Tänään illalla tunsin ensimmäisen pienen toivon pilkahduksen että ehkä joskus pystyn taas hengittämään vapaammin.Vielä se hetki ei ole,mutta kyllä se päivä vielä tulee. Katsoessani pientä poikaani, juuri nukahtamaisillaan puristaen muovista dinosaurusta toisessa kädessään ja Ti-Ti nallea toisessa kainalossaan hän unen rajamailla kuiskaa mamma, mä lakastan sua tosi huljasti. Toki saan pientä enkeliäni surra ja ikävöidä ja niin teen varmasti lopun ikääni, mutta pitää minun muistaa myös iloita tästä ihmeestä joka on täällä meidän kanssamme. Poikaa rakastan enemmän kuin mitään tässä maailmassa ja pikkusiskoa sinne tähtien taakse. Kyllä minulta rakkautta riittää. Vaikka nyt tällä hetkellä vielä suru ja ikävä täyttävät päiväni, tiedän että se hetki tulee kun pystyn taas vapaammin iloitsemaan ja olemaan oma itseni. Eilinen vierailu patologian laitoksella teki pikkusiskon kuolemasta todellisen. Hän on oikeasti olemassa. Hän on kuollut. Hän ei ole enää täällä.
Suukkoja enkelille, äidillä on niin kova ikävä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on arvokas, kiitos!