennyt että näin on tarkoitettu. Meidän perheemme olisi tällainen, minä, mies ja ihana pellavapäinen poika. Se että pikkusisko saikin alkunsa on laittanut kaiken uusiksi, en pysty enää tyytymään siihen mitä oli. Tahdon sen mitä meille melkein jo annettiin. Tällä hetkellä en pysty millään hyväksymään sitä, että poika jäisi ainoaksi eläväiseksi. Minun on annettu kurkistaa sinne kahden lapsen maailmaan ja en saa tuota näkyä pois silmistäni. Minä haluan sen todelliseksi tänne meidän kotiimme. Eikä se ole vain pelkkää haluamista, tällä hetkellä minä en ihan oikeasti usko että pystyn elämään pikkusiskon menetyksen kanssa. En jos en näe jotain valoa huomisessa. Nyt näen vain pimeyttä. Välillä olen jopa hieman vihainen  pikkusiskolle. Miksi hänen piti tulla laittamaan maailmani näin sekaisin? Miksi hänen piti tulla ja tuoda tämä kamala suru ja ikävä mukanaan? Miksi hänen piti kuolla? Miksi hänen piti repiä kaikki vanhat lapsettomuuden aikaiset haavat auki? Ja silti en vaihtaisi hetkeäkään pois. En pienintäkään hetkeä.

En minä oikeasti ole sinulle vihainen kaunis enkelini, minulla on vain kamala ikävä. Voi kun saisin suukotella sinun pieniä varpaitasi, kutitella pehmeää vatsaasi. Mutta minä en voi muuta kuin ikävöidä ja kertoa kuinka kovasti sinua aina tulen rakastamaan.