Minä en tiedä mitä tästä surusta pitäisi ajatella. Se tuntuu päivä päivältä tutummalle, hetki hetkeltä hieman enemmän omalle. Ehkä hyvä niin koska se on tainnut tulla jäädäkseen. Välillä tuntuu jo että alkaa pikkuhiljaa turtua tähän surullisena olemiseen. Painava möykky rinnan päällä on kuin kotonaan, en pysty oikein enää ajatellakkaan millaista olisi olla ilman tuota möykkyä. Siitä on tullut osa minua. Sillä lailla pikkusisko pysyy mukanani koko ajan. Toki olisin halunnut pitää pikkuiseni luonani hieman iloisemmissa merkeissä, muunlaisena kuin tummana möykkynä. Välillä möykky kyllä kasvaa liian tummaksi ja painavaksi, silloin kunnon itku auttaa. Se puhdistaa hieman. Välillä tekee todella hyvää itkeä. Onkohan se korvannut naurun elämässäni? Sellaisen oikean, sydämestä tulevan naurun, ei sitä tyhjää kuminaa mitä nyt nauran.
Miehen tapa käsitellä suruaan on minun silmissäni kovin miehistä. Hän hakkaa halkoja ja pyöräilee 50 kilometriä päivässä. Silti haluaisin että hän välillä puhuisi minulle. Mitä hän miettii pikkusiskosta? Millä lailla hän ikävöi? En koskaan unohda mieheni ilmettä ja itkua, kun pikkusisko syntyi. Se hetki kun hän saapui tähän maailmaan ja mies todella tajusi vatsassani olleen kuolleen vauvan. Siinä tämä lapsi tuli hänelle todelliseksi. Se, että tämä lapsi ei tullutkaan jäädäkseen. Tiedän, että hänkin suree, vaikkakin sillä omalla miehekkäällä tavallaan. Ja kyllä hän minua lohduttaa kun sitä kaipaan. Hän on hyvä mies ja minulle rakas. Hän suunnittelee tatuoivansa pikkusiskon pienet jalan ja käden jäljet kehoonsa, sillä tavalla kantavansa enkeliämme mukanaan lopun elämäänsä.
Lapsen surusta en osaa sanoa. Ehkä poikaa enemmänkin huolettaa äidin outo käytös? Kyllä hän pienestä siskostaan kyselee. Ja ne onkin ne vaikeimmat kysymykset. Mutta samalla taas aidoimmat, ne mitkä pistävät miettimään elämää ja kuolemaa. Monet tuttavat sanovatkin, että no onneksi sinulla on kuitenkin poika. Tiedänhän minä, olen hänestä hyvin kiitollinen. Mutta aina se ei riitä. Poika ei ole pikkusisko. Tämä on pikkusiskon suru, sillä ei ole mitään tekemistä pojan kanssa. Toki arkea on pakko pyörittää, aamulla sängystä on noustava ylös. Aina vaan en haluaisi, en edes pojan takia. Haluaisin välillä olla ihan pikkusiskon oma, enkä välittää kenestäkään muusta. En edes elävästä lapsestani. Kuullostaa hurjalta, sitä on vaikea itsekään ymmärtää, miten paljon tämä suru ja pikkusiskon menetys syö sisintäni, miten paljon se on muuttanut minua ihmisenä.
Toisaalta taas pojan olemassaolon tärkeys korostuu. Edelleen käyn useamman kerran illan aikana tarkastamassa, että poika nukkuessaan hengittää. Neuvolassa rokotus sai nelivuotiaan itkemään, äitinsä itki huomattavasti kovemmin, koska ei kestänyt lapsensa hätää. Pieni haava otsassa riehumisleikin jälkeen sai äidin lähes hysterian partaalle. Menetyksen pelko varjostaa tätäkin. Mitäköhän tästä elämästä enää tulee? Löytyykö sille vielä merkitys?
Ajatus uudesta vauvasta alkaa lähennellä pakkomiellettä. Soitin jo lapsettomuusklinikallekin ja kyselin hoitojen uusimisesta. Mutta kun niissäkään ei meillä ole mitään takeita. Miksi ihmeessä minun pitää olla tällainen maho paska, joka ei saa niinkään simppeliä ja luonnollista asiaa kuin lasta tehtyä omin avuin? Toki sanoivat klinikalta että tämä “asia” pitää käsitellä ensin, pikkusiskon kuolema. Ja pitää odottaa tulokset pikkusiskon kuolinsyystä. Sitten voimme taas kerran yrittää, aloittaa hoitorumban alusta. Mitä jos sanovat että me emme enää voi edes yrittää? Sitten ei ole edes sitä pientä toivon kipinää, edes ajatusta uudesta lapsesta, pienestä pähkinästä. Tulisiko se katkeruus uuden vauvan myötä vahvempana? Viha siitä että emme saaneet juuri pikkusiskoa täällä pitää? Silti olen päähäni iskostanut ajatuksen, että mikään muu ei tuo valoa tähän minun elämääni kuin pieni pähkinälapsi.
Voi rakas tytön tyllerö mihin soppaan äitisi saatoit. Suukkoja tuhat sinne pilvenreunalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!