Välillä tuntuu, että olisi helpompaa kun otsassani olisi isolla tatuointi “kuolleen lapsen äiti”, ihmiset tietäisivät jättää minut rauhaan, eikä luulla että olen normaali, että olen niinkuin kaikki muutkin. En ole normaali enkä niinkuin muutkin, olen kuolleen lapsen äiti. Vauvani syntyi enkelinä. Ehkä muiden mielestä ulospäin näytän normaalille, mitä nyt mustat renkaat silmien ympärillä ehkä kertovat vähäisestä unenmäärästä. Itsestäni tuntuu, että haisen ihan kuolemalta. Että kaikki minussa kertoo minun olevan kuolleen lapsen äiti. Huono äiti, koska en pystynyt vauvaani pitämään hengissä. Pallomahoille minun tekisi mieleni huutaa, että voi sinunkin vauvasi kuolla. Suomessakin vauvat välillä kuolevat ja joskus ihan ilman syytä. Pelotella heitä ja ravistella ne vaaleanpunaiset lasit pois heidän silmiltään. Kaikki ei aina pääty hyvin.
Olen tahtomattani joutunut mukaan ihan uuteen ihmisryhmään. Kuolleiden lasten vanhempien ryhmään. Tässä ryhmässä tunnen olevani normaali ja kuuluvani joukkoon. Koen vertaistuen hirveän tärkeäksi. Kukaan muu ei voi tätä ymmärtää kuin saman kokenut. Ryhmässä tunnen olevani vahvempi, ikäänkuin yhteisrintamassa pienten enkelien vanhemmat voisivat paremmin tätä surua vastaan taistella. Ja tavallaan se varmaan onkin niin, yhdessä suru on ehkä helpompi kohdata. Olen taas vaihteeksi aivan pohjalla, en voi ymmärtää miten pystyn tämän taakan loppuikäni kantamaan. Tämä taakka tuntuu niin kohtuuttomalle. Tuntuu, etten pääsen tämän asian kanssa ollenkaan eteenpäin. Aallonpohjat ovat ihan yhtä jyrkkiä ja syviä kun ne olivat ensimmäiselläkin viikolla. Ikäväni on aivan yhtä voimakas kun se oli eilenkin. Ei ole minkäänlaista haikeutta, on vain viiltävän kipeää surua ja armotonta ikävää. Pikkusisko on ja pysyy kuolleena, hänestä ei tule sitä kaunista pikkutyttöä jonka kuvittelin perheemme jäseneksi. Hänestä tulikin oma enkelimme.
Puhuin ystäväni kanssa uskosta tänään. Totesin jälleen, kuinka helppoa se olisi kun pystyisi uskomaan että pikkusiskosta pidetään huoli taivaankodissa. Että taivaankoti on todellinen. Eihän se surua pois veisi, mutta ehkä se olisi helpompi hyväksyä kun pystyisi uskomaan että kyllä me tapaamme vielä. Kyllä ehdin vielä oppia enkelini tuntemaan. Nyt en voi kun toivoa. Toivoa että tapaan pikkuiseni vielä uudellen ja tällä kertaa saisin oppia hänet kokonaan tuntemaan.
Suukkoja äidiltä kulta, äiti rakastaa niin paljon että sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!