tiistai 4. joulukuuta 2012

Erakoituminen

Tunteiden myllerrys jatkuu ihan älyttömänä. Ylös ja alas sellaista vauhtia että en itsekään pysy perässä. Tulisi jo se perjantai, jos sen jälkeen tämä hieman tasottuisi. Toisaalta en halua että perjantai tulee liian nopeasti. Sitten pikkusisko on virallisilla tahoilla käsitelty. Sitten ei ole enää mitään. Paitsi tämä suru ja ikävä. Mutta muuten se on siinä. Pikkusiskon elämä. Kokonaan ohi.

Alussa suru pelotti minua niin etten halunnut olla hetkeäkään yksin. Melkeinpä kaksi ensimmäistä kuukautta kartoin yksin oloa, yritin joka hetkeksi löytää seuraa tai ainakin tekemistä kodin ulkopuolelta. Nyt taas olen alkanut karttamaan seuraa. Viihdyn paremmin itsekseni. Jätän puheluihin tarkoituksella vastaamatta, saatan tekosyiden varjolla peruuttaa jo sovittujakin tapaamisia. Viihdyn myös kotona yksin, mutta paljon käyn kuntosalilla, koiran kanssa kävelemässä, mutta ilman sovittua seuraa. Vaikka haluan että ihmiset kysyvät kuinka voin, samalla se on alkanut ärsyttää minua. Ehkä juuri siksi, että on vaikea vastata totuudenmukaisesti. En usko että kukaan edes haluaa kuulla että yhä tämä on sitä samaa paskaa, mihinkä se tästä muuttuisi. Kyllä, minä elän ja hengitän. Kyllä, arki sujuu jo oikein hyvin. Kyllä, silti minä yhä suren ja ikävöin niinkuin se olisi tapahtunut eilen. Kyllä, yhä itken joka ikinen päivä, joskus enemmän, joskus vain kyynel silmäkulmassa. mutta joka päivä yhä itken. Siksi on helpompaa karttaa ihmisiä. En tiedä miksi minusta tuntuu, että minun pitäisi jo päästä eteenpäin. Että surun pitäisi jo helpottaa. Kukaan ei ole minulle niin sanonut. Kukaan ei ole kysynyt että miksi sinä vielä niin kamalasti suret, eikö ole jo aikaa mennyt tarpeeksi. Ehkä se johtuu vaan sitä, kun minä itse haluaisin jo voida paremmin ja minua pelottaa kun en siihen vielä pysty. Siksi tuntuu että on helpompaa olla yksin näiden sekavien ajatusten ja tämän ikuisen surun ja ikävän kanssa.

Suukkoja kovasti sinulle rakas taivaanlapseni. Äiti antaisi mitä vaan että saisi vielä yhden suukon painaa sinun pehmeälle poskellesi.

9 kommenttia:

  1. Ei mikään vie tyttäresi muistoa sinulta. Ehkä haluat olla niiden muistojen kanssa nyt.
    Voimia perjantaille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos taas niin kovasti Kisu.

      En tiedä mitä haluan tai miten olla ( tai tiedän, mutta se ei ole vaihto ehto...) Ei tosiaan auta kuin odottaa että aika jossain kohtaa tekee sen tehtävänsä ja on helpompi olla.

      Poista
  2. Mä uskon kanssa että noilla tuntemuksilla on tarkoituksensa. Kunhan vaan et liiaksi jää omiin oloihin. Siis sillä että muistat myös puhua jos siltä tuntuu. Voimia ja halauksia! Olet ajatuksissa pikkusiskon kanssa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan näin Jessica :). Se on jännä miten nämä mielialat vaihtelee, kai kaikki on normaali osa tätä touhua. Kyllä mulla on jo tosi paljon hyviä hetkiä, tänne tulee vaan kirjoitettua useammin silloin kun ei ole se hyvä hetki...

      Poista
  3. Kiitos kun kävit kommentoimassa ja sitä kautta löysin blogisi. Luin kaikki tekstit läpi, eikä kyyneliltä vältytty! Lapsettomuuden taakka olisi jo yksistään ollut tarpeeksi raskas, uskomatonta miten paljon tuskaa jotkut joutuvat kokemaan. Jään seurailemaan matkaasi, toivottavasti pikkusiskosta tulee vielä isosisko <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Amalia, voi kuinka olenkaan kanssasi samaa mieltä. Siitä että lapsettomuus yksin olisi saanut riittää ja siitä, että toivottavasti pikkusiskosta tulee joskus isosisko.

      Poista
  4. Tuttuja ajatuksia <3 Minullakin oli jossain vaiheessa suuri eristäytymisen tarve ja halu päästä eteenpäin. Sitten vasta, kun myönsin, että ei minun tarvitse päästä väkisin eteenpäin, olo helpotti. Nyt tuntuu, että olen huomaamattani alkanut voimaan paremmin. Halauksia, olet ajatuksissa <3

    VastaaPoista
  5. Olet mielessäni tänään <3 Toivottavasti sairaalavierailu meni jotenkin kutenkin, tai jopa "hyvin". Haleja.

    VastaaPoista
  6. Kiitos Johanna ja Kisu <3

    Henkisesti rankka päivä melkein takana. Toivottavasti huominen olisi se päivä kun mäkin alkaisin voimaan paremmin, mä melkein uskon että se voisi olla.

    VastaaPoista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!