En vieläkään osaa oikein kunnolla ymmärtää, että tämä on nyt sitä, minun elämääni pikkusiskon jälkeen. Ei minun elämääni pikkusiskon kanssa, vaan hänen jälkeensä. Pikkusiskosta ei tullutkaan osaa elämääni niinkuin minä olin sen ajatellut. Hänestä tuli kaunis, kipeä muisto. Ja tämä elämä ei tunnu omalle ollenkaan. Ennen aina oli jokin juttu mitä odottaa, joku minkä takia huominen tuntui jännittävälle. Nyt välillä koko elämän tarkoitus tuntuu olevan hukassa, mitä minulla on odotettavaa huomisessa? Mikä on se asia joka saa minut aamuisin ylös nousemaan? Nyt tuntuu, että ei ole mitään. Menen vain päivien läpi ilman sen kummempaa tarkoitusta. Olen ilman mitään merkitystä.
Tänään kaupassa minulle tuli kovin epärealistinen olo, kun katsoin kärryn pohjalle ostoksiani. Pojalle ostin kurarukkaset ja pikkusiskolle hautakynttilöitä ja hautalyhdyn. Ostoksia lapsilleni, rakkaimilleni, kovin erilaisia. Mutta niinhän ovat lapsenikin. Toisen saan peitellä sänkyyn iltaisin, toiselle lähetän lentosuukon pilvenreunalle ja toivon että se menee perille. Minua niin harmittaa että hekään eivät saaneet toisistaan enempää. Poika tapasi mahan läpi jutella pikkusiskolle, suukotti mahaa ja lauloi lauluja. Ja häntä nauratti kun pikkusisko sai koko mahan heilumaan. Ja minuakin nauratti. On minulla jotain muistoja heistä yhdessä, sisaruksista. Ja valokuva missä isoveli seisoo pienen arkun vieressä. Veli ja sisko yhdessä ainoan kerran.
Suukkoja enkelille tähtitaivaalle. Isoveli saa suukkonsa täällä. Äiti rakastaa molempia. Ja ikävöi enkeliään ihan yhtä kovasti kun eilenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!