tiistai 23. lokakuuta 2012

Tarkoitus 21.10.


Möykky rinnan päällä oli taas kasvanut ihan mahdottomaksi. Se purkaantui aikamoisena räkä poskella itkuna, kun kävimme katsomassa miehen pienen veljen hautaa. Siinä haudalla vuodatin kolmen päivän kyyneleet ja vähän enemmänkin. Nojasin miehen olkapäähän hänen veljensä haudalla ja surin omaa kaunista enkeliämme. Se helpotti hetkeksi, mutta tänään on koko päivän ollut taas itku herkässä. Olen ollut taas aallon pohjalla. Ikävä on tänään ollut aivan järkyttävän kova ja ahdistus ihan kamala. Tänään on taas tuntunut että missään ei ole mitään järkeä. Mitä minä täällä enää teen? Mikä ihme on elämäni tarkoitus kun lapseni otettiin minulta pois? Miten ihmeessä minä jaksan tästä eteenpäin? Ja kun pitäisi jaksaa elämän loppuun saakka.

Pieni isoveli kuoli yhden päivän ikäisenä. Mieheni syntyi yksitoista kuukautta veljensä kuoleman jälkeen. Jos hän ei olisi kuollut, miestäni tuskin olisi. Minulla ei olisi omaa rakasta poikaa eikä kaunista taivaanlastani. En osaa ajatella mitä sitten olisi. Ehkä siinä oli pienen veljen elämän ja kuoleman tarkoitus. Että antoikin elämän miehelleni. Olisi sitten antanut enkelillenikin. Ehkä se tarkoitus avautuu vasta vuosien päästä, sillä hetkellä kun se iskee, ei mikään tarkoitus riitä. Nyt en voi uskoa, että kaikella olisi tarkoituksensa. En ymmärrä mitä sillä saavutetaan, että minä en saanut lastani pitää, että hän ei saanut elää tätä elämää. En usko myöskään sanontaan että vain sen verran annetaan mitä jaksaa kantaa ja se mikä ei tapa vahvistaa. Hölynpölyä. Pakkohan se on kantaa. Ei ole muuta mahdollisuutta. Päivät seuraavat toisiaan lapsen kuolemankin jälkeen ja minä siinä mukana. Ei ole vaihtoehtoa. En myöskään halua olla vahvempi ihminen sen kustannuksella että lapseni kuoli. Olisin täysin tyytyväinen tahdottomana heikkona hiirulaisena kunhan vain olisin saanut lapseni pitää. Nämä sanonnat on keksinyt joku jolla ei ole hajuakaan.

Äiti rakastaa sinua kaunis enkelilapsi! Ja toivoo että voisi edes pikkuriikkisen kurkistaa siitä taivaanportista sisään ja nähdä että sinulla on kaikki hyvin.

2 kommenttia:

  1. Voimia!
    Oman miheni isoveli on myös kuollut (syntynyt kuolleena - kohdunsisäinen kätkytkuolema ehkä, syytä ei tiedetä) ja mieheni on syntynyt siitä alle vuoden kuluttua. Tämä isoveli oli miehen äidin ensimmäinen lapsi.
    Myös mummuni kaksi ensimmäistä lasta kuolivat vauvoina, toinen parin tunnin ja toinen parin viikon iässä. Vaikka itse en ole lasta menettänyt, samaistun moniin tunteisiisi oman lapseni osastoajasta ja pelosta johtuen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Itsekin olen huomannut myöskin kuinka surullisen yleistä lapsen kuole loppupeleissä on. Vaiettuja menetyksiä tuntuu olevan joka puolella, niistä vain harvemmin tulee puhetta ( ellei ole tuoreesta tapauksesta kyse)

      Poista

Kommenttisi on arvokas, kiitos!