Tänään kävimme yhdessä ostamassa pienen roosan värisen mekon. Ainoan mekon jota pieni kaunis tyttäreni tulee ikinä pitämään. Odotin niin kovasti tätä omaa rakasta tytärtä. Pojat tekisivät poikien juttuja ja me tytöt omiamme. Nyt jään myös ilman tätä äiti - tytär kokemusta. Pieni mekko sylissäni ikävä tuntuu taas vahvemmalta kuin ikinä. Koska tämä alkaa helpottaa?
Väsymykseni on myös jotain ihan mahdotonta. Illalla en uskalla mennä ajoissa nukkumaan, etten vain heräisi keskellä pimeintä yötä pyörittelemään pimeitä ajatuksia päässäni. Nukun ehkä noin 4-5 tuntia yössä. Sain sairaalasta nukahtamislääkkeet mukaan, niitä en viitsi joka yö ottaa, vain silloin kun tuntuu että lepoa on pakko saada. Tottakai pärjään vähillä unilla, olenhan juuri synnyttänyt ja tuore äiti. Äiti jolta vain vauva puuttuu. Suren suunnattomasti jopa myös jälkivuodon vähenemistä, se varmasti kohta loppuu kokonaan. Sitten minussa ei ole raskaudestani enää mitään. Ihan kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Tämä suru ja ikävä vain ei mene pois. Tuntuu että päivät seuraavat toisiaan samanlaisina ja minä odotan kuin kuuta nousevaa sitä päivää kun huomaan että suruni ei olisi enää niin repivää. Odotan että voisin kertoa enkelini tarinan ilman että itkuni keskeyttää sen. Kyllä minä tiedän että se päivä vielä tulee, mutta tänä iltana käperryn sohvan kulmaan ja itken ikävääni. Rakastan sinua pieni enkelini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!