Tänään astuin elämäni ensimmäisen kerran sisään hautaustoimistoon. Kyyneleet valuivat jo kun astuin kynnyksen yli ja pienten (näyte) arkkujen näkeminen oli jo melkein liikaa. Äitini ja siskoni ovat hoitaneet arkun ja uurnan hankinnan, mutta koin että oli minun tehtäväni toimittaa lapseni ensimmäinen, viimeinen ja ainoa pieni mekko perille. Mukaan meni myös pieni vaaleanpunainen pupu ja siskoni hankkima kaunis enkelikaulakoru jonka minun enkelini saa kaulaansa viimeiselle matkalleen. Rutistin pussia kädessäni ikäänkuin pikkusisko itse siellä olisi ollut enkä olisi halunnut siitä luopua. Kotimatkalla näimme sateenkaareen ja tiesin että siinä oli pikkuiseni. Sairaalassa näimme synnytyksen jälkeisenä päivänä huoneemme ikkunasta kauniin sateenkaaren ja sanoimme toisillemme että siellä pikkuisemme matkaa taivaaseen. Tästä eteenpäin minusta tuntuu että aina sateenkaaren nähdessäni pieni enkelini kertoo olevansa turvassa ja onnellinen.
Neuvolasta soittivat ja tarjosivat perhetyöntekijää käymään. Tulisi juttelemaan myös pojan kanssa ettei hän jää asiassa huomiotta. Miksi ei, otan nyt kaiken avun vastaan mitä tarjotaan. Ensi keskiviikkona hän tulee ensimmäiselle käynnille, ensin juttelemaan minun kanssani. Seuraavalla kerralla niin että myös poika on paikalla. Koen hirveän positiivisena että minua ei jätetä tämän surun kanssa yksin. Toki minulla on mahtava perheeni tukena ja ihana rakastava mies, mutta välillä on helpompi syytää tätä surua ja tuskaa sellaisen niskaan jotka eivät itse ole asiaa niin lähellä. Välillä myös tuntuu että minun pitäisi olla tarpeeksi vahva ja auttaa ja tukea muuta perhettäni heidän surussa, ovathan hekin menettäneet tulevan perheenjäsenen, pienen lapsenlapsen ja siskontytön. Mutta siihen en vielä ainakaan pysty. Tämä suru on tällä hetkellä minun omani ja minä saan siihen yksin käpertyä. Välillä minua jopa ärsyttää muun perheeni suru. Mikä oikeus heillä on surra minun lastani, tämä pikkuinen kasvoi minun sisälläni. Vaikka en pystynytkään häntä turvassa pitämään, hän on silti minun. Tuntuu että olen tänään tämän suruni kanssa kovin pohjalla, ihan kuin todellisuus alkaisi pikkuhiljaa hiipiä tietoisuuteni. Niin rakas ja kauan odotettu pikkusisko ei tule koskaan tänne meidän kotiimme. Toivottavasti hän on löytänyt tiensä taivaankotiin.
Kauniita unia pikkuiseni, suukkoja rakkaalle äidiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!