Erakoituminen

Tunteiden myllerrys jatkuu ihan älyttömänä. Ylös ja alas sellaista vauhtia että en itsekään pysy perässä. Tulisi jo se perjantai, jos sen jälkeen tämä hieman tasottuisi. Toisaalta en halua että perjantai tulee liian nopeasti. Sitten pikkusisko on virallisilla tahoilla käsitelty. Sitten ei ole enää mitään. Paitsi tämä suru ja ikävä. Mutta muuten se on siinä. Pikkusiskon elämä. Kokonaan ohi.

Alussa suru pelotti minua niin etten halunnut olla hetkeäkään yksin. Melkeinpä kaksi ensimmäistä kuukautta kartoin yksin oloa, yritin joka hetkeksi löytää seuraa tai ainakin tekemistä kodin ulkopuolelta. Nyt taas olen alkanut karttamaan seuraa. Viihdyn paremmin itsekseni. Jätän puheluihin tarkoituksella vastaamatta, saatan tekosyiden varjolla peruuttaa jo sovittujakin tapaamisia. Viihdyn myös kotona yksin, mutta paljon käyn kuntosalilla, koiran kanssa kävelemässä, mutta ilman sovittua seuraa. Vaikka haluan että ihmiset kysyvät kuinka voin, samalla se on alkanut ärsyttää minua. Ehkä juuri siksi, että on vaikea vastata totuudenmukaisesti. En usko että kukaan edes haluaa kuulla että yhä tämä on sitä samaa paskaa, mihinkä se tästä muuttuisi. Kyllä, minä elän ja hengitän. Kyllä, arki sujuu jo oikein hyvin. Kyllä, silti minä yhä suren ja ikävöin niinkuin se olisi tapahtunut eilen. Kyllä, yhä itken joka ikinen päivä, joskus enemmän, joskus vain kyynel silmäkulmassa. mutta joka päivä yhä itken. Siksi on helpompaa karttaa ihmisiä. En tiedä miksi minusta tuntuu, että minun pitäisi jo päästä eteenpäin. Että surun pitäisi jo helpottaa. Kukaan ei ole minulle niin sanonut. Kukaan ei ole kysynyt että miksi sinä vielä niin kamalasti suret, eikö ole jo aikaa mennyt tarpeeksi. Ehkä se johtuu vaan sitä, kun minä itse haluaisin jo voida paremmin ja minua pelottaa kun en siihen vielä pysty. Siksi tuntuu että on helpompaa olla yksin näiden sekavien ajatusten ja tämän ikuisen surun ja ikävän kanssa.

Suukkoja kovasti sinulle rakas taivaanlapseni. Äiti antaisi mitä vaan että saisi vielä yhden suukon painaa sinun pehmeälle poskellesi.