What goes up, must come down

Olo oli koko viikonlopun ihan mahtava. Ajattelin jo, että nyt. Nyt tästä alkaa se parempi huominen. Että nyt, tällä hetkellä se rinnan päällä ollut möykky olisi alkanut murenemaan pois. Minulla oli jo niin hyvä olla ja huominen mielessä. Minulla oli jo niin hyvä olla. Mutta ei, se möykky onkin taas kiristänyt otettaan. Se on taas mustempi kuin ikinä.

Kätilö soitti eilen sairaalasta, että koko sairaalassa ei ole värikopiokonetta joten hän ei saa kopioita kuvista otettua. No, minä lupasin tänään käydä ottamassa kameralla kuvia, koska kuvia minun oli saatava. Minun oli saatava kuva kokonaisesta pikkusiskosta. Taas menin sinne, äitiyspoliklinikalle, kätilö vei minut omaan rauhalliseen huoneeseen jossa sain pikkusiskon kuvat käteeni. Siitä aukesi vesiputous, eikä loppua näy. Minä en voi ymmärtää miksi niin kaunis pieni täydellinen tyttö ei saanut elää? Miksi sen piti olla minun tyttöni? Minä otin kuvani. Kätilö laittoi pikkusiskon kuvat takaisin valkoiseen kirjekuoreen ja kuoren kansioni väliin. Kaunis tyttö, hän sanoi ja kosketti minua olkapäähän. Minä nyökyttelin minkä kyyneleiltäni kykenin. Sitten minä kävelin ulos, enkä enää taakseni katsonut. Sinne jäi minun pieni hetkeni pikkusiskon kanssa. Sinne jäi niin valtavan iso pala minua. Kuka voisi minulle kertoa pääsenkö vielä sinne takaisin? Saanko vielä olla äiti? Koska juuri nyt tuntuu taas siltä, että muuten minä en jaksa. Muuten minulla ei ole mitään.

Itkusta ei tänään tule loppua. Istuin puolituntia pojan päiväkodin edustalla autossa ennenkuin pystyin hänet mennä hakemaan. Taisivat ihmetellä punaisia silmiäni. Nyt taas tuntuu että mikään ei auta, mikään ei saa tätä oloa paremmaksi. Haluaisin vain mennä peiton alle piiloon ja jäädä sinne. Koska tämä alkaa helpottaa? Ei tämä ole elämää, tämä on jotain ihan muuta. Päivien läpi viemistä koska on pakko. Eikö nyt jo pitäisi tuntua paremmalle?  Minua alkaa pelottaa, että tuntuuko minusta ikinä paremmalle? Olenko minä jollain lailla viallinen kun tämä asia ei etene? Huomaan pyöriväni ympyrää, enkä liiku mihinkään. Pystynkö ihan oikeasti enää ikinä olemaan onnellinen? Ensimmäisen kerran mietin, kuinka helppoa olisikin vain sulkea silmänsä ja avata ne vasta siellä tähtien takana, siellä missä pikkusisko minua odottaa. En minä oikeasti mitään tekisi, en todellakaan. Mutta ensimmäisen kerran mietin, miten paljon helpompaa se olisi. Minä tiedän että poika pärjää. Minä tiedän että mies pärjää. Tällä hetkellä en tiedä pärjäänkö minä? En ihan oikeasti tiedä, ja se pelottaa enemmän kuin mikään ikinä. Jotenkin tuntuu, että aina kun kaadun, kaadun syvemmälle. Eikö sen pitäisi mennä toisin päin, että ei putoakaan ihan niin syvälle kuin edellisellä kerralla? Kuinka syvälle voi mennä, missä on se pohja? Miksi kirjoitukseni ovat ikuista valitusta? Haluaisin päästä jo kirjoittamaan kuinka tunnen taas auringon lämmön ja kuulen lintujen laulun. Mutta ei kai niitä keskellä talvea olekaan. Loppuukohan tämä minun talveni ikinä?

Tiedätkö tähtiprinsessani, äiti niin kamalasti kaipaa sinne sinun luoksesi. Ihan vielä en sinne taida päästä joten lähetän tuhat lentosuukkoa pehmeälle poskellesi. Äidillä on niin kamalan iso ikävä.